[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Lähes kaikki saamelaiskulttuurista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lassi Saressalo <lassi.saressalo at elisanet.fi> dosentti, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Magga, Päivi, Ojanlatva, Eija (toim.): Ealli Biras. Elävä ympäristö.
Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma.. Sámi Museum -
Saamelaismuseosäätiö, 2013. 256 sivua.


Lähes kaikki saamelaiskulttuurista
---------------------------------------------------------

Vuoden kotiseutukirjaksi nimitetty Ealli Biras on oivallinen esimerkki, siitä
miten kulttuuriympäristökäsite nykypäivänä voidaan ymmärtää.
Perinteisen rakennetun ympäristön rinnalle nousee myös immateriaalinen
kulttuuriympäristö ja saamelaisen elämänmuodon eri alueet.

Ealli Biras. Elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma -teos
nimettiin Suomen Kotiseutuliiton vuoden kotiseutukirjaksi. Vuosi tässä
tarkoittaa Turun kirjamessujen välistä kalenteriaikaa – vuoden
kotiseutukirja julkistetaan aina kirjamessujen lauantaipäivänä.

Voittajan valitsi Yleisradion kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen viiden
finalistin joukosta. Finalistit valitsi Suomen Kotiseutuliiton nimittämä
raati.

Puttonen kertoo valinnastaan:

”Valitsin teoksen sen ainutlaatuisuuden ja kattavuuden vuoksi. Se kertoo hyvin
laajasti Suomen tärkeimmän alkuperäiskansan kulttuurin suuresta rikkaudesta
ja murroksesta”

”Ensimmäisen kerran saamelaiskulttuurista on koottu näin kattava ja
monipuolinen teos. Se valottaa saamelaisuutta arkeologisten kaivauksien,
rakennetun ympäristön, perinnetiedon ja kulttuurimaiseman kautta. Sitä
lukiessa saa vaikuttavan käsityksen siitä, mitä saamelaiskulttuuri on kautta
aikain ollut ja miten se on muuttunut etelästä tulleiden vaikutteiden ja
kaupungistumisen myötä. Olennainen tehtävä teoksella on myös ylläpitää
ja siirtää katoamassa olevaa saamelaista perinnetietoa”

Saamelaiskulttuureja esittelevä teos

Teos ei ole ensimmäinen saamelaiskulttuuria kokonaisuudessaan esittelevä teos,
mutta uusin ja vaikuttavin se kyllä on. Kaikkiaan 33 eri alan asiantuntijaa on
antanut panoksensa teksteihin ja kuvitus on ainutlaatuisen hienoa – vanhaa ja
uutta rinnatusten. Kirjoittajista suuri osa on saamelaisväestöön kuuluvia,
loput lantalaisia, joilla kuitenkin on työnsä kautta pitkälliset ja
asiantuntevat kontaktit saamelaisalueeseen ja saamelaiskulttuureihin. Niin,
todella saamelaiskulttuureihin, koska yhtä saamelaiskulttuuria ei Suomessa
eikä muuallakaan ole. Meiltä tavataan vanha, jo kadonnut
metsälappalaiskulttuuri, jokisaamelaiskulttuuri, kolttakulttuuri,
inarinsaamelaiskulttuuri ja porosaamelaiskulttuuri. Kielellisesti Suomen n.
9 000 saamelaista saamelaiset jakautuvat tunturisaamen eli pohjoissaamen
puhujiin (n. 2000), inarinsaamen taitajiin (n. 350) ja kolttasaamenkielisiin
(jokunen sata). Ja niihin saamelaisiin, jotka eivät enää saameansa taida,
mutta jotka muutoin tunnustautuvat saamen kansaan kuuluviksi ja ovat sellaisiksi
myös virallisesti hyväksytty. Hyväksyminen tapahtuu saamelaiskäräjälain
perusteella ja perustuu kieleen – saamelaiseksi määritellään näin
henkilö, joka itse pitää itseään saamelaisena ja joka itse tai jonka
vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yksi on oppinut saamen ensimmäisenä
kielenään. Teos ei ota kantaa kiistaan siitä, ketkä ovat tai ketkä
erityisesti eivät ole saamelaisia, joten sen pohtiminen jääköön toiseen
kertaan.

