[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Jumalan ja armeijan asialla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tilli, Jouni: Suomen pyhä sota. Papit jatkosodan julistajina. Atena, 2014. 317
sivua.


Jumalan ja armeijan asialla
---------------------------------------------------------

Vuoden kristilliseksi kirjaksi valittu Jouni Tillin väitöskirjaan perustuva
Suomen pyhä sota tutkii sodan aikana käytettyä uskonnollista kieltä ja
pappien tasapainoilua oman vakaumuksen, esivallan (=sodanjohdon) kunnioituksen
sekä rintamasotilaiden kaipaaman rohkaisun ja lohdutuksen välissä.

 

YTT Jouni Tillin väitöskirja The Continuation War as a Metanoic Moment. A
Burkean Reading of Lutheran Hierocratic Rhetoric palkittiin vuonna 2013
Jyväskylän yliopiston parhaana väitöskirjana. Seuraavana vuonna saksalainen
Peter Lang -kustantamo julkaisi sen; tutkimuksella sodan ajan uskonnollisesta
retoriikasta arvioidaan olevan ilmeisesti ainakin Euroopan, ellei maailmankin,
laajuista menekkiä. Suomenkielistä painosta on kaiketi jo ehditty odotella, ja
kun se vihdoin tämän vuoden syyskuussa ilmestyi, Agricolan
keskustelupalstoilla syntyi pitkä ja lainehtiva keskustelu, joka kyllä alkoi
kirjan aihepiiristä, mutta laajeni siitä sitten suuntaan jos toiseen.

Helsingin kirjamessuilla Tillin teos Suomen pyhä sota valittiin 2014 Vuoden
kristilliseksi kirjaksi. Voittajan valitsi kirjailija Pauliina Rauhala; hän on
kirjoittanut lestadiolaisyhteisöön sijoittuvan romaanin Taivaslaulu, joka
puolestaan oli edellisvuoden voittajakirja.

Aiempaa tutkimusta vain vähän

Kirjan alaotsikko Papit jatkosodan julistajina paljastaa, mistä tässä
teoksessa varsinaisesti on kysymys. Nyt ei käsitellä pappeja rintamamiesten
sielunhoitajina, kaatuneiden evakuointitehtävissä eikä sankarivainajien
omaisten lohduttajina – kaikki nämä osa-alueet toki kaipaisivat tutkimusta,
sillä suomalaisten pappien toimintaa sodassa on ylipäänsä käsitelty melko
vähän.

Jotakin sentään löytyy: Tampereen hiippakunnan emerituspiispan Erkki
Kansanahon (1915–2003) Papit sodassa (WSOY 1991) on kirkkohistoriallinen
tutkimus jatkosodan ajasta, teologian tohtori Niko Huttusen Raamatullinen sota
(SKS 2010) ajoittuu sisällissotaan. Touko Perkon ja Esko Salmisen 1970-luvulla
ilmestyneissä propagandatutkimuksissakin pappeja sivutaan, mutta niissä
heidät nähdään valtion propagandakoneiston yhtenä osana. André
Swanströmin De finländska militärprästerna och krigspropagandan 1941–1944
(Kyrkohistoriska arkivet vid Åbo Akademi 2014) taitaa sijoittua lähimmäs
Tillin näkökulmaa.

Tilli sanoo kuitenkin, ettei hän halua lähestyä pappien puheita ja
kirjoituksia ”pelkkänä propagandana”, vaan haluaa ”katsoa niitä
silmästä silmään”. Hänen nähdäkseen ne kumpuavat tekijöidensä
syvällisestä vakaumuksesta, ja luultavasti moni pappi mietti jatkosodan
alkaessa kirjan alussa siteeratun Voitto Viron (1914–1999) tavoin, miten
suhtautua sotimiseen. Kirjan mukaan Viro jouduttiin palauttamaan talvisodasta
Niinisalon varuskuntaan, koska hän ei osannut päättää, oliko kristityllä
ihmisellä lupa puolustaa isänmaataan.

