[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Terveysvettä ja männynhavukylpyjä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sivonen, Seppo <seppo.sivonen at uef.fi> Dosentti, Itä-Suomen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Suvikumpu, Liisa: Suomalaiset kylpylät. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS),
2014. 240 sivua.


Terveysvettä ja männynhavukylpyjä
---------------------------------------------------------

Kulttuurihistorioitsija, Euroopan historian dosentti Liisa Suvikumpu on
kirjoittanut ensimmäisen kokonaisesityksen suomalaisen kylpyläkulttuurin
historiasta. Teoksen ajallinen pääpaino on 1800-luvun lopulta toiseen
maailmansotaan. Nykyiset ”Relax Spat” tekijä jättää sivuun. Kirja
käsittelee aluksi suomalaista kylpyläkulttuuria osana tapakulttuuria ja
elämäntapaa, mutta mukaan mahtuvat katsaukset myös kylpylöistä rakennettuna
ympäristönä ja niiden yhteiskunnallisesta vaikutuksesta. Teoksen loppuosassa
esitellään tiiviisti eri puolilla Suomea ennen toista maailmansotaa perustetut
historialliset kylpylaitokset - niin tunnetut kuin vähemmän tunnetutkin.
Kirjan ”kruununa” on upea kuvitus.    

 

Muutama lasillinen runnin vettä

Jo ennen varsinaisten rakennettujen kylpylöiden perustamista, ihmiset
riensivät juomaan mineraalipitoisten vesilähteiden vettä, koska he uskoivat
sen terveyttä edistäviin vaikutuksiin. Turkulaiset kävivät jo 1600-luvun
lopulla juomassa terveysvettä Kupittaan lähteestä. Iisalmen runnin lähde
houkutteli sairaita ja terveydestään huolehtivia eri puolilta Suomea
1700-luvun alusta asti eli paljon aikaisemmin varsinaisen Runnin kylpylaitoksen
perustamista. Runni, ruotsiksi brun, oli terveyslähteiden yleinen nimitys
1800-luvun lopulle saakka. Terveyslähteiden vedenjuomisessa suomalaiset
seurasivat eurooppalaisia esikuvia. Joskus vedenjuonti ”karkasi lapasesta”.
Runnin kylpylässä kerrottiin maalaisisäntien – ja emäntien juoneen 30–50
lasillistakin päivässä. Kun vedenjuonnin tehoon uskottiin paremmin
liikkuessa, oli Runnin juomahuoneessa tätä varten kehitetyt tukit, joiden
päällä ”pitkä rivi miestä, naista, lihavaa ja laihaa siinä kiikkua
hytkyttää lasit kourassa”.

Kaikki tiedämme, että käsitykset terveydestä huolehtimisesta muuttuvat tuon
tuostakin. Jos tänään joku ravintoaines julistetaan terveelliseksi, saatetaan
se seuraavassa lääke- tai terveystieteellisessä tutkimuksessa kuuluttaa mitä
epäterveellisimmäksi, suorastaan elimistölle myrkyksi. Nykyisin ei varmaan
kenenkään mieleen tulisi käyttää radioaktiivista radiumia sisältävää
hammastahnaa, saippuaa, suolaa tai vettä. Mutta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä
radiumia pidettiin ihmeaineena, joka paransi vaivan kuin vaivan ja siksi sitä
lisättiin mm. mainittuihin tuotteisiin.  Jo ennen radiumin keksimistä
terveysvettä ryhdyttiin pullottamaan kaupallista myyntiä varten. Suomessa alan
pioneeri oli tehtailija Victor Hartwall kumppaneineen 1830-luvulla. Hartwall oli
myös Helsingin Ullanlinnan kylpylän perustaja. Alli Hosiaisluoma-Karppisen
Kirvun luonnonparantolan historiikissa kerrotaan, että Kirvun
mineraalivesipulloihin kiinnitettiin 1930-luvulla mainos, että veden
”radioaktiivisuus on selvä.” Mainoksen allekirjoittajana oli tunnettu
lääkäri ja ravintofysiologian professori Georg von Wendt.



