[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Haanpään rehabilitointi jatkuu

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Matti Mieskonen <mtmies at utu.fi> Jatko-opiskelija, Turun yliopisto, Suomen
historian oppiaine
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sinnemäki, Anssi: Sota kentästä ja kasarmista. Paasilinna, 2014. 308 sivua.


Haanpään rehabilitointi jatkuu
---------------------------------------------------------

Tutkimus käsittelee Pentti Haanpään vuonna 1928 ilmestyneen novellikokoelman
Kenttä ja kasarmi aikalaisvastaanottoa. Anssi Sinnemäki osoittaa, että
teoksen kritiikki oli huomattavasti moni-ilmeisempää kuin myöhempi käsitys
“Haanpään teilauksesta” on antanut ymmärtää. Haanpään teoksen
ympärille virinnyt keskustelu osoitti suomalaisten varuskuntien huonot
olosuhteet maailmansotien välisenä aikana. Sota kentästä ja kasarmista on
kirjallisuushistoriallisen esityksen lisäksi voimakas puheenvuoro yksilön
vapautta rajoittavia laitoksia vastaan.

Syksyllä 2013 saatiin Helsingin Sanomissa seurata Matti Salmisen ja Vesa
Karosen  kiivasta sanailua liittyen Pentti Haanpäähän. Salminen oli juuri
julkaissut Haanpäästä uuden elämäkerran, jossa hän omien sanojensa mukaan
kääntää nurin koko kirjailijan “virallisen” historian. Itsetietoinen
tyyli ei saanut pitkän linjan Haanpää-tutkija Karosta syttymään (Vesa
Karonen: Reportaasi Pentti Haanpäästä jättää teokset sivuosaan, HS,
15.9.2013). Salminen esitti vastineeksi saamaansa kritiikkiin Karosen ärtyneen,
kun “joku on uskaltautunut tulla hänen tutkijantontilleen” (Matti Salminen:
Kirjailija Matti Salminen vastaa kriitikko Vesa Karoselle, HS 24.9.2013).

Anssi Sinnemäki ei ilmeisesti myöskään ole ollut tietoinen Karosen
oletetusta reviiristä, sillä kokenut toimittaja uskalsi viime kesänä
julkaista tutkimuksen Haanpään novellikokoelmasta Kenttä ja kasarmi (1928).
Kyseessä on kontekstualisoiva vastaanottotutkimus yhdestä Suomen
kuuluisimmista armeijakuvauksesta, Sinnemäen omin sanoin “Kentästä ja
kasarmista syttyneen kirjasodan ‘ruumiinavaus’, koko prosessin
aukileikkaaminen”. Tutkimuksellaan Sinnemäki on halunnut osoittaa, että
Kentän ja kasarmin saama aikalaisarvostelu oli huomattavasti vivahteikkaampi
kuin aiemmin on annettu ymmärtää. Tutkimus pyrkii myös todistamaan, että
Haanpään kuvaamat ongelmat koskien suomalaisia varuskuntia olivat 1920-luvulla
todellisia. Sota kentästä ja kasarmista on myös ajatonta keskustelua yksilön
ja pakkolaitosten - tässä tapauksessa armeijan - ikiaikaisesta suhteesta.

Monipuolisista asetelmistaan käsin Sinnemäen tutkimus laajenee
mielenkiintoiseksi hybridiksi sisältäen historiantutkimusta,
kirjallisuudentutkimusta sekä yleistä yhteiskunta- ja kulttuurikritiikkiä.
Historiallisen tarkastelun rinnalla kulkee Sinnemäen voimakkaan omakohtainen
tulkinta, joka tuo kokonaisuuteen luovaa analyysia ja hankalia riitasointuja.



