[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Rakkaudesta rantapyssyyn

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Enqvist, Ove; Tiilikainen; Heikki: Linnakesaaret. Rannikkolinnakkeiden elämää
sodassa ja rauhassa. Tammi, 2014. 301 sivua.


Rakkaudesta rantapyssyyn
---------------------------------------------------------

Sotilasslangissa rantapyssyksi kutsuttu, vuonna 1998 merivoimiin yhdistetty
rannikkotykistö on saanut komean historiateoksen. Se on syntynyt kahden
kirjoittajan yhteistyönä, ja kun aselajin tuntemus yhtyy ilmeisen lämpimiin
omakohtaisiin tunteisiin, on lopputuloskin varsin loistelias.

Linnakesaaret-kirjan ovat kirjoittaneet evp-upseerit Ove Enqvist ja Heikki
Tiilikainen. Ensiksi mainittu on palvellut puolustusvoimissa mm.
rannikkolinnakkeiden päällikkönä, rannikkopatteriston komentajana sekä
Merivoimien tutkimuslaitoksen apulaisjohtajana, ja on ollut rannikkotykistön
lehden, Rannikon Puolustajan, päätoimittaja. Sotatieteiden tohtorin
väitöskirjakin käsitteli meripuolustusta, ja Enqvist näyttää – muiden
teosten ohella – aiemmin julkaisseen pienen kirjan miltei kaikista
Suomenlahden linnakkeista.

Heikki Tiilikaisellakin on rannikkotykistötaustaa, ja hänen pitkään
julkaisuluetteloonsa mahtuu kirjoitus-, käännös- ja toimitustöitä. Useimmat
käsittelevät tavalla tai toisella sotaa ja sotilaita eri aikakausina, aina
antiikin Roomasta toiseen maailmansotaan asti.

Asialla ovat siis ammattimiehet. Kirjasta henkii selvästi herrojen rakkaus
vanhaan aselajiinsa sekä niihin saariin, joilla rannikkotykistön eri yksiköt
ovat toimineet. Itse olen katsellut noita maisemia lähinnä veneilijän
näkökulmasta; harvoinpa siviilille tarjotaan tilaisuutta tutustua kotimaansa
puolustusjärjestelmiin ja -valmiuksiin.

Osa armeijan saarista on tämän vuosituhannen puolella siirtynyt
Metsähallitukselle tai rannikon kaupungeille, muutama yksityisomistukseenkin.
Tarkoituksena on kehittää niistä matkailukohteita, mihin saaret varmasti
soveltuvat hyvin. Jäljellä on käyttökelpoisia rakennuksia, merellistä
luontoa ja kiehtovia tarinoita menneisyydestä.

Keskiaikaisia kivimuureja, tykkipattereita Pietarin suojaksi

Suomen puoleisia Itämeren rannikoita on alettu linnoittaa jo keskiajalla.
Esimerkiksi Raasepori, jonka maan nouseminen on vienyt pitkälle sisämaahan,
oli rakentamisaikanaan 1300-luvulla meren ympäröimä – ja tärkeä
puolustustukikohta. Ruotsi rakensi aikanaan linnoituksia Hangon, Kotkan,
Loviisan ja Helsingin edustalle. Osa näistä on edelleen jäljellä;
Suomenlinnaksi muuttunut Viapori on etenkin kesäaikana Helsingin upeimpia
turistinähtävyyksiä ja Loviisan Svartholma veneilijöiden suosiossa.



Kuva: Svartholma, Gavril Sergejev 1809. Wikimedia Commons

Kaikissa Suomen rannikkolinnakkeissa taisteltiin 1700-luvulla, ja kun Venäjä
otti Ruotsilta Suomen 1809, linnoitusten rakentaminen käynnistyi todenteolla.
Krimin sota toi engelsmannit Oolannin rannoille, ja jopa Helsinkiä
piiritettiin.

Nämä vaiheet kirjassa käydään läpi varsin lyhyesti. Se on järkevää,
sillä kiinnostunut löytää kyseisistä aiheista kirjallisuutta runsain
mitoin. Enqvistin ja Tiilikaisen kertoma linnakesaarten historia alkaa
varsinaisesti 1900-luvun alkuvuosista ja Pietarin puolustuksen järjestelyistä.
Silloin linnoitettiin saaria Suomenlahden molemmin puolin, sekä Viron että
Suomen rannikoilla. Linnoitustöihin tsaarin armeija palkkasi väkeä
lähiseuduilta, mutta käytti niissä myös vankeja, sekä suomalaisia että
venäläisiä. Tarinoiden mukaan osa vankityövoimasta olisi ollut hunghuuseja,
kiinalaisia junanryöstäjiä ja maantierosvoja Venäjän Kaukoidästä.
Kirjoittajat eivät ole löytäneet tälle asiakirjoista vahvistusta, mutta
kirjassa on mielenkiintoinen kuva, jossa pari aseistettua kasakkaa vartioi
kiinalaismiehiä.

Joka tapauksessa saaria ehdittiin linnoittaa ennen ensimmäistä maailmansotaa
ja sen aikanakin kohtuullisen paljon. Alueita ei tarvinnut puolustaa
ulkopuolista hyökkääjää vastaan; sen sijaan sisällissodan punaiset ja
valkoiset kävivät kamppailuja mm. Porkkalan Mäkiluodossa ja Kotkan Rankissa.
Viapori siirtyi valkoisille taistelutta.

 



Kuva: Örön linnaketta rakennetaan 1914-1915


Elämän ankarat ehdot

Kun Suomi itsenäistyi ja rannikkotykistö muiden puolustushaarojen mukana
perustettiin, aselajin syliin putosi kuin tyhjästä melkoinen perintö. Laivoja
ei ollut paljoa, mutta tykkejä sitäkin runsaammin, ja pitkin rannikkoa oli
valtavasti erilaisia ja -kokoisia betoni- ja kivilinnakkeita. Osa niistä
pystyttiin ottamaan käyttöön sellaisenaan, osa vaati kunnostusta. Osa
saarista oli niin suuria, että niillä toimivat upseerit ja aliupseerit
pystyivät tuomaan mukanaan toimipaikkaansa myös perheensä.

Linnakkeet olivat kuin meren eristämiä kyliä, ja Enqvist ja Tiilikainen
onnistuvat luomaan saarten asukkaista ja heidän arkisesta toiminnastaan hyvin
elämänmakuisen kuvan. Perheenemännät kasvattivat pienenpienillä
peltotilkuillaan juureksia, hoitivat kaneja, kanoja, lampaita ja sikoja. Miehet
metsästivät ja kalastivat; lapset seikkailivat kallioilla ja läheisillä
merialueilla. Kansakoulua he kävivät kotisaarellaan ja siirtyivät
jatko-opintoihin mantereelle.



Kuva: ”Optillinen etäisyysmittari on tärkeä apuväline rannikkotykille.
Mäkiluoto”, kuvaaja luutnantti P.J. Wiro 7.1.1942, kuva ja kuvateksti
SA-kuva.

Idylliä elämä ei ollut, vaan sen ehdot olivat ankarat: meri- ja
jääliikenteessä oli vaaransa, pienessä suljetussa yhteisössä suhteet
kärjistyivät. Varsinainen viranhoitokin vaati itsenäistä ja kekseliästä
mieltä: syrjäisillä saarilla eivät esimiesten neuvot olleet aina saatavissa,
sillä tietoliikenne toimi pitkälti radiosähköttäjien varassa.

Varusmiehenkään kannalta rannikkolinnake ei ollut paras mahdollinen
palveluspaikka, koska ruokahuolto ei etenkään kelirikkoaikoina sujunut kovin
hyvin (välillä se ei toiminut ollenkaan), eikä vapaa-ajan harrastuksia juuri
ollut. Toisaalta kolmikymmenluvun varusmiehellä ei ollut paljon
vapaa-aikaakaan…

Aseistusta paranneltiin kaiken aikaa sen minkä valtion niukat
puolustusmäärärahat sallivat. Ja koko ajan mielessä asui epäilys: entä jos
näistä harjoituksista tulee totta?

Kirjan tässä osassa on esitelty myös Laatokan linnoittaminen. Siellä
rannikkotykistö toimi kultaisten kupolien varjossa: sekä Konevitsan että
Valamon saarilla oli kukoistavat munkkiluostarit. Sotilaat ja luostariväki
elivät omissa suljetuissa yhteisöissään, joskin kanssakäymistä oli, ja
yleisesti ottaen se näyttää jopa sujuneen hyvin.

 



Kuva: ”Eteläinen patteri saarella. Konevitsa 1941.09.27”, (osasuurennos)
kuva ja kuvateksti SA-kuva.

 

Aselajin tulikaste talvisodassa ja jatkosodan rajut tarinat

Talvisodan aikana lähes kaikki itäisen Suomenlahden, Karjalankannaksen ja
Laatokan rannikkolinnakkeet kävivät ankaria tykistötaisteluja, mutta monen
linnakkeen miehet joutuivat puolustamaan asemiaan lähitaisteluissakin, mikä ei
liene aivan yleisesti tunnettua. Tietysti tykistön tuli auttoi ja helpotti
muiden aselajien, lähinnä jalkaväen, toimintaa.

Kirjassa käydään läpi talvisodan tärkeimmät rannikkolinnakkeilla
tapahtuneet taistelut; sotapäiväkirjojen ja muiden virallisten lähteiden
antia on elävöitetty mukana olleiden miesten kertomuksilla. Osa niistä on
tekijöiden vuosikymmenten varrella muistiinmerkitsemiä, osa julkaistu aiemmin
muissa teoksissa.

Jatkosodan taisteluista kirjaan on otettu tietenkin huomattavat ja tunnetut
kuten Bengtskär ja Suursaari, joista viimeksi mainitussa taisteltiin useampaan
kertaan, ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan joukkoja vastaan. Mutta mukana on
tuntemattomampiakin taistelutarinoita. Hangon edustan pienestä Morgonlandetista
ja sen kuudesta urheasta puolustajasta ei ole paljon kertomista – heinäkuussa
1941 vihollinen otti heidät kaikki vangeikseen, ja jatkosodan jälkeen vain
yksi palasi. Rajuja taisteluja käytiin myös Laatokalla ja Äänisellä;
varsinaisille sotahistorian harrastajille nimet Rahmansaari ja Reska ovat ehkä
tuttuja.

Taistelukertomusten lomaan on rytmitetty kuvausta saarten sodanaikaisesta
elämästä; siitä miten ruokapuoli hoidettiin pitkälti omin voimin ja
linnakkeen lihotussika ristittiin Neuvostoliiton johtomiesten mukaan, jotta
lemmikkieläimen lahtaaminen ei tuntuisi niin kohtuuttomalta. Oman osansa
vastuusta kantoivat myös lotat ja erityisesti sotilaskotisisaret. He tekivät
aluksi työtään täysin korvauksetta, mutta vuodesta 1943 alkaen alkoivat
saada puolet lotan päivärahasta. (Kirjasta ei selviä, mistä tämä epäsuhta
johtui.)



Kuva: ”Konevitsan siisti sotilaskoti on muuttoaikeissa luostarin
asuntorakennuksen toisesta kerroksesta Marian kirkon sivurakennukseen. Kuvassa
kanttiinin kauppa käynnissä. Konevitsa 21.7.1942”. Kuvaaja Luutnantti T.
Räisänen, kuva ja kuvateksti SA-kuva.

Paikat ja taistelut havainnollistuvat hyvin: miltei kaikista taistelupaikoista
on värillinen piirroskartta, muutamista kuten Viipurinlahdella sijaitsevasta
Teikarinsaaresta useampikin. Ja vaikka kesän 1944 taistelut olivat yleisesti
kovia, saaristossa ne olivat vielä kovempia. Kun viimeiset veneet oli käytetty
haavoittuneiden sotilaiden kuljetukseen, muiden oli pakko poistua uiden.



Kuva: ”Kellomäen 254 mm:n järeän patterin (254/45 D) putkea siirretään
tuliasemaan. Kellomäki 1942.08.12”, kuvaaja Suomela, kuva ja kuvateksti
SA-kuva.

Jatkosodan aikana suomalaisia rannikkotykistön joukkoja oli myös Tallinnan
edustalla Naissaaressa. Kerrassaan hellyttävä on virolaisen Hildan ja
suomalaisen Klasin tarina: he olivat tutustuneet, rakastuneet ja avioituneet
elokuun 1944 lopulla. Viikkoa myöhemmin Hilda kuljetettiin Kadriorgista
suuressa muuttolaatikossa ohi evakuointia valvovien saksalaisten. Toisessa
muuttolaatikossa matkusti toinen virolaisnainen, ja laatikoiden kyljessä
ilmoitettiin sisällöksi ”radiokalustoa”.