Männynhavukylpyjä ja muita erikoisuuksia

Suomen varhaisimmat kylpylaitokset syntyivät näiden terveyslähteiden
ympärille ja usein luonnonkauniiseen ympäristöön, jonka toivottiin olevan
ilmastollisestikin suotuisa. Esimerkiksi Lappeenrannan seudulla leudon ilmaston
uskottiin tehostavan paikkakunnan kylpylän hoitoja. Vuonna 1890 C. Carstensin
Våra badorter esitteli Suomen tärkeimpinä kylpylöinä Hangon,
Maarianhaminan, Naantalin, Loviisan, Lappeenrannan ja Kuopion kylylaitokset.

Kylpylöiden juomahuoneissa nautittu terveysvesi ei varsinaisissa kylpylöissä
ollut enää ainoa terveydenhoidon keino. Kylpylöihin ja niiden palveluihin
kuuluivat mitä erilaisimmat kylvyt. Vesi oli ulkoisestikin tärkeä terveyden
lähde. Kylpylöissä otettiin kuumia ja kylmiä kylpyjä, paineistettuja
suihkuja ja oleskeltiin höyryhuoneessa- tai kaapissa. Veteen voitiin lisätä
suloja ja öljyjä tehostamaan terveydenhoidon vaikutuksia. Suomalaisten
kylpylävieraiden yksi suosikeista oli männynhavukylpy, joka valmistettiin
erityisellä kojeella tuoreista neulasista. Muita erityiskylpyjä haluaville
tarjolla oli myös sähkö-, tärpättihöyry ja muurahaishappokylvyt.

Kirjoittaja mainitsee lyhyesti kirjassaan saksalaisen Louis Kuhnen kuhne-kylvyt
ja toteaa suomenkielen sanan ”kuhnailu” olevan lähtöisin Kuhnen
kehittämästä hoidosta, jossa istuma-ammeessa otettiin verenkiertoa
elvyttäviä viileitä kylpyjä. Näistä tuli hyvin suosittuja varsinkin
Suomeen perustetuissa parantoloissa. Kun kylpylät olivat keskittyneet
terveydenhoitoon, olivat parantolat suuntautuneet enemmän sairaudenhoitoon.
Lisäksi olivat lepokodit ja suomalaisilla vielä oma yksityinen kylpypaikkansa
sauna. Ymmärrettävästi kylpylöihin keskittyvässä kirjassa Suvikumpu
jättää parantolat ja lepokodit vähemmälle huomiolle.

Kun ulkoilmaihmisestä tuli muotia päivetyksineen ja uimisineen 1900-luvun
alkupuolella, kasvoi merikylpylöiden suosio. Auringon säteilyn ja ilmakylpyjen
uskottiin parantavan monia sairauksia. Enää ei naisten tarvinnut vaatetuksella
ja päivänvarjoilla peittää itseään auringolta ja rusketukselta, joka
aikaisemmin oli yhdistetty alempiarvoiseen ruumiilliseen työhön. Muutokset
näkyivät mm. uimapuvuissa, vaikka varsinainen bikiniaika ei kylpylöiden
kultakautena vielä kukoistanutkaan.

Liikunta terveyden ylläpitämisessä ja kunnon kohentamisessa kuului kylpemisen
rinnalla kylpyläkulttuuriin. Kylpylävieraat voimistelivat, pelasivat
verkkopalloa ja tennistä, keilasivat, ratsastivat, purjehtivat ja uivat kunkin
kylpylän tarjoamien mahdollisuuksien ja oman kiinnostuksen mukaisesti. Ihmisen
hyvinvoinnin lisääminen ja terveellisten elämäntapojen vakiinnuttaminen oli
tuolloin kuten nykysinkin terveysvalistajien ja myös kylpylöiden agendalla.
Mahdollinen nautintoaineista luopuminen ja terveellisen ravinnon nauttiminen
kuuluivat samaan ohjelmaan. Kylpyläravintoloiden ruokakulttuuria ja sen
muutoksia vuosikymmenien saatossa tekijä olisi voinut käsitellä laajemminkin.
Mitä tarjottiin venäläisille aristokraattisille kylpylävieraille,
kylpylöiden ystävän tunnetulle Mannerheimille tai ilmaispaikoilla kylpeville
köyhemmän kansanosan edustajille?