Aikalaiskritiikkiä ja virhetulkintoja

Kenttä ja kasarmi oli ilmestyessään Pentti Haanpään neljäs teos.
Esikoisteoksestaan Maantietä pitkin (1925) lähtien Haanpää oli niittänyt
mainetta yhtenä sukupolvensa johtavista prosaisteista WSOY:n kustantamana.
Puolustusvoimia kriittisen sarkastisesti käsitellyt Kenttä ja kasarmi sai
kuitenkin valkoisen Suomen arvomaailmaa kunnioittaneen kustantajan varpailleen.
Käsikirjoitukseen vaadittiin selkeitä muutoksia ja kun Haanpää niihin ei
suostunut, teoksen julkaisi lopulta sensuroimattomana Kustannusyhtiö
Kansanvalta.

Sinnemäki on tehnyt tarkkaa työtä eritellessään Kentän ja kasarmin
aikalaiskritiikkiä. Aikaisemman tutkimuksen käsitys teoksen “murskaavasta
arvostelusta” osoittautuu liioitelluksi, sillä vastaanotto pikemminkin jakoi
kriitikot kahtia. Haanpään “katkerimmiksi ja näkyvimmiksi” kriitikoiksi
Sinnemäki nimeää Tulenkantaja-ryhmään kuuluneet Lauri Viljasen, Olavi
Paavolaisen ja Erkki Valan. “Narsistiset toverit” kokivat Sinnemäen mukaan
henkilökohtaiseksi loukkaukseksi sen, että Haanpää osoittautui itsenäiseksi
persoonaksi, eikä näin suostunut “kirjailijafalangin mallinukeksi”.

 

 

Kuva: Kentän ja kasarmin kansi 1920-luvulta

Paavolaisen vuonna 1928 Tulenkantajat-lehdessä esittämä kritiikki on varmasti
kuuluisin Kenttää ja kasarmia koskeva teilaus ja se saa myös Sinnemäeltä
laajalti paheksuvaa huomiota osakseen. Sinnemäki toteaa Paavolaisen olleen
Haanpäälle yksiselitteisesti kateellinen, mutta ei silti perustele kateuden
syitä, koska “psykologisten motiivien tonkimisella ei itse asian kannalta ole
suurtakaan merkitystä”. Monisyisemmin Paavolaisen motiiveja on eritellyt H.K.
Riikonen tuoreessa Paavolais-elämäkerrassaan (2014). Riikosen mukaan
Paavolainen näki varusmiespalveluksen toteuttavan kasvatustehtävää, jonka
tarkoituksena oli luoda suomalaisista moderni sivistyskansa. Tähän kuvaan ei
Haanpään esittelemä jätkämäinen todellisuus mahtunut ja siksi sen
esittäminen julkisesti oli auttamatta tuomittava teko. Ymmärtävästä
pohdinnastaan huolimatta myös Riikonen pitää Paavolaisen arvostelua
kyseenalaisena.

Ymmärrystä Haanpää sai varsin yllättävältä taholta. V.A. Koskenniemi
piti Kenttää ja kasarmia ajatuksia herättävänä teoksena, vaikka muuten
katsoikin Haanpään “tendenssimäisesti liioitelleen”. Koskenniemen
arvostelun analyysi on yksi esimerkki Sinnemäen tutkimuksen selkeistä
ansioista. Ja tällä en viittaa siihen, että Sinnemäen kaltainen pitkän
linjan vasemmistolainen osaa nähdä Koskenniemessä muutakin kuin oikeiston
taantumuksellisen mörön. Tutkimuskirjallisuuden tarkalla lähiluvulla
Sinnemäki on jäljittänyt useiden väärinkäsitysten historian, jonka myötä
Koskenniemen alkuperäinen kritiikki on muuttanut muotoaan. Rikkinäistä
puhelinta muistuttavaa tiedon kulkua on syytä siteerata laveasti:

Martti Häikiö kuittaa Koskenniemi-elämäkerrassaan (2010)
Haanpää-arvostelun yhdellä lauseella: “Kenttää ja kasarmia (Koskenniemi)
piti erehdyksenä.” Nootissa viitataan Panu Rajalan Waltari-elämäkertaan
Unio mysticaan (2008), jossa sanotaan, että Koskenniemi piti Kenttää ja
kasarmia erehdyksenä ja viitataan Vesa Karosen Haanpää-elämäkertaan (1985),
jossa sanotaan: “Kielteisessä mutta monisanaisesti muotoillussa
arvioinnissaan Koskenniemi päättelee Haanpään erehtyneen”. -- Luultavasti
virhe palautuu Karosen lapsukseen, joka juontunee Markku Envallin tutkimuksen
Kirjailijoiden kentät ja kasarmit seuraavaan kohtaan: “V.A. Koskenniemi
arveli, ettei ‘Haanpää itse ole täysin selvillä siitä, millaisia
johtopäätöksiä määrätyllä taholla hänen uuden kirjansa perusteella
tullaan tekemään’. Olavi Paavolainen piti kirjaa ‘harvinaisen kömpelönä
erehdyksenä, mutta näki myös selvästi teoksen tendenssin’”. (s. 70-71)

Kuten Sinnemäki itsekin myöntää, on tämänkaltaisen virhetiedon leviäminen
tutkimuksessa tavallista. Mutta onneksi toisinaan löytyy Sinnemäen itsensä
kaltaisia, aiheelleen omistautuneita tutkijoita, joilla riittää
kärsivällisyyttä keskittyä siihen, mitä alunperin on sanottu ja miten tieto
ajan kuluessa muuttaa muotoaan. Tämänkaltaiset havainnot eivät luonnollisesti
rajaudu ainoastaan Kentän ja kasarmin vastaanottoon, vaan tarjoavat
hedelmällisiä näkökulmia tutkimustekniikoista käytyyn keskusteluun
yleensä.

Kun varsinaisten kirjallisuusarvosteluiden lisäksi puoluelehdet ja
puolustusvoimia lähellä olleet julkaisut ottivat Kentän ja kasarmin
käsittelyynsä, syntyi itsenäisyyden ajan ensimmäinen merkittävä kirjasota.
Polemiikilla oli tuhoisat seuraukset Haanpään julkaisutoiminnalle.
Kansanvallan kirjailijana Haanpää lokeroitiin 30-luvun alun kiristyvässä
yhteiskunnallisessa tilanteessa vasemmistokirjailijoiden leiriin kuuluvaksi.
1930-luvun alkupuolen Haanpää vietti lähes täydellisessä
julkaisupaitsiossa.

Kirjallisuushistorian ylittävä aihe

Kentän ja kasarmin vastaanoton lisäksi Sinnemäki kartoittaa laajasti
armeijaolojen todellisuutta maailmansotien välisenä aikana. Keskeinen kysymys
on, missä määrin Haanpää otti taiteellisia vapauksia kuvatessaan
puolustusvoimiin liittyviä epäkohtia? Kuten Sinnemäki melko vakuuttavasti
osoittaa, ei juuri lainkaan.

Keskeisenä lähteenään armeijan heikkoja olosuhteita esitellessään
Sinnemäki käyttää H.G. Haahden 1928 tarkastettua väitöskirjaa Armeija
terveydellisenä tekijänä yhteiskunnassa. Väitöskirja pyrki osoittamaan,
että tilastojen valossa 20-luvun suomalainen asevelvollisuus kohotti
asevelvollisuusikäisten miesten kuolleisuutta. Sinnemäki nostaa Haahden
tutkimuksineen lähes Haanpään rinnalle. Haahden “uroteko” ei-toivottua
tietoa sisältävän väitöskirjan julkaisijana vertautuu Kentän ja kasarmin
pyrkimyksiin osoittaa sama asia kaunokirjallisuuden välityksellä.

Toisin kuin Kentästä ja kasarmista, Haahdesta vaiettiin omana aikanaan
julkisuudessa lähes täysin. Samoin myöhemmät armeija- ja lääketieteen
historiat ovat jättäneet väitöskirjan käsittelemättä. Sinnemäki
näyttäisi itse asiassa olevan ensimmäinen, joka esittelee Haahdin laajemmalle
lukijakunnalle.