Jatkosodan jälkeen Suomelta kiellettiin sukellusveneet ja joitakin muita
alustyyppejä, ohjukset, miinat ja torpedot. Rannikkotykistö jatkoi
kehitystään, koulutti asevelvollisia ja vartioi maan puolueettomuutta, kunnes
se puolustusselvitysten ja säästötavoitteiden seurauksena liitettiin
merivoimiin. Enqvist ja Tiilikainen sanovat tämän tulleen täytenä
yllätyksenä aselajin johdolle. Samalla luovuttiin osasta kalustoa ja
puolustusvoimien maaomaisuus siirtyi pääosin metsähallitukselle. Armeijan
yksiköistä tuli vuokralaisia omille tonteilleen. Tekijöiden mukaan
aktiivipalveluksessa oleva henkilöstö ”mukautui tilanteeseen hyvässä
sotilaallisessa järjestyksessä”, ulkopuoliset nurisivat jonkin verran.

Runsaasti lukemista, paljon komeita kuvia



Kuva: ”Mäkiluodon raskaan, 8 tuuman patterin tykeillä ammutaan syksyllä
1941 venäläisiä laivasaattueita, jotka evakuoivat Hangon alueen joukkoja.”
Kuvaaja Suomela, (osasuurennos). Kuva ja kuvateksti SA-kuva.

 

Enqvist ja Tiilikainen eivät ole merkinneet kirjaan, kumpi on minkäkin osuuden
kirjoittanut. ”Saumakohdat” eivät näy, kummankin teksti on sujuvaa,
luvuissa ja alaluvuissa (jotka kyllä olisi mieluusti saanut merkitä
sisällysluetteloon!) liikutaan notkeasti aiheesta ja tunnelmasta toiseen.
Anekdootit ja hilpeät pikkujutut katkovat asiallista esitystä. Ajallisesti ja
aineiston määrällä mitaten pääpaino on 1920–1940-luvuissa, ja mukana on
sopiva sekoitus rauhanaikaista elämää, aselajin kehitystä ja sotahistoriaa.

Kirja esittelee myös useita tavalla tai toisella eri linnakkeiden tai koko
aselajin historiaan liittyviä henkilöitä. Komentajien, Mannerheim-ristin
ritareiden ja muiden urhojen joukossa on yksi nainen, rannikkotykistön
vihreiden sisarten veteraani Anna-Liisa Veijalainen, joka ehti sotavuosina ja
hieman sitä ennen toimia kaikkiaan 28 eri sotilaskodissa Ahvenanmaalta
Viipurinlahdelle.

Kuvia on paljon, ja ilahduttavaa kyllä, suurin osa niistä on reilunkokoisia.
Tämä on tärkeää siksi, että joukossa on paljon yksityishenkilöiden
kokoelmista saatuja tai muuten ennennäkemättömiä tai hyvin harvoin
julkaistuja kuvia.

Tekstistä puuttuu nootitus, joskin osa lähteistä on mainittu teksteissä
suhteellisen tarkasti. Alaviitteet olisivat tehneet kirjasta vielä
käyttökelpoisemman. Lisätietoa kaipaavaa lukijaa johdattaa nyt vain
kirjallisuusluettelo, jossa siinäkään ei tekijöiden mukaan mainita kaikkia
käytettyjä lähteitä. Esimerkiksi maanpuolustuslehtien artikkelit,
sotapäiväkirjat ja kurssijulkaisut puuttuvat, vaikka ne kiinnostaisivat
varmaan monia tutkijoita.

Mutta tutkimuskäyttöön kirjaa ei liene edes tarkoitettu. Se on komea
katselukirja ja kiintoisaa luettavaa muillekin kuin ”rantapyssyn” miehille.
Esimerkiksi veneilijä löytää kirjasta paljon tietoa kesämaisemistaan,
vaikka osa kirjassa esiintyvistä linnakkeista (Laatokan, Viipurinlahden ja
Suomenlahden ulkosaaret) onkin nykyveneilijän tavoittamattomissa. Mutta jos
aikoo ensi kesänä purjehtia vaikkapa itäiselle Suomenlahdelle Pirttisaareen
tai Ulko-Tammioon tai läntisten merialueiden Utöhön tai Katanpäähän, voi
talven aikana tutustua kirjaan.

 

Kuva: Katanpään linnakesaari kesällä 2013, kuva Tapio Onnela.



Kuva: Katanpään linnakesaari kesällä 2013, kuva Tapio Onnela.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/