Teoksen ensimmäinen luku lähtee liikkeelle kysymällä: mikä tekee
kulttuuriympäristöstä saamelaisen? Paitsi perinteistä
kulttuuriympäristökäsitettä, johon kuuluu nimenomaan ihmisen vaikutus
luonnonympäristöön – kulttuurin jäljet – tässä teoksessa on
laajennettu käsitettä myös immateriaalisen kulttuurin suuntaan, paikannimiin,
muistitietoon luonnonresurssien käytöstä vaikkapa kalavesien tuntemisesta,
hillapaikkojen olemassaolosta ja ”kuulumisesta” jollekin perheelle,
tapaoikeuden eri muotoihin ja aina joikuihin asti. Saamelaiseen maisemaan
kuuluvat myös myyttiset paikat, ikivanhat palvontapaikat, seidat, pyhät
tunturit, hautapaikat. Sen sijaan varsinainen folklore on jäänyt
hyödyntämättä. Siitä vähän myöhemmin. Johdantoartikkelissaan Päivi
Magga tarttuu myös kipeään kysymykseen, luonnonsuojelun ja kulttuuriperinnön
väliseen suhteeseen. Saamelaisalueella (Utsjoki, Enontekiö, Inari ja
Sodankylän Lapin paliskunnan alue) ympäristöä hallinnoidaan pääasiassa
erämaa- ja luonnonsuojelulakien perusteella. Sen sijaan saamelaisalueen
kulttuuriperintöarvoja ei varsinaisesti hallinnoida mitenkään, ja suojelun
kohteita ovat vain yksittäiset kohteet, eivät kulttuuriset nautinta-alueet.
Kun saamelainen kulttuuriperintö ja sen myötä maiseman ja ympäristön
nautinta on erilaista kuin etelässä, jossa maankäyttö- ja rakennuslait
määrittävät arvot, jää saamelainen kulttuuriperintö, joka elää
pienyhteisöjen kulttuurisen tietämyksen varassa, usein
päätöksentekijöiltä tuntematta ja näin ovat omiaan saattamaan perinteiset
kulttuuriperintöarvot toisarvoiseen asemaan. Saamelaisen
kulttuuriympäristöohjelman lähtökohtana onkin ajatus siitä, että
saamelaiseen kulttuuriympäristöön kuuluvat arkeologinen kulttuuriperintö,
rakennettu kulttuuriympäristö, kulttuurimaisema ja perinnetieto, toteaa
Päivä Magga.

Johdantolukujen ja käsitteiden selvennyksen jälkeen teoksessa luodaan katsaus
saamelaisalueeseen (kiitos aukeaman 4–5 hienosta kartasta) ja sen nykyisiin
kuntiin. Luku esittelee alueen eri luonnonympäristöt, jotka sitten tarkentuvat
kulttuurisina nautinta-alueina seuraavissa luvuissa. Tunturilappi, järvilappi,
jokilappi ja kolttien nykyinen keinotekoinen koltta-alue. Kuntakohtaisen
esittelyn ohessa on kainaloteksteinä luonnehdinta alueen kulttuurihistoriasta
ja kuntatiedot myös numeroina.

Osa saamelaisaluetta on luonnollisesti inventoitu mm. valtakunnallisesti
merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen rekisteriin ja muihin
kulttuuriympäristöhankkeisiin, museoluetteloihin, valtakunnallisten
maisema-alueiden luetteloon jne. Näitä erityiskohteita esitellään kuvin ja
sanoin, mukana luonnollisesti myös eri suojelualueiden esittely. Eija Ojanlatva
vie lukijansa saamelaisalueen arkeologiseen kulttuuriperintöön johdattamalla
hänet yli 8 000 vuoden taakse ”protosaamelaisiin” löytöihin, joista osa
saattaa olla vieläkin vanhempia, jopa jääkauden aikaisia. Jäähän ei
ulottunut merelle asti vaan rantakaistale oli sula, kuten mm. Grönlannissa
nykyisin, ja asutus seurasi vetäytyvää jäätä silloin, kun Turku oli vielä
veden alla ja Helsingin kohdalla yksinäinen lokki istuskeli merestä
näkyvällä kivellä. Sanoin ja kuvin esitellään saamelaisalueen arkeologisia
kenttätutkimuksia ja ne viedään myös kartoille, joista selviää niiden
runsaus. Löytöjen runsautta selittänee omalta osaltaan maaston erityisluonne,
humuskerrokset ovat ohuita, joten ikivanhatkin maisemanmuutokset ovat
selkeämmin näkyvillä kuin etelän runsasmetsäisillä alueilla.

Lapinkylät ja rakennusperintö

Pekka Sammallahti tarjoaa näkymän saamen kieliin ja saamelaisalueen muinaiseen
”itsehallintoon”, lapinkyliin. Lappi oli jaettu Tornion Lappiin, Kemin
Lappiin ja Venäjän Lappiin, joissa asutus ja elämä taas jakautui siitoihin,
nautinta-alueisiin, jota hyödynnettiin perhekunnittain. Talvikaudeksi
kokoonnuttiin talvikyliin. Viimeinen tällainen siitakulttuuri eli Petsamon
Suonikylässä, kunnes sekin hävisi sodan vietyä Petsamon naapurille ja
kolttien siirryttyä nykyisille asuinsijoille Inarin itäosiin. Sivun 55
kartassa esitetään eri Lappien lapinkylät, siitojen nautinta-alueet ja niiden
talvikylät. Tenon lapinkylän talvikylää ei ole paikallistettu, itse olen sen
aikoinaan sijoittanut Dálvadaksen nykyiseen kyläkenttään, jossa on myös
Utsjoen vanhin kirkonpaikka ja naapurissa vanha hautausmaa. Toteamustani ei ole
verifioitu. Sammallahti seuraa myös saamelaiskulttuurin etnografista muutosta.
Perhekunnittaisista laajoista nautinta-alueista siirryttiin
uudisasutusvaiheeseen, lantalainen karjanhoitokulttuuri muutti elämäntapaa,
joskin kesä- ja talvipaikkakulttuuri eli aina 1900-luvulle. Tätä kausittaista
muuttoprosessia syventää Irja Jefremoff kuvaamalla vuosikiertoa Inarin
alueella. Poronhoito, joka oli muuttunut porotalouskulttuuriksi 1700-luvun
lopulta alkaen, kärsi uusien valtiorajojen synnystä ja rajansuluista. Vuoden
1889 lopullinen rajansulku Suomen (Venäjän) ja Norjan (Tanskan) välillä
johtivat porosaamelaisperheiden muuttoliikkeeseen Norjasta Suomeen, kun
perinteinen jutaaminen sisämaan ja Jäämeren rannikon välillä kiellettiin.
Tällöin syntyi mm. pohjoisen Sodankylän tai entisen Sompion
porotalouskulttuuri, joka nyt on keskittynyt Vuotsoon.

Teoksen seuraavat luvut esittelevät kulttuurikohteita, kyläkenttiä ja
yksittäistiloja eri puolilta Saamenmaata, rakennusperinnön eri ilmiöitä ja
muisteluita entisestä elämästä. Tässä lähestytään perinteisen
kotiseutukirjallisuuden genreä. Perinteisten rakennusten rinnalle nostetaan
ikään kuin saamelaiskulttuurin arvostuksen nousemisen symbolina myös uudet
Inarissa sijaitsevat monumentit, Siida – saamelaismuseo ja luontokeskus sekä
Sajos, saamelaiskulttuurikeskus, jotka molemmat ovet todella vaikuttavia
symbolirakennuksia. Itse saamelaismuseohan perustettiin jo vuonna 1959
saamelaisaktivisti Johan Nuorgamin ideasta ja Kevon tutkimusaseman perustaja
Paavo Kallion avustuksella, työssä olivat mukana mm. Turun
Varsinaissuomalaisen osakunnan opiskelijat. Allekirjoittanutkin pääsi mukaan
laatimaan ulkomuseolle museosuunnitelmaa 1970-luvulla.

Missä ovat staalo ja kaksipohjaiset räppänäjärvet?

Pääluku, jonka otsikkona on ”Maan äänet, muistitieto osana
kulttuuriympäristöä”, sisältää pääasiassa immateriaalisen osan
kulttuuriympäristöä ja kulttuuriperintöä. Kaarina Vuolab-Lohi kirjoittaa
paikannimistä ja siitä miten ne kuvaavat ympäristön käyttöä. Olisin
lukenut aiheesta enemmänkin, artikkeli on kovin tiivis, joskin sellaisenaankin
antoisa. Henkilöhaastatteluilla ja sitaateilla kuvataan elämää, ja nyt
pääsee myös saamenkielinen teksti mukaan. Joikuperinne tarjoaa näkemyksen
niin maisemaan kuin ihmisiinkin Marko Jousten artikkelissa ja Kristiina Aikio
suree joikaajiensa kanssa vanhan Sompion hukkumista tekojärvien alle. Mutta
missä on staalo, jonka latu näkyy Nuvvuksen Ailigastunturin rinteessä? Missä
ovat tšuudit, vainolaiset, jotka elävät paikkaperinteessä? Mistä löytyvät
kufihtaret, kobmit ja etiäiset, lapsivainajista, tai äpäristä puhumattakaan,
jotka äitiään huutavat? Missä ovat kaksipohjaiset räppänäjärvet,
aarretulet tai kertomukset muinaisista merkkihenkilöistä, joiden kautta on
sosiaalista järjestystä viestitetty. Olisin todella kaivannut saamelaisen
folkloren tiivistä esittelyä, miten paikallisperinne kertoo paikallisista
tapahtumista, miten vaellustarinat paikallistetaan lähikulttuuriympäristöön.
Tähän olisi vaikkapa maailman suurin saamelaisen kertomusperinteen arkisto
Turun yliopistossa voinut antaa sisältöä.

Olisin mielelläni nähnyt myös artikkelin saamenpuvuista. Saamelainen
kansanpuku nimittäin viestii niin väreiltään kuin kuosiltaan selkeästi sen,
mistä päin Saamenmaata puvun kantaja kokee olevansa. Näin pukukulttuurissa
tuodaan esiin omat juuret ja kuuluminen omaan kulttuuriyhteisöön. Eikö tämä
juuri ole osa elävää kulttuuriympäristöä?

Tapaoikeudesta

Teos etenee saamelaiseen etnografiaan, Elina Helander-Renvall kertoo
saamelaisesta tapaoikeudesta, kenellä on oikeus mihinkin nautintaan, miten
Tenolla kalastuspaikat jaettiin ja jaetaan, kenelle saalis kuuluu ja miten se
ositetaan pyytäjien kesken. Kuka saa riekostaa ja missä. Esitellään
saamelaiskäsityökulttuuria, helmenpyyntiä ja päästään Maaren Angelin
artikkeliin poronhoidosta. Toimittajien kunniaksi on todella mainittava, että
sisältöaines on juuri näin rakennettu. Etelän stereotypiat saamelaisesta
pelkästään poronhoitajana saadaan murrettua, porotaloudesta elää van pieni
osa saamelaisväestöä, mutta toki se on osa – ja keskeinen osa –
Saamenmaan elinkeinokulttuuria. Suomessa vain se ei ole saamelaisten privilegio
niin kuin on Norjassa ja Ruotsissa, mutta se toki näkyy kaikessa:
ruokataloudessa, ansainnassa, erotusrakennelmissa, taiteessa. Mutta
suurporotalous syntyi vasta 1700-luvun lopulla eikä siis ole ainut saamelaisen
etnografian merkkituote.

Saamelaiskulttuurin muutoksen vyörytys jatkuu. Vieraat vaikutukset levisivät
erityisesti uuden uskonnon myötä pohjoiseen jo keskiajalla lähetystyön
alettua niin etelästä kuin idästäkin, ensin kulki kirkko, sitten seurasi
verottaja ja kolonisointi sai alkunsa.  Shamaanirummut katosivat, seidat
jäivät piiloon ja tilalle tulivat vanhoille markkinapaikoille pystytetyt
kirkot ja pirkkalaisten tilalle tulivat kruunun verottajat ja vallanpitäjät.
Verottajia oli pahimmillaan jopa kolmesta valtakunnasta. Mutta Saamenmaa eli,
oli ja alkoi muuttua. Kulkuväylät etelän ja Jäämeren välillä
vakiintuivat, polut muuttuivat teiksi ja tiet yhdistivät lannan Saamen läpi
norjalaiseen yhteiskuntaan. Saamen mies lähti kausikalaan Ruijaan, toi mukanaan
tupakan, lierihatun ja kamiinan. Nyt Ruijanreittiä, jota myöten Jäämerelle
mentiin, kunnostetaan vaellusreitiksi turistin tulla ja mennä. Koululaitos
suomalaisti saamelaislapsia, Outakosken koulussa ihmeteltiin muistaakseni
aikoinaan lukukirjan raitiovaunua, joka oli verraten tuntematon väline Tenon
varressa.

Sota kosketti Lappia – vähemmän ihan pohjoista kuin etelämpää.
Saksalaisten tuhotyöt jäivät pääasiassa harvan tiestön varsille, mutta
sodan uhreja olivat toki saamelaisevakot, jotka joutuivat Pohjanmaalle
vieraisiin oloihin ja toissijaiseen asemaan. Mutta samalla saatiin kosketus
muihin suomalaisiin ja saatiin innovaatioita, mm. opittiin hevosen käyttö
muutenkin kuin rahdinajossa. Kirjassa esitellään Saamenmaalla saksalaisten
tekemät linnoitustyöt, joista osa on kunnostettu turistien tutustuttavaksi,
näitä ovat mm. Markkinan varustukset Lätäsenolla, Tankavaaran
Schutzstellung-linja ja tulihan Kaamasen–Karigasniemen -tiekin valmiiksi
saksalaisen sotavankityövoiman voimin.

Toinen evakkotie koitui sompiolaisten kohtaloksi, kun valtakunta tarvitsi
sähköenergiaa ja Luiroa ja Kitistä padottiin ja synnytettiin Lokan ja
Porttipahdan tekojärvet. Eniten vesirakentaminen koski tietenkin niitä, joiden
perinteiset asuinpaikat jäivät veden alle ja jotka joutuivat siirtymään
uusille asuinsijoille. Myös Lapin paliskunnan poronhoito kärsi, kun yli
50 000 hehtaaria laidunmaata jäi veden alle.

Kullanhuuhdontaa ja turisteja

Loppusivuilla kuva siirrytään kullanhuuhdontaan, joka elää edelleen
etupäässä Ivalonjokivarressa, mutta toki on etupäässä suomalaisten
käsissä. Ivalonjoen kulta-alue on valtakunnallisesti merkittävää
kulttuuriympäristöä ja entisten rakenteiden jäänteet ja myllerretty maa
muistuttavat kulta-alueen kulta-ajasta. Onpa mastoon saatu jopa kulta-ajan
paikannimi, Petronellan kukkulat. Tankavaaran Kulta- ja ulkomuseo ovat päätien
varressa muistomerkkinä tästä historian vaiheesta. Nyky-Saamenmaan uutena
elinkeinona korkealle nousee matkailuteollisuus, josta esimerkkinä voisi
mainita Saariselän turistikaupungin ja Kilpisjärven norjalaisten mökkikylät,
jotka todella ovat muuttaneet perinteistä maisemakuvaa. Toki ne rikastuttavat
saamelaiskuntia, mutta eivät välttämättä saamelaiskulttuuria
lapinkasteineen.

Loppuluvut teoksessa käsittelevät kulttuuriperinnön hoitoa ja ovat
yleistekstiä, joka perustuu lakeihin ja asetuksiin ja Museoviraston sekä
Metsähallituksen antamiin ohjeisiin ja määräyksiin. Anne Nuorgam tarkastelee
vielä saamelaisia koskevaa erityislainsäädäntöä ja kansainvälisiä
sopimuksia kulttuuriympäristökysymyksen näkökulmasta ja koostaa
saamelaisuuden erityispiirteitä nimenomaan alkuperäiskansana – EU:n ainoana.
Esille tulevat YK:n sopimukset, UNESCON yleissopimukset, ILO:n Suomen valtion
vielä ratifioimaton alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus n:o 169
ja Suomen perustuslain turvaama saamelaiskäräjälaki, joka takaa kulttuurisen
autonomian saamelaisille.

Tiina Äikäs tarttuu mielenkiintoiseen eettiseen kysymykseen miettiessään,
miten olisi julkisuudessa käsiteltävä mm. saamelaisten perinteisten pyhien
paikkojen, vaikkapa seitojen ja saivojärvien olemassaoloa. Miten ne pitäisi
merkitä kulttuuriperintöä esitteleviin karttoihin vai pitäisikö lainkaan.
Kyse on usein suku- tai perhetraditioista ja ovat perinteisesti olleet myös
saamelaisyhteisössä ei-julkista perinnettä.

Viimeisellä tekstisivulla kirjan toimittajat soveltavat yleisesti tunnettua
SWOT-analyysiä arkeologiseen, rakennusperintöaineistoon ja
perinnetietomateriaaliin. Aukeama on hyvä tiivistelmä kaikesta siitä, mitä
edellä on teoksessa esitetty. Jotenkin vain taas jää odottamaan analyysin
loppuun vientiä: millä vahvuudella heikkoudet voidaan paikata, mitkä
mahdollisuudet torjuvat uhan jne. Tämä osa SWOTia jää valitettavan usein
tekemättä. Ja kuitenkin niistä koostuu operationaalisen päätöksenteon
malli.

Teoksen taitto on Studio Matjas Designin käsialaa ja tehtävässään toimisto
on onnistunut erinomaisesti. Lukuisat kainalotekstit tuovat lisäväriä ja
-tietoa leipäteksteihin, kartat ovat selkeitä ja antoisia, kuvitus kaunista ja
informoivaa ja tukee tekstiä. Tiivistelmät artikkeleista on toimitettu myös
pohjoissaameksi ja englanniksi.

Toivoisin, että jokainen Saamenmaalla kävijä ottaisi Ealli biras -teoksen
mukaansa ja tutustuisi siihen ja sen tarjoamaan tietoon Saamenmaasta ja sen
kulttuureista. Että stereotypiat vihdoin katoaisivat ja että saamelainen
kulttuuriympäristö tulisi niin paljon tutuksi ja omaksutuksi kuin se
lantalaiselle voi tulla.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/