[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Viimeiset kotimaiset pakolaiset?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lassi Saressalo <lassi.saressalo at elisanet.fi> dosentti, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kauhanen, Jouni: Nöyrtyminen ympäristöpakolaiseksi. Lokan ja Porttipahdan
tekojärvien sosiaalihistoria.. Omakustanne, 2014. 347 sivua.


Viimeiset kotimaiset pakolaiset?
---------------------------------------------------------

Teos käsittelee Sodankylän Lokan ja Porttipahdan tekojärvien aiheuttamaa
ympäristömuutosta luonnonympäristön, kulttuuriympäristön ja
yhteiskulttuurien osalta. Noin 600 henkilöä joutui evakkoon vuosisataisilta
asuinsijoiltaan, jotka jäivät veden alle. Suuryhteiskunta tarvitsi energiaa
teollisuuden tarpeisiin ja sitä saatiin tuolloin helpoiten vesivoimasta, jota
varten tarvittiin säännöstelypatoja. Kauhanen tarjoaa tilastofaktoja,
arkistodataa sekä haastatteluaineistoja kulttuurimuutoksesta.

 

Ympäristöpakolainen on kova termi. Yleisen juridisen käytännön mukaisesti
maansisäiset pakolaiset eivät ole ”oikeita” pakolaisia, koska heitä
eivät koske kansainväliset pakolaissopimukset. Näin ollen meikäläiset sotaa
ja miehitystä kotimaassaan paenneet karjalaiset eivät olisi pakolaisia vaan
”siirtoväkeä”, ”evakkoja” tai jotain muuta. Ahtaasti katsoen Kauhasen
pitäisi siis puhua ”ympäristöevakoista” tai ”allassiirtolaisista,
allasevakoista”. Mutta hän on halunnut korostaa tekojärvien aiheuttaman
pakkosiirron ehdottomuutta ja on valinnut siis otsikkokäsitteekseen
ympäristöpakolainen. Ja hyvinhän se ympäristökeskusteluun toki sopii.

Kauhasen laaja ja erittäin perusteellinen teos käsittelee siis Suomen
tähänastista suurinta ympäristömuutosta, jos ei oteta huomioon maannousua
tuhansien vuosien ajalta. Edes edellisten vuosisatojen järvenlaskut eivät
yhteensäkään käsitä niin suurta aluetta kuin mistä Lokan ja Porttipahdan
rakentamisessa on kysymys. Siksi on hyvä, että tämä teos on valmistunut –
ainakin vuotosaktivistit saavat siitä hyvää taustamateriaalia asiansa
edistämiseksi. Siis altaan rakentamisen vastustajat, mutta rakentamisen
kannattajienkin olisi syytä Kauhasensa lukea.

Kauhanen aloittaa kiitettävästi taustoittamalla tekojärvien alle jääneen
Sompion seudun asutushistoriaa kivikauden löydöistä
metsälappalaiskulttuuriin. Metsästys, kalastus, peuranpyynti ja keräily
olivat luontaistaloutta, jota alkoivat muuttaa niin etelästä tulevat
uudisasukkaat karjanhoitotalouksineen ja Norjan puolelta saapuneet
pääasiallisen toimeentulonsa poronhoidosta saaneet porosaamelaiset. Kun vuonna
1889 Ruotsin (Suomen) ja Tanskan (Norjan) raja lopullisesti suljettiin ja
porokarjojen luontainen jutaaminen sisämaasta kesälaitumille Jäämeren
rantaan estettiin, joutuivat porokunnat hakeutumaan joko Norjan tai Suomen
puolelle ja pitämään huolta poroistaan, etteivät ne menisi väärälle
puolen rajaa. Tämä johti poronhoidon tekniseen muutokseen ja aikojen myötä
paliskuntalaitokseen raja-aitoineen. Mutta tämä prosessi toi myös
Sodankylään, nykyisen Lapin paliskunnan alueelle, uutta väestöä. Samaan
aikaan uudisasutus levisi jokivarsia pitkin ja kohtasi tämän elinkeinon.