Mikä oli soveliasta ja mikä ei



Kuva: Tanssit Hangon kylpylässä. Kuva Aho-Soldanin elokuvasta Hangon
kylpylässä 1934.


Suvikumpu kirjoittaa, että kylpyläkulttuuri on kaikille elämänaloille
levittäytyä ilmiö, joita voidaan tutkia monen tieteenalan lähtökohdista
käsin. Terveydenhoidon ja liikunnan lisäksi kylpylät olivat tärkeitä
sosiaalisen yhdessäolon näyttämöjä, jossa oli noudatettava tiettyjä
pelisääntöjä. Paikkakukunnan lehdistö, paikkakuntalaiset ja
kylpyläyhteisö itse seurasivat kylpylävieraiden edesottamuksia. Vaikka
kylpylöissä seurusteltiin ja pukeuduttiin pääasiallisesti
sääty-yhteiskunnan etiketin mukaisesti, voitiin niissä tästä koodistosta
hieman löysätäkin.  Saapuessaan vieraalle kylpyläpaikkakunnalle, jäi
kylpylävieraan arkiminä kotiin. Suvikummun kirjassa ei kuitenkaan mitään
suuria skandaaleja paljasteta, vaikka niitäkin varamaan oli. Flirttailu,
romanssit ja eroottinen lataus olivat osa kylpyläkulttuuria.

Kylpylöiden henkilökunnassa tärkeimpiä olivat lääkärit ja kylpylöiden
ohjelmista vastanneet intendentit.  Näiden kanssa saattoivat arvon
kylpylävieraat myös tehdä lähempääkin tuttavuutta. Kylvettäjät ja
kylvettäjättäret tulivat ainakin fyysisesti vieraita lähelle, mutta alempi
palveluskunta, kuten pyykkärit, olivat jo vieraille usein ”tyhjää ilmaa”
Yllättävää on, että kylpylävieraita viihdyttäneisiin muusikoihinkin
suhtauduttiin usein ylimielisesti. Kylpylöissä esiintyi aikakautensa
tunnettuja suomalaistaitelijoita, ulkomaalaisia esiintyjiä ja paikkakunnan omia
viihdyttäjiä. Vaikka kylpyläkulttuuri edusti elitismiä, pystyivät eri
tukimuodoin myös vähemmän varakkaat käyttämään kylpylöiden palveluja
jopa ilmaiseksi. Tällöin yhteiskunnallisen hierarkian ääripäät saattoivat
kohdata kylpylässä.  Esimerkiksi Mannerheim vieraillessaan Runnin
kylpylässä seurusteli ainakin valokuvista päätellen myös tavallisen rahvaan
kanssa.     

Kylpylöitä suunnittelivat nimekkäät arkkitehdit ja niiden viihtyisyyttä
lisäsivät muun muassa rakennetut kylpyläpuistot. Vieraan oli viihdyttävä
kylpylässä, missä eri tavalla kuin nykyisin voitiin viettää pitkiäkin
aikoja. Yllättävä tieto on se, että varhaisissa kylpylöissä ei ollut
majoitustiloja. Hotellimajoitus kylpylöissä yleistyi vasta toisen
maailmansodan jälkeen. Tätä ennen kylpylävieraat majoittuivat
paikkakuntalaisten koteihin, pensionaatteihin, vuokrahuviloihin tai kaupunkien
seurahuoneille.

Luonnollisesti nämä ja monet muut kylpylävieraiden tarvitsemat palvelut
virkistivät kylpyläpaikkakuntien talouselämää ja työllistivät
paikkakuntalaisia ainakin sesonkiluonteisesti. Kun ensimmäisen maailmansodan
jälkeen venäläisvieraat kaikkosivat Suomen kylpylöistä, ajautuivat monet
kylