[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vastakkainasettelun vuosikymmen: kommunistien kohtaloita 1930-luvun kahtia jakautuneesta Suomesta.

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Esa Alento <estaal at utu.fi> historian opiskelija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kähkönen, Sirpa: Vihan ja rakkauden liekit. Otava, 2010. 287 sivua.


Vastakkainasettelun vuosikymmen: kommunistien kohtaloita 1930-luvun kahtia
jakautuneesta Suomesta.
---------------------------------------------------------

Vihan ja rakkauden liekit on kirjailija Sirpa Kähkösen oman suvun historiaan
perustuva teos kommunistisista ihmiskohtaloista 1930-luvun kahtia jakautuneessa
Suomessa. Kähkönen luo katsauksen poliittisesti jännittyneeseen Suomeen ja
seuraa kirjailijan oman isoisän ja tämän lähipiiriin kuuluneiden
kommunistien vaiheita. Kirja antaa erityisen hyvän kuvan ääri-ilmiöiden
ympäröimän yhteiskunnan kokemuksellisesta maailmasta ja on lisäksi elävä
ja uutta tietoa antava kuvaus poliittisesta vankeudesta 1930-luvun Suomessa.

 

Suomalaisen nuorison kohtalo oli 1900-luvun alkupuolella syntyä keskelle
kansalaissodan kauhujen ja yleismaailmallisen talouslaman sekoittamaa
yhteiskuntaa. Kahtia jakautuneessa Suomessa poliittinen suuntautuminen oli
pakkovalinta. 1930-luvun alussa tapahtunut poliittisten liikkeiden
radikalisoituminen äärivasemmistoon- ja oikeistoon vahvisti puolten välillä
vallinneita erimielisyyksiä ja johti konflikteihin. Kommunismin aate iski
kiihkeään, paikkaansa hakevaan nuorisoon terävänä. Myllerryksen keskellä
se tarjosi maailmanselitystä ja oli keino korostaa toveruutta sekä yhteiselle
asialle uhrautumista vapaan, paremman elämän toivossa. Lapuanliike ja
viranomaisvalta puolestaan näkivät suomalaiset kommunistit lähinnä
bolševistisia perinteitä omaavana vaarallisena joukkona, josta aate oli
kitkettävä viimeisiä rippeitä myöden.

Pelkkä aatteellisuus oli usein riittävä syy maanpetos syytteille. 1930-luvun
kommunistien suurvainot Suomessa repivät rikki perheitä ja rakkaussuhteita
sekä johtivat lukuisten ihmisten kärsimykseen ja kuolemaan. Vaihtoehtoina
kommunisteille oli jäädä Suomeen, missä heitä odotti poliittinen vankeus
pakkotyölaitoksissa tai paeta paremman elämän toivossa Neuvostoliittoon,
mistä harvoin kukaan palasi takaisin kotimaahansa. Kommunismi koitui monen
kohtaloksi. Aate alkoi kiihkeänä, sen eteen uhrattiin tila muulta elämältä
ja se usein loppui uskon menetykseen tai kuolemaan.

Omien sanojensa mukaan Sirpa Kähkösen kirjoittamisintoon ovat vaikuttaneet
oman suvun historiaan liittyneet kysymykset. Erityisen suuri vaikutus hänen
tuotantoonsa oli isoisä Lauri Tuomaisella, jonka elämän pohjalta myös Vihan
ja rakkauden liekit on syntynyt. Isoisä oli kommunisti ja poliittinen vanki,
johon vankileirien kauhut olivat jättäneet pysyvät arvet. Isoisän
vaiteliaisuus ja heränneet kysymykset pakottivat Kähkösen etsimään
vastauksia kirjoittamalla. Hän on aikaisemmin käsitellyt esillä olevaa
aihetta palkitussa Kuopio-romaanisarjassaan. Kähkösen omiin perhetarinoihin
pohjaten sarja kuvaa 1930–1940-lukujen suomalaista yhteiskuntaa, siinä
ilmenneitä linjoja ja vallinneita sosiaalisia olosuhteita. Sarja on
fiktiivinen, mutta sukunsa kokemuksiin ja ajalliseen historiantutkimukseen
pohjaten kontekstiltaan todenmukainen.

Fiktio yhdistyy tutkimukseen

Oman sukupolveni suomalaisille 1930-luvun tapahtumat ovat tuttuja lähinnä
oppikirjoista. Kahtia jakautunut yhteiskunta oli aikalaisille autenttisesti
koettua todellisuutta, mutta suurimmalle osalle meistä kokemuksellisesti
tuntematonta aikaa. Kirjassaan Kähkönen kertoo, miten idea Vihan ja rakkauden
liekkien kirjoittamiseen syntyi erään lukijan palautteesta, joka epäili
Kuopio-romaanisarjan kuvauksia 30-luvun poliittisesta vankeudesta fiktioksi.
Työväenliikettä ja 1930-luvun poliittista historiaa käsittelevät teokset
sivuavat Suomen poliittisten vankien vaiheita, mutta vankeihin kohdistetuista
linjauksista ja rangaistuksista ei ole aikaisempaa tutkimusta. Juuri nämä
tekijät ovat keskeisiä luotaessa kuvaa millaisena poliittinen vankeus on
koettu. Tästä näkökulmasta Kähkönen on alansa pioneeri.

Yleinen tiedon puute ja samalla halu kirjoittaa selvyys omaa perhettä koskeviin
tapahtumiin ovat Kähkösen kirjan synnyn tärkeimmät syyt. Tällä kertaa
Kähkönen on tarttunut aiheeseen ammattihistorioitsijan näkökulmasta. Vihan
ja rakkauden liekit on tutkivalla otteella, monipuoliseen lähdeaineistoon
nojaten kirjoitettu kirja, jossa kaunokirjallinen tulkinta on yhdistetty
tietokirjallisuuteen. Kähköstä voisikin luonnehtia jossain
kaunokirjallisuuden ja tutkimuksen rajamailla toimivana kirjailijana. Kirja ei
tyydy vain kommunistien kohtaloiden ja historiallisten tapahtumien kuvaukseen,
vaan pyrkii käsittelemään myös ilmiöitä kuten aatteellisuus,
vallankäyttö ja yhteiskunnan kahtiajakautuneisuus. Menetelmä, millä tarina
rakentuu, on puolestaan tavanomaisesta historiankirjoituksesta poikkeava.
Tähän ovat syynä Kähkösen oman perheen ja kirjan aiheen
yhteenkietoutuminen.

Teos jakautuu kahteen osaan, jotka rakentuvat kirjoittajan isoisän Lauri
Tuomaisen elämän ja lähipiirin ympärille. Ensimmäinen osa perustuu
Tuomaisen omaelämänkerrallisiin lähteisiin ja seuraa tämän nuoruuden
tapahtumia Suomessa ja Neuvostoliitossa sekä kommunistisen aatteen omaksumista
ja poliittisen vankeusjakson alkamista. Toisessa osassa ääneen pääsevät
arkistolähteet, vankien ja viranomaisten äänet. Tässä osassa isoisän
elämä jää kannattelemaan tarinaa taka-alalle, ja Kähkönen keskittyy
kuvailemaan elävästi 1930-luvun poliittista vankeutta Tammisaaren
pakkotyölaitoksella. Kirjan autobiografinen lähestymistapa on ominaisuus, joka
poikkeaa yleisesti tietokirjallisuudesta. Kähkönen kirjoittaa itsensä mukaan
tarinaan ensimmäisessä persoonassa – ja onhan totta, että hän siihen myös
osittain kuuluu. Teoksessa kirjailija ei jää vain nimeksi taustalle, vaan
tulee osaksi tarinaa ja tämä lisää teoksen saavuttamaa luottamusta ja
mielenkiintoa. On kuitenkin syytä pohtia, milloin tämän tyylinen tulkinta
sopii historiankirjoitukseen ja millä tavalla se vaikuttaa kirjan
uskottavuuteen? Kähkösellä on erityinen suhde kerrottavanaan, eikä hänen
oma persoonansa hallitse tarinaa, joten tämän teoksen kohdalla lähestymistapa
toimii hyvin.

Kommunistin tyypillinen tarina

Lauri Tuomainen oli yksi 1930-luvun nuorista aatteellisista, jotka joutuivat
kommunistien "kohtalokkaimpaan harvennuksen aaltoon." Hän vietti Tammisaaren
pakkotyölaitoksella yhteensä kahdeksan vuotta, mikä jätti mieheen pysyvät
jäljet, "lyijynraskaan perinnön", jota hän kantoi mukanaan kuolemaansa asti.
Tuomaisen omaelämäkerrallisiin teksteihin perustuen kirja kuvaa hänet
rauhattomana lapsena, joka nuoruudessaan seurasi kansalaissotaa ja
punavankileirien kauhuja. Aate upposi nuoreen mieleen puhtaana ja kiihkeänä.
Armeijassa Tuomainen loi yhteydet SKP:n ja siirtyi tämän jälkeen Leningradin
sotakouluun. Takaisin Suomeen palattuaan kuvioihin astui Tuomaisen rakastettu
Anni Kukkonen. Rakkaustarina oli kuitenkin lyhyt ja traaginen. Vuonna 1928
Tuomainen tuomittiin maanpetoksesta Tammisaaren pakkotyölaitokseen ja Kukkonen
joutui puolestaan pakenemaan viranomaisia Neuvostoliittoon. Tästä alkoi
Tuomaisen pitkä ja raskas poliittisen vankeuden kierre ja aatteen puolesta
taistelu.

Isoisän nuoruutta ja vankeuden alkua kuvatessaan Kähkönen rakentaa
taustakontekstia useilla eri keinoin. Käsitellessään Tuomaisen
radikalisoitumista hän luo katsauksen ajan puna-valkoasetelmiin ja vasemmiston
yleiseen kehityssuuntaan. Leningradin ja Tammisaaren maisemaa luodessaan hän
käyttää apunaan näissä vaikuttaneita taiteilijoita, kuten Anna Ahmatovaa ja
Helene Schjerfbeckiä, joiden elämään kurkistamalla luodaan selkoa
ympäristöön, missä Tuomainen kulloinkin vaikutti. Anni Kukkosen persoonaa
puolestaan elävöitetään mielenkiintoisesti suhteuttamalla häntä
1920–30-lukujen nousevaan moderniin naisidentiteettiin. Tarina ei milloinkaan
unohdu pelkästään isoisän ja hänen lähipiirinsä vaiheiden ympärille,
vaan Kähkönen täydentää  lähteiden tietoja taustakonteksteilla
säilyttääkseen niistä riippumattoman, tasapuolisen tulkinnan.

Entä mikä näissä kohtaloissa oli tyypillistä? Kähkönen seuraa useita
isoisänsä lähipiiriin kuuluneita henkilöitä, joiden elämät ja toiminta
olivat tahoillaan erilaisia. Kaikissa nousee kuitenkin voimakkaasti esille usko
aatteeseen ja kuviteltuun vapauteen ennalta määrätyn elämänkulun
vaihtoehtona. Näiden vuoksi uhrattiin elämä, mutta vapautta ei koskaan
saavutettu. Traagisuus, surullisuus, mahdottomuus, niistä koostui 1930-luvun
suomalaisen kommunistin elämä. Kaksi sukupolvea myöhemmälle lukijalle kirja
saattaa hyvinkin muodostaa paremman käsityksen kahtia jakautuneen Suomen
kokemuksellisesta maailmasta kuin mitkään aikaisemmat tuota aikaa
käsittelevät Suomen historian teokset.



Kuva: Punavankeja Tammisaaressa

Poliittinen vankeus ilmiönä 1930-luvun Suomessa

Lauri Tuomainen ei puhunut vankeusajastaan juuri mitään. Poliittista vankeutta
kuvatessaan Kähkönen onkin käyttänyt runsaasti arkisto- ja
viranomaislähteitä, joilla hän luo kuvaa poliittisten vankien olosuhteista ja
näihin kohdistetuista linjauksista ja rangaistuksista. Lauri Tuomaisen
vangitsemisen jälkeen hänen elämänsä jää kirjassa taka-alalle ja huomio
keskittyy Tammisaaren pakkotyölaitoksen toimintaan. Tästä alkaa kirjan
raskain, mutta myös sen kiinnostavin osio: "1930-luvulla äärivasemmistoa
alettiin laittaa toden teolla kuriin Suomessa" ja se näkyi myös Tammisaaren
toiminnassa. Vastakkainasettelu vankien ja vartijoiden välillä oli kiihkeää.
Vartijat olivat radikalisoituneen Lapuan-liikkeen puolella ja heillä oli
käytössään yhteiskunnan kurinpidolliset oikeudet. Poliittiset vangit
nähtiin maanpettureina ilman oikeutta. Asetelmaa kuvataan autoritaariseksi,
rangaistuslaitosmaiseksi, jossa vartijat keinoja kaihtamatta yrittivät murskata
kommunistivangeista aatteen. Tästä eteenpäin Kähkösen kirjallinen
lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti kaikkea sitä
alistusta, kärsimystä ja kuolemaa, mitä vangit joutuivat päivittäin
kokemaan Tammisaaressa. Tammisaaren kuvaukset huokuvat epäinhimillisyyttä ja
ovat paikoin jopa vaikeaa luettavaa, mutta samalla niissä yhdistyvät
ammattimainen lähdetyö ja kaunokirjoittamisen taito, joiden avulla kuvaukset
vankeudesta alkavat elää lukijan mielessä. Ne synnyttävät todentuntuisen
kuvan siitä, millaista vankeus saattoi olla.

Kähkönen on lisäksi kuvannut monipuolisesti kaikkea sitä toimintaa, millä
vangit pyrkivät kommunikoimaan ulkopuolella olevan yhteiskunnan kanssa. He
eivät suinkaan alistuneet kaikkeen epäinhimillisyyteen ja ulkomaailmalta
eristämiseen taistelematta, vaan pyrkivät hälyttämään muuta yhteiskuntaa
viestimällä Tammisaaressa tapahtuneista julmuuksista. Myös kommunistista
aatetta ylläpidettiin kaikin mahdollisin keinoin. Kähkönen kuvailee muun
muassa Tammisaaressa pyörinyttä salaista viestintäjärjestelmää, millä
yhteys tovereihin säilyi. Tieto kulki sisään ja ulos, mikä mahdollisti
kommunistisen toiminnan jatkumisen. Erityisen hyvin esiin tulee vankien välinen
solidaarisuus äärimmäisissä olosuhteissa. Yksilöllinen heikkous
yhdistettiin joukkovoimaksi sortoa vastaan. Vangit pyrkivät kaikin keinoin
säilyttämään inhimillisyytensä ja sisäisen arvomaailmansa kaiken sorron
keskellä. Tästä huolimatta poliittinen vankeus yleisenä käsitteenä johtaa
harhaan siitä ilmiöstä, millaisena Kähkönen sen esittää ilmentyneen
1930-luvun Tammisaaressa. Poliittinen vankeus oli monin tavoin huonompi
vaihtoehto kuin tavallinen rikosvankeus. Vankien ja vartijoiden välinen
aatteiden taisto ja jännite kärjistyi pahimpaan mahdolliseen lopputulokseen.
Vangit tuhottiin usein fyysisesti siten, ettei heillä ollut enää kykyä
ylläpitää aatetta.

Ajatuksia herättävää ja vaikeaa historiaa

Vaikeasta aiheestaan huolimatta kirja säilyttää luettavuutensa loppuun asti.
Se sisältää kuitenkin tiettyjä ristiriitaisuuksia, joista on hyvä mainita
muutama sana. Alussa kirja kaappaa lukijansa voimakkaasti mukaan Lauri Tuomaisen
elämään, mutta myöhemmin poliittisen vankeusjakson alettua hän katoaa vain
nimeksi taustalle. Tässä kohtaa lukija saattaa huomata pohtivansa itse, mitä
kirjan päähenkilölle mahtoi tapahtua. Muita vankeja ja olosuhteita kuvataan
tarkoin, mutta yllätykseksi Tuomainen esiintyy näissä vain muutamaan
otteeseen. Myöhemmin hän kuitenkin palaa takaisin tarinaan. Lisäksi lukijaa
saattaa häiritä kirjalle tyypillinen toisto ja säännöllinen ajassa takaisin
palaaminen, mikä katkoo välillä tarinan etenemistä. Alussa mainittu
henkilökuvausten täydentäminen taustakonteksteilla puolestaan kertoo siitä,
että tasapuolista lähdemateriaalia ei välttämättä ole ollut saatavilla.
Tästä johtuen tarinaan tulee mukaan aiheen kannalta epäolennaisia asioita.
Onko se huono asia, vai antaako se mahdollisuuden hengittää raskaiden aiheiden
välillä, riippuu lukijasta.



Kuva: Tammisaaren pakkotyölaitoksen pohjapiirustus ja rakennuksia, Wikipedia.

Kähkösen oman taustan vuoksi myötätunto on kirjassa selvästi kommunistien
puolella. Seikkaa kuitenkin tasapainottaa se, että kirja on
alkuperäislähteisiin perustuva ja näin ollen neutraali tulkinnallisesti.
Tästä huolimatta tulkinta ei ole ongelmaton, sillä kauno- ja
tietokirjallisuuden rajamailla toimiminen saattaa aiheuttaa lukijalle
hämmennystä ja herättää kysymyksiä siitä, onko nyt kyseessä romaani vai
todellisista tapahtumista kertova tietokirja? Lisäksi saattaa herätä kysymys,
onko veljesvihan aikaan yhä syytä palata ja tuottaa raskaita kuvauksia kahtia
jakautuneesta Suomesta ja sen sisään kätkeytyneistä epäkohdista?
Suomalaisen yhteiskunnan nykyinen epävakaa tila koostuu yhä syvenevistä
mielipide-eroista, jotka heijastelevat muutenkin 1930-luvun kahtiajakoa.
Kähkösen kirjan taustalla on kuitenkin ajatus siitä, että jos haluamme
kehittyä yhteiskuntana, on meidän tavoiteltava totuutta, ja myös vaikeiden
asioiden käsittely ja tulkinta on tärkeää voidaksemme vapautua niistä ja
jatkaa eteenpäin.   

Kirjan jälkimmäinen osa päättyy kuvailemaan Kähkösen isoisän elämää
tämän päästyä pois Tammisaaren pakkotyölaitoksesta 1938. Lauri Tuomainen
osallistui vielä talvi- ja jatkosotaan ja oli mukana politiikassa kuolemaansa
asti 1971. Jälkimmäinen osa kuvaa niitä tunteita, tyhjyyttä ja
lyijynraskasta perintöä, minkä 1930-luvun tapahtumat olivat isoisään
jättäneet ja mitkä eivät koskaan hänestä poistuneet. Läheiset olivat
kadonneet, vankeus oli vienyt terveyden ja elämän realiteetit valuttaneet
miehestä aatteen kuiviin.

Vihan ja rakkauden liekit on kirja henkilöstä, suvusta ja samalla koko
kansamme kokemuksista 1930-luvulla, jotka jokaisen menneisyydestään
kiinnostuneen suomalaisen olisi hyvä ymmärtää. Se on onnistunut kirja, koska
se kuvaa historiaa mielenkiintoisella tavalla ja antaa uutta tietoa 1930-luvun
Suomesta. Osittain se saattaa kuitenkin olla hyvinkin traagista ja vaikeaa
luettavaa. Se kuvaa heiteltyjä ja pirstoutuneita ihmiskohtaloita, vapauden
kaipuuta ja oman kansamme sisään piiloutuvaa epäinhimillisyyttä. Mutta
tämän vuoksi se juuri puhuttelee lukijaansa. Vaikka aihe olisi ennestään
tuntematon, ei ole syytä jättää kirjaa lukematta, se pohjustaa lukijansa,
eikä vaadi syvempää tietoutta ajasta. Aiheeseen perehtyneemmällekin
lukijalle se avaa melko varmasti aivan uuden kokemuksellisen maailman 1930-luvun
Suomeen. Jos näin ei käy, saa se lukijan ainakin pohtimaan omia juuriaan.

(Arvio on kirjoitettu Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen
Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla.)

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/