Kolmannes maan papistosta puolustusvoimien palveluksessa

Aineistonaan Tilli on käyttänyt vuosina 1941–1944 ilmestyneitä lehtiä ja
rintamalehtiä sekä erilaista kirkollista valistusmateriaalia. Lehdistä
tutkimukseen ovat valikoituneet sotilaspappien julkaisema Koti ja kasarmi, jonka
tarkoituksena oli olla yhdysside kodin ja rintamajoukkojen välillä sekä
Tunnussana, joka oli niin ikään suunnattu sotilaille. Sotilaspapeilla oli oma
lehtensä, Sotilaspappi. Sitä julkaisi kenttäpiispantoimisto. Hengellisistä
lehdistä ovat mukana Lähetyssanomia, Sanansaattaja ja Vartija sekä
luterilaisen kirkon pää-äänenkannattajana pidetty Kotimaa – muutamia muita
on lainattu joitakin kertoja.



Kuva: Koti ja kasarmi -lehden etusivu 1944.

Rintamalehdistä tutkimuksessa on mukana yksi, Karjalan Viesti. Se oli armeijan
julkaisema ja kustantama; lehteä tehneet tiedotus- ja valistusupseerit
kuuluivat joko päämajan tiedotusosaston tai armeijakunnan esikunnan komentoon.
Levikki nousi korkeimmillaan 30 000 kappaleeseen ja lehteä jaettiin Aunuksen
ja Maaselän ryhmien alueella, lähinnä Itä-Karjalassa. Tyypillisenä
”virallisena” rintamalehtenä Karjalan Viesti on hyvä valinta
lähdeaineistoksi; kirjoitusten ja puheiden kuva tuskin muuksi muuttuisi, vaikka
niitä tarkasteltaisiin laajemmallakin skaalalla.

Jatkosodan aikana nimittäin jokainen rintamalehti sisälsi hartauskirjoituksen.
Ne taitettiin lehdissä näkyville paikoille – juhlapyhien alla mieluusti
etusivulle, muulloin arvokkaasti pääkirjoituksen viereen. Kaikki julkaisivat
vähintään ”sanan sunnuntaiksi” – kuusipäiväisessä Karjalan
Viestissä tuo ”Päivän tunnussana” ilmestyi useamman kerran viikossa.

Jopa pienissä, korsujen nurkissa toimitelluissa ja monistuskoneella painetuissa
joukko-osastojen julkaisuissa oli pastorin palsta. Se ilmentää toisaalta
suomalaisen 1940-luvun yhteiskunnan vahvaa uskonnollisuutta, toisaalta sitä,
miten tiivistä hengellisen ja maallisen vallan yhteistyö oli. Miehet
nimenomaan halusivat lukea lehdistään saarnoja ja Jumalan sanan selitystä,
sotilassielunhoito oli Suomen armeijassa itsestäänselvyys, ja
1920–1930-luvuilla sotilaspappien tehtäviin kuului hengellisten tehtävien
ohella raittiustyö sekä erilaiset opetusvelvollisuudet.

Kolmikymmenluvulla papit myös osallistuivat runsaslukuisesti valtiolliseen
politiikkaan. Kokoomuksen kansanedustajista parikymmentä prosenttia oli
pappeja, Isänmaallisen kansanliikkeen yli 30, ja maalaisliitossakin heitä
riitti. Tilli ei ole tutkinut jatkosotaan osallistuneiden pappien puolue- tai
muutakaan taustaa, mutta mainitsee, että ainakin parin papin tiedetään olleen
joko pasifisteja tai ainakin lähellä rauhanaatetta.

Talvisodan jälkeen puolustusvoimien sielunhoito, kuten tiedotus- ja
valistustoiminta yleensäkin, järjesteltiin uudelleen. Organisaation johdossa
toimineesta sotarovastista tuli kenttäpiispa – nimitys tosin tuli voimaan
vasta jatkosodan alettua, heinäkuussa 1941. Vuoden loppuun mennessä armeijan
palveluksessa oli noin 500 pappia eli kolmannes koko maan papistosta.



Kuva: Papit Latvan sotilaskodin edustalla. Piispa keskellä. Kuvaaja Tauno
Norjavirta, Latva 1942, SA-kuva.

Osa heistä toimi kotirintamalla suojeluskuntien alaisuudessa tehtävinään
kaatuneiden huolto, hengellinen radiotoiminta ja sotavankien sielunhoito ynnä
muut vastaavantyyppiset tehtävät.

Kenttäarmeijassa pappien tehtäviin kuului hengellinen työ eli kristillinen
opetus ja sananjulistus sekä yksityiset keskustelut miesten kanssa sekä
kaatuneiden huoltoon osallistuminen. Tyypillistä oli, että kaatuneen omaiset
saivat osanottokirjeen kyseisen joukko-osaston pastorilta. Ongelmia tuotti niin
sanottu maallinen valistustoiminta: kaikki rintamilla palvelevat papit eivät
halunneet osallistua viihteellisiin tilaisuuksiin, joita alettiin järjestää
heti kun taistelutilanne sen suinkin salli. Rintamatehtävissä työskenteli 280
pappia – 23 heistä sai surmansa.

Tillin mukaan rintamamiehet arvostivat nimenomaan niitä pappeja, jotka olivat
valmiit jakamaan heidän kanssaan sodan arjen. (Aseeseen tarttumista ei
edellytetty, mutta jotkut tekivät senkin, ja pappeja myös kaatui jatkosodan
sotatoimissa.)



Kuva: Pastori on tullut pitämään hartaustilaisuutta. Sammatus 1942, kuvaaja
Aavikko, SA-kuva.




Ristiretki luvattuun maahan vaihtui valitusvirsiin ja ”Jumalan kouluun”

Jatkosodan alkukuukausina kaikkea suomalaista julkista puhetta, siis myös
uskonnollista, leimasi voimakas ristiretkiretoriikka. Mannerheimin
ensimmäisessä päiväkäskyssään mainitsema ”pyhä sota” innoitti myös
pappeja. Bolsevismista puhuttiin ruttona, Neuvostoliiton johtomiehistä
antikristuksen tai itsensä saatanan lähettiläinä ellei suorastaan hänen
veljinään. Kyse oli hyvän ja pahan taistelusta, jossa Suomi oli hyvän
puolella. Näin siis myös vihollisten tappaminen oli oikeutettua, vaikka se jo
kymmenessä käskyssä – saati sitten Jeesuksen puheissa Uuden testamentin
puolella – kiellettiinkin.

Niin kauan kuin suomalaisten sotatoimet sujuivat hyvin, kysymyksessä oli
jumalallinen johdatus. Tilli esittää kirjassaan runsaasti esimerkkejä myös
siitä, miten Itä-Karjala rinnastui pappien puheissa ja kirjoituksissa Israelin
kansalle luvattuun maahan. Koska Raamatusta löytyi lause ”Jumala sijoittaa
kaikki kansat omille asuma-alueilleen”, katsottiin ettei ollut maallisen
vallan – eikä etenkään Neuvostoliiton! – tehtävä vetää rajaa
suomenheimoisten välille.

Kun tuo luvattu maa sitten oli otettu haltuun, siitä aiheutui monenlaisia
ongelmia, kuten esimerkiksi ortodoksien ja luterilaisten vastakkainasettelu.
Tiukimmissa tilanteissa pappeja jouduttiin vapauttamaan tehtävistään tai
siirtämään heidät paikkaan, jossa eivät voineet pakkokäännyttää
paikallisväestöä tai riidellä toista valtionkirkkoa edustavan virkaveljen
kanssa.

Asemasodankin ajassa nähtiin jumalallista johdatusta, joskin saarnamiesten
näkökulma kääntyi yhteiskunnasta yksilöön. Elettiin etsikkoaikaa, jolloin
kansan – ja tietysti myös jokaisen sotilaan sekä hänen kotirintamalla
toimivien läheistensä – tuli tehdä parannus. Sodan pysähtymisen syynä
nähtiin nimenomaan ihmisten vieraantuminen Jumalasta.

Kesä 1944 merkitsi papistollekin tasapainoilua tiukassa tilanteessa. Toisaalta
armeijan ja kansan ainoa turva oli Jumalassa, kuten se oli ollut aikaisemminkin,
eritoten talvisodan aikana, mutta toisaalta saarnoissa korostettiin, että
Jumala saattoi käyttää myös vihollista välikappaleenaan. Luvattu maa,
Itä-Karjala, oli otettu Suomelta pois kansan ja kansalaisten syntien tähden.
Oltiin ”Jumalan koulussa” josta kuitenkin kuin ihmeen kautta selvittiin.

Asiat muuttuivat siis vastakohdikseen, ja Tilli osoittaa, että miltei mille
tahansa tulkinnalle löytyi tukea joko Raamatusta tai aiempien kirkonmiesten,
lähinnä Martti Lutherin, puheista ja kirjoituksista.

Oman käsittelynsä vaatii – ja myös saa Tillin kirjassa – sodan ajan
sankariuhripuhe. Sitäkään ei ole juuri tutkittu: Ilona Kemppaisen (nyk.
Pajari) väitöskirja Isänmaan uhrit (SKS 2006) saa toivottavasti seuraajia
samoin kuin tämä nyt esillä oleva Tillin tutkimus.



Kuva: "Ristiäiset. Nuori kenttäpappi siunaa karjalaisessa tuvassa
ristittäviä lapsia." Paateneen kauppala 1941, kuvaaja Sot.virk. Erkki
Viitasalo, SA-kuva.

Jeesus, Martti Luther vai Mannerheim?

Jouni Tilli, joka on siis valtio-opin tutkija eikä teologi, on kirjoittanut
mielenkiintoisen ja monitasoisen ”kansanpainoksen” ehkä hieman hankalasti
avautuvasta väitöskirjastaan. Siinähän hän lähestyi aineistoa retoriikan
tutkijan Kenneth Burken teorioiden pohjalta, ja totta kai Burken nimi ja
ajatukset esiintyvät myös suomenkielisessä kirjassa.

Tillin lainaamat, useimmiten varsin lyhyet, saarnakatkelmat saattavat joidenkin
nykylukijoiden mielestä olla hiuksia nostattavia. Ne esitetään lähes
poikkeuksetta puhujan nimellä varustettuna ja mukana on tietysti viite
alkuperäislähteeseen. Tilli ei moralisoi papistoa, vaan toteaa että ”kovina
aikoina puheet voivat joskus olla kovia” ja kärjistää: ”luterilaiset
papit seurasivat Jeesuksen ja Lutherin sijaan Mannerheimia”.

Toisin sanoen esivallan totteleminen nousi korkeimmaksi arvoksi; kriittinen
suhtautuminen sotaan näkyi ja kuului papiston julkisissa puheissa ja
kirjoituksissa vain harvoin. Kyse on siis nimenomaan heidän julkisesta
esiintymisestään. Mielessä kieltämättä kävi, että osa sotapapeista
saattoi olla ns. leipäpappeja, joskaan papistoa ei käsittääkseni ohjeistettu
niin tiukasti kuin valistusupseereita ja tiedotusmiehiä.

Jouni Tilli on kirjoittanut kiinnostavan, ajatuksia herättävän ja osin varsin
kärkevän teoksen. Erityisesti loppuluvun pohdiskelut ja oivallukset siitä,
millaisin ajatuskuluin sota pystyttiin osoittamaan oikeutetuksi, vaikka
Jeesuksen vuorisaarna, kymmenen käskyä ja muutama muukin raamatunkohta sen
kieltää, ovat lukemisen arvoisia.



Kuva: Kenttäpiispa pitää hartaushetken panssarilaivan kannella 1941, kuvaaja
Vilho Heinämies, SA-kuva.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/