Kuva: Lokan pato ennen uoman sulkemista v. 1966. Silta oli käytössä vain
työn aikana, taloja ei enää ole. (Kuva ja kuvateksti Sodankylän digitaalinen
kotiseutumuseo)

Kauhanen kuvaa myös tekoaltaiden alle jääneiden karjanhoitokylien elämää
ja isonjaon myötä syntyneitä Mutenian, Rieston, Lokan ja Tanhuan
maarekisterikyliä, entisen Sompion aluetta siis. Maatalouden lisäksi elantoa
antoi kalastus joilla – lohta liikkui joissa vielä silloin – ennen kuin
Kemijoki padottiin alempaa ja lohen nousu estyi. Metsästys täydensi
vuosituotantoa, peuranpyynti kyllä lakkasi poronhoidon tieltä vuosisadan
vaihteessa. Modernisaation myötä alkoivat metsätyöt laajoilla kairoilla ja
tarjosivat työtä ja elantoa uittoineen. Kauhanen dokumentoi tarkkaan
elinkeinohaarat lukuisilla havainnollisilla taulukoilla, seuraa hakkuiden
määrää jopa puutavaralajeittain niin, että lukijaa hengästyttää.
Yhteiskuntaelämää seurataan mm. vaalitulosten kautta, SKDL sai Sodankylässä
yliotteen vuoden 1950 kunnallisvaaleissa.

Paikallisia asukkaita ei kuunneltu

Sitten lähdetään tuhon tielle. Pääministeri Urho Kekkonen ylisti vesivoiman
rakentamista vuonna 1952: ”Kun sähköenergian tarpeemme vuosittain
lisääntyy n. 500 miljoonalla kWh:lla, on Pohjois-Suomen vesivoimien, ensi
sijassa Kemijoen koskien nopea rakentaminen voimataloutemme kannalta
välttämätöntä… tulee vaatimaan ensi sijassa Ounasjoen, Kitisen, Luiron ja
Kemijoen yläjuoksuille rakennettavaksi veden säännöstelyaltaat…”
Ajatuksen takana oli luonnollisesti teollisuuden voimansaanti, mutta myös osa
maaseudun kehittämisohjelmaa, periferian kehittämistä. Ajatus palveli myös
Maalaisliiton ja kommunistien välistä kamppailua pienviljelijöiden
äänistä. Verrattuna nykypäivään ei paikallisväestön kuulemiselle pantu
minkäänlaista painoa, Kauhanen toteaa. Modernisaatio vaati uhrauksia ja
keskinen resurssi-Lappi oli uhrattava yhteiskunnan hyväksi. Syntyivät
poliittisesti ohjatut organisaatiot valtion ja teollisuuden yhteistyönä.
Kekkonen palasi vesireserveihin vielä, kun eduskunta keskusteli
lakiesityksestä Kemijoki Oy:n perustamisesta ja totesi mm: ”Nyt tarvitaan
keskitetty, suuria pääomia hallitseva yritys…on syytä mainita, että
suunnitelmaan sisältyy niin suurien keinotekoisten säännöstelyaltaiden
rakentaminen, että niiden kokonaispinta-ala vastaa Oulujärven mittoja.”
Valtioenemmistöinen Kemijoki Oy syntyi vuonna 1954 Kekkosen,
kansandemokraattien ja sosiaalidemokraattien voimin, suuri osa
maalaisliittolaisia vastusti valtion roolin kasvattamista.