Uutuusarvosta viehättyneenä Sinnemäki tulee antaneeksi Haahdelle silti turhan
paljon tilaa. Koska Haanpää tuskin oli tutustunut Haahden tutkimukseen, eikä
Haahti käsitellyt Kenttää ja kasarmia samana vuonna valmistuneessa
väitöksessään, jää näiden rinnakkainasettelusta paikoitellen
tarkoitushakuinen jälkimaku. On muistettava, että Haanpää loi Kentän ja
kasarmin tarinat omista palveluspaikoistaan saamiensa kokemusten ja varusmiesten
keskuudessa levinneiden huhujen perusteella. Hänen näköalansa olivat tässä
mielessä rajallisia, eivätkä ulottuneet kaikkiin Suomen 20-luvun
varuskuntiin. Kun Sinnemäen tarkoituksena on Haahden avulla osoittaa, että
Haanpää tiesi mistä puhui, jää todistusvoima näin ollen väkisin hieman
puolittaiseksi.

Hyväksi onnekseen Sinnemäellä on ollut käytettävissään myös
sota-arkistossa säilytettävät eri esikuntien raportit, jotka paljastavat
useita yhteneväisyyksiä armeijaolojen todellisuuden ja Kentän ja kasarmin
välillä. Terveydenhuolto tökkii, itsemurhatilastot ovat korkeita, simputusta
esiintyy ja varsinkin kantahenkilökunnan (eli “kapitulanttien”) keskuudessa
alkoholismi rehottaa. Rohkeana väitteenään Sinnemäki esittää, että
Kentästä ja kasarmista käyty julkinen keskustelu oli esinäytös siinä
kehityksessä, jossa varusmiesten olosuhteet hiljalleen 30-luvun myötä
alkoivat parantua. Päätelmien todistusvoimaa tosin heikentää se, että
tutkimuksesta on jätetty lähdeviitteet kokonaan pois.

Sinnemäki onnistuu välttämään tulkinnalliset ylilyönnit tunnustamalla,
että “taiteen ja todellisuuden suhde on erittäin häilyvä ja
epämääräinen -- eikä se milloinkaan ole puhdas syy-seuraussuhde” (s.
171). Tunnustus ei silti poista mitään siitä Sinnemäen tutkimuksen
arvokkaasta havainnosta, että Kentän ja kasarmin esittelemät olosuhteet
vastasivat monin paikoin todellisuutta. Sinnemäen tutkimuksen jälkeen Kenttä
ja kasarmi avautuu kokonaan uudenlaisessa valossa ja varsinkin teoksen traagiset
piirteet korostuvat. Samalla herää jatkokysymys siitä, miten tämän
kaltaiseen ns. historiallisesti objektiiviseen kaunokirjallisuuteen tulisi
suhtautua historiallisena dokumenttina?

Tendenssitutkimus tendenssikirjasta?

Vesa Karonen on todennut, että “kaikki Haanpäästä kirjan tehneet
rakastavat kiihkeästi Haanpäätä, mutta jokainen omaansa” (HS 15.9.2013)
Matti Salminen ei peitellyt ihailuaan alleviivatessaan Haanpään asemaa
“yhtenä Suomen kaikkien aikojen parhaana kirjailijana”. Sinnemäki
puolestaan esittelee itsensä Haanpään “puolustusasianajajaksi”.

En tiedä, onko Sinnemäeltä tietoista tyylittelyä alleviivata
“tendenssimäisyyttä” Kentän ja kasarmin aikalaiskritiikin yhteydessä.
Sillä tendenssimäisiä piirteitä ei ole vaikea löytää myöskään
Sinnemäen omasta tutkimuksesta. Haanpään puolustamisessa ja historiallisten
väärinkäsitysten oikomisessa ei lähtökohtaisesti ole tietysti mitään
huonoa. Puolustaminen on silti lähes aina yksipuolista ja asenteellista
toimintaa, joka vaatii muiden kuin puolustettavan tarkastelua vähemmän
positiivisessa valossa. Tämänkaltainen “tendenssi” ei luonnollisesti sovi
yhteen puolueettomuuteen pyrkivän historian tarkastelun kanssa. Toisinaan jopa
hämmästyttää, miten Sinnemäki voi samalla sivulla oikaista
objektiivisuuteen vedoten jonkun asenteellisen epäkohdan ja heti perään
rakentaa itse uuden tilalle.

Esimerkiksi voidaan ottaa se, miten Sinnemäki käsittelee tutkimuksessaan Erkki
Valaa. WSOY:n kustannustoimittajana työskennellyt Vala oli ollut yksi
Haanpään “löytäjistä” ja tukenut hänen kirjallisen uransa alkua.
Kenttää ja kasarmia Vala ei silti ensi alkuun suositellut julkaistavaksi,
koska hän pelkäsi sen vaarantavan Haanpään hyvässä nosteessa olevan uran.
Sinnemäki pitää Valan “suojeluelettä” epälojaalina. Petturimaisuutta
hän korostaa lisäksi nostamalla esiin Valan julkaiseman
Haanpää-kirjeenvaihdon vuodelta 1976, josta Vala oli jättänyt Kenttää ja
kasarmia koskevat kirjeet pois. Valan epälojaaliutta ei muuta Sinnemäen
silmissä se, että lopullisesti hylkäyksestä päätti WSOY:n johtaja Jalmari
Jäntti, ei kustannustoimittaja Vala. Eikä myöskään se, että kun Haanpää
ei suostunut käsikirjoituksen tiettyjen osien sensurointiin, Vala suositteli
tämän jälkeen WSOY:lle teoksen julkaisemista sellaisenaan. Eikä
edelleenkään se, että Valan johtama Kirjailijan Kustannusliike julkaisi 1935
Isännät ja isäntien varjot lopettaen samalla Haanpään julkaisupaitsion.
Eikä edes se, että Valan toimittama Tulenkantajat-lehti tuomittiin
1930-luvulla painokanteisiin sen julkaistua Haanpään pulamies-tarinoita.

Koska Haanpää siis on ollut “oikeassa”, kaikkien muiden hänen
ympärillään on täytynyt olla enemmän tai vähemmän “väärässä”.
 Sinnemäen kategorisen jyrkkä asenne kaikkiin Haanpäätä ja hänen teostaan
vastustaneisiin synnyttää tutkimukseen sovittelemattomia ja riidanhaluisia
sivumakuja. Kyse ei ole ainoastaan Haanpään puolustamisesta vaan Sinnemäen
avoimesti ilmoittamasta vastenmielisyydestä armeijan kaltaisia pakkolaitoksia
kohtaan. Sinnemäki kuljettaa tutkimuksessa mukana omakohtaisia ja vähemmän
miellyttäviä muistoja omasta varusmiespalveluksestaan ja päätyen lopulta
toteamukseen “laitos on aina laitos”.  Sovittelemattomuudessaan Sota
kentästä ja kasarmista on veljesteos edellä mainitulle Matti Salmisen Pentti
Haanpään tarinalle. Tyyliseikkojen vaikutus kokonaisuuteen on sikäli sääli,
koska muuten kyseessä on painava ja ajatuksia herättävä tutkimus.
 Toisaalta voidaan myös kysyä, onko Haanpää enää 2010-luvulla
tämänkaltaisten jyrkkien rehabilitointien tarpeessa?

Sota kentästä ja kasarmista on erittäin sujuvasti kirjoitettu ja
perusteellinen tutkimus haastavasta aiheesta. Sinnemäki pystyy ansiokkaasti
osoittamaan, miten kaunokirjallinen teos pystyy ylittämään omat rajansa ja
toimimaan ikään kuin ponnahduslautana laajemmille yhteiskunnallisille
tarkasteluille. Jos kirjoittaja olisi taipunut käyttämään lähdeviitteitä,
niin kyseessä voisi olla monet akateemiset tutkimukset perusteellisuudessan ja
päättelykyvyssään päihittävä tutkimus. Koska viittaukset kuitenkin
puuttuvat ja lisäksi Sinnemäki myöntää avoimesti olevansa “Haanpään
asialla”, on nyt kyseessä pikemminkin populaari ja paikoitellen myös avoimen
poleeminen historiateos.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/