Voimat padon takana

Kaikki voimat valjastettiin patoallasvalmisteluun. Muun muassa entisen
valtiongeologin Väinö Tannerin vuonna 1914 julkaisema väitöskirja kaivettiin
esiin ja todettiin, että altaiden alle jääneet alueet olivat ennen
jääkauden jälkeisiä järviä ja että niiden rantaviivat olivat vielä
maastossa nähtävissä. Syntyikin ajatusmalli, että vesirajan nostaminen
vanhaan rantaviivaan olisi eräänlaista maiseman entistämistäja näin
pehmennettiin ympäristönmuutosuhkaa. Suunnittelu alkoi. Alueelle liikkui
varsinaisia ”insinöörejä” katsastamassa tulevaa allasmaastoa ja
laskemassa patotasoja. Paikallinen väestö syytti kaikesta Imatran Voimaa,
koska sen helikopteri pörräsi alueella – tosin tekemässä maastokartoitusta
Maanmittaushallitukselle. Alueella liikkui myös jokunen sosiologi,
kansatieteilijä, arkeologi ja toimittaja, mutta mitään varsinaista
yhteiskuntatieteellis-humanistista laajempaa tutkimushanketta ei kehitetty.
Väki vastusti, toinen osa kannatti, joku protestoi, kuten kirjailija Annikki
Kariniemi kuvaa romaanissaan Pato (1972). Ihmiset olivat ymmällään touhusta,
kun tietoa ei saanut kuin Lapin Kansasta ja sekin oli epämääräistä. Tosin
jo vuonna 1958 oli järjestetty tiedotustilaisuus, jossa oli suunnittelijoita ja
paikallisten yhteisöjen edustajia. Kokouksessa vaadittiin muun muassa, ettei
sompiolaisia saisi siirtää etelään, vaan uusien asuinsijojen tulisi löytyä
lähiseuduilta ja että porotalouden olemassaolo olisi turvattava. Rakentajien
edustaja totesi, ettei mitään lupauksia vastikemaista menetettävän tilalle
voisi luvata, koska laki edellyttää vain rahakorvausta!



Kuva: Kemijokiyhtiön helikopteri ja Korvasen kyläläisiä. (Kuva ja kuvateksti
Sodankylän digitaalinen kotiseutumuseo)

Sitten siirrytään maanlunastukseen. Kerrattuaan ensin sota-ajan tapahtumia mm.
Vuotson kylän hävittämistä neuvostopartisaanien toimesta Kauhanen lähtee
esittelemään laajaa lähdemateriaalia näyttäen Kemijoki Oy:n tekemät
tilakaupat allasalueella vuoteen 1969 mennessä. Kauppa kaupalta, tila tilalta,
ihminen ihmiseltä. Onpahan dokumenttia kerrakseen. Ja tilastot jatkuvat
kauppakirja kauppakirjalta, nyt mukana ovat myös kauppahinnat, jotka
noudattivat Valtion vesitoimikunnan hinnoitteluperusteita maanlunastusta varten.
Osa myyjistä sai sellainen hinnan kuin halusi, osa joutui myymään
alennuksella pakkolunastuksen pelossa.

Lokan allas saa luvan 1966

Vesioikeus myönsi luvan Lokan tekojärven rakentamiseen ja säännöstelyyn
joulukuussa 1966, Porttipahdan kesäkuussa 1968 ja sen säännöstely alkoi
1970. Molemmat hankkeet perustuivat valtioneuvoston päätökseen ja vastasivat
ehtona olleen ”yleisen edun” vaatimusta. Lupien myöntämisen keskeisimpinä
perusteina vesioikeus esitti vuonna 1968, että: 1) hanke on yleisen tarpeen
vaatima, 2) hyöty on haittoja olennaisesti suurempi, 3) hanke ei aiheuta
muutoksia ilmastoon tai terveydentilaan, 4) hanke ei aiheuta yleistä vaaraa. 
Rakentaminen alkoi. Viimeisenä työnä valmistui Vuotson kylän alueelle vuonna
1982 21 kilometriä pitkä ja 12 metriä leveä ”tasauskanava”, joka pysyy
juoksun myötä sulana myös talvisin ja haittaa näin liikkumista. Kaiken
kaikkiaan Kauhanen toteaa koko hankkeen olleen juridisesti perusteltu, joskin
”kokonaisedun” vaatijoiden mahdollisuudet olivat suvereenit suhteessa
yksittäisiin vastustajiin tai lunastettavien tilojen omistajin. Oikeutta tosin
haettiin ja valituksia ja oikaisupyyntöjä tehtiin, mutta vaikutti siltä,
että esimerkiksi poronhoitajien korvausperustevaatimukset olivat sellaisia,
ettei oikeus niitä ymmärtänyt. Kaikesta huolimatta noin 35 % korvauksia
saaneista oli tyytyväisiä saamaansa, tyytymättömiä oli n. 52 % ja ei osaa
sanoa -vastaajia loput. Vuonna 1969 hyväksytty porotilalaki toki osaltaan
ratkaisi ongelman poronhoitajien eduksi.

 

Kuva: Taka-Lapin raunioilla, kuva ja kuvateksti Sompio-seuran kuvagalleria.


Allasevakot

Kovan datan jälkeen Kauhanen siirtyy tarkastelemaan tapahtunutta kokijoiden
silmin. Hän viittaa FT Sulevi Riukulehtoon ja toteaa, että altaiden vuoksi
poismuuttaneilta jäi veden alle kotiseutu, josta syntyy nostalgia, kun
kotoisaksi tunnettu ympäristö katoaa ja siinä koetut asiat jäävät vain
mielikuviksi. Puolisen tuhatta sodankyläläistä menetti ”yhteisen edun”
nimissä kotikylänsä ja Kauhanen kysyykin, miten nämä kotiseudutta jääneet
ovat rakentaneet uuden kotiseutuidentiteetin ja millainen asema menetetyillä
kotikylillä on ollut allasevakoiden identiteetissä pakkomuuton jälkeen.
(Kauhanen käyttää tekstissään toistuvasti allasevakko-termiä, vrt. teoksen
nimi.) Toisaalta voidaan kysyä, onko kotiseututunteessa kyse vain kotikylästä
ja -tilasta vai pitäisikö käsitettä laajentaa vaikkapa saamelaisen
yhteiskunnan yhteisöllisyyteen, elinkeinorakenteeseen, sodankyläläisyyteen
jne. Tähän yhteyteen tekijä liittää Lokan ja Porttipahdan allasalueen
tilojen luettelon sekä kovinkin informatiivisen ja laajan kuvaliitteen
menetetyistä kotipaikoista.

Seuraavat sivut eivät kuitenkaan anna vastausta tähän identiteettikysymykseen
vaan tarjoavat taas tarkkaa arkistotietoa joidenkin muuttajien sijoittumisesta
uusiin ympäristöihin ja kertomuksia jatkuvasta taistelusta korvauksista. Taas
ovat vastain kasvoton suuryhteiskunta, modernisaatio ja toisaalta yksittäinen
ihminen, perhe, paliskunta. Mutta jotain toki tapahtuikin. Erityisesti Kemijoen
vesistön säännöstelyn vuoksi annettu ns. allasaluelaki mahdollisti entisten
korvausten lisäksi maansaannin hakemuksesta. Tällaisia jätettiin kaikkiaan
62. Porotilat keskitettiin Vuotsoon, jonne perustettiin kaikkiaan 34 porotilaa
ja luontaiselinkeino- ja allastiloja 25. Kauhanen kertaa poronhoidon tilanteen
ennen allasrakentamista ja rakentamisen vaikutukset ja toteaa, että ne
ulottuivat toki laajemmallekin kuin Lapin saamelaispaliskuntaan, myös
suomalaisten poronhoitajien tilanteeseen altaiden etelä- ja itäpuolella.
Perinteinen poron vuosikiertoon perustunut laiduntaminen oli jo lakannut,
porokannat kasvoivat liikaa, mikä johti ylilaiduntamiseen samalla kun laajat
avohakkuut pilasivat laidunmaat, ja luonnollisesti altaiden alle jääneet
runsaat laidunmaat jäivät pois käytöstä. Lapin paliskunnassa oli vuonna
1971 vielä 60 poronomistajaa, jotka saivat pääasiallisen toimeentulon
poronhoidosta, 2000-luvun alussa heitä oli vain 15. Syyksi esitetään juuri
ympäristömuutoksia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on suunnitelma vuokrata porolaitumia
Neuvostoliiton puolelta. Asiassa edettiin jo rajavaltuutettujen sopimukseen
asti, mutta poromiehet katsoivat sen toteuttamisen liian riskialttiiksi
odotettavissa olevien porokatojen vuoksi ja koska laiduntamisajat olisivat
olleen liian lyhyet.

Lyhyt katsaus tekoaltaiden työllistävään vaikutukseen kertoo, että Lokan
altaan rakentamisen keskimääräinen työvoimavahvuus oli 304 työpaikkaa ja
Porttipahdan 233. Kesäkausina työvoiman määrä nousi jopa toiselle
tuhannelle. Mutta tultaessa 1970-luvulle altaiden jälkityöt työllistivät
enää vain muutamia kymmeniä henkilöitä. Mutta allastyömaa myös vähensi
työpaikkoja. Porotaloudesta on jo yllä mainittu, vähentyneet metsätyöt
vaikuttivat negatiivisesti metsureiden työllistymiseen. Karjanhoidon
työpaikkatarve romahti, kun karjan määrä väheni jopa 78 prosenttia. Kaikkea
ei kuitenkaan voi laittaa altaiden syyksi. Karjatalouden muutos ja keskittyminen
johtui yleisesti modernisaation etenemisestä, metsätöiden koneistuminen
vähentää työpaikkoja. Toisaalta kasvava turismiteollisuus tarjoaa
työpaikkoja, joskaan ei välttämättä juuri allasalueelle. Sen sijaan uusikin
luontaiselinkeino syntyi, ammattikalastajat.

”Ei sille voi mithän, vaikkei tykkäisikään”

Loppusivuilla annetaan allasevakkojen (sic!) puhua. Paavo Leskelä, johon
aiemminkin teoksessa viitataan, teki vuonna 1958 Lokan allasalueelta sosiologian
pro gradu -tutkielman, jossa hän kyselee ennakoivasti suhtautumisesta muuttoon.
Myönteisesti suhtautui 36 % ja kielteisesti 44 %, loput olivat neutraaleja.
”Katkeraa se on.” ”Hyvä ois korvesta lähteä.” ”Ei sille voi
mithän, vaikkei tykkäisikään.” ”Mikäpä siinä, jos kerran maksavat.”
Kommentit kertovat siitä, että periaatteessa mitään ei voi, kun suuremmat
voimat ovat asialla. Seuraavat sivut ovat lähellä kyläkirjagenreä, mikä ei
tietenkään ole mikään negatiivinen asia. Tekijä antaa kertojiensa muistella
ja miettiä itseänsä ja kohtaloaan ja tarjoaa väliin pieniä tietoiskuja
entisestä elämästä ja muutoksesta. Valokuvat täälläkin elävöittävät
kerrontaa. Kauhanen palaa nyt kotiseutukysymykseen ja toteaa, että
ulkopuolisten on tänään mahdotonta ymmärtää altaan alle jäänyttä
maailmaa sellaisena kuin sen allasevakot tekevät. Sehän on siellä veden alla.
Mutta siihen liittyvät tarinat ovat ainakin osittain säilyneet, kertojia
vielä on ja sukupolvet kohtaavat toisensa. Vaikka fyysinen maailma on peitetty,
henkinen maailma elää. Hukutetun Sompion asukkaat perustivat jo vuonna 1970
Sompio-Seuran,  Muistoja ylläpitävät erilaiset muistomerkit ja Sodankylän
kotiseutumuseo.

Kauhanen tarjoaa vielä näkymän tämän päivän tilanteeseen. Sopeuduttava
on, ainakin niiden, jotka jäivät eivätkä muuttaneet Sodankylään, etelään
tai Ruotsiin. Näitäkin seutuja koettelevat samat ongelmat kuin muutakin
syrjä-Suomea. Palvelut keskittyvät, työt ovat kausiluonteisia, suuret
metsätyöt ovat loppuneet. Mutta elämä jatkuu. Kalastus altailla on uusi
elinkeinomuoto, joka tarjoaa elantoa jopa 30 ammattikalastajalle. Nykyisin siika
on pääsaaliskala. Vuotso on Sodankylän toinen keskuskylä, jossa kasvaa uusia
sompiolaisia.

Kauhanen on itse taittanut teoksen ja myös vastannut kuvatoimituksesta. Taitto
on osittain hieman sekava, lähinnä lukuisten tilastojen takia. Lähdeviitteet
ovat ammattilaistasoisesti, lähdeluettelossa noudatetaan vielä vanhaa tapaa
esittää www-lähteet erillään tutkimuskirjallisuudesta. Kuvien, karttojen ja
kaavioiden lähteet on asianmukaisesti merkitty. Kirjan infosivulla ei ole
painovuotta, Fennicassa se on hakasulkuihin vuodeksi 2014. Lopuksi Kauhanen
kysyy aiheellisesti: Mitä opimme. Vastaus löytyy kirjasta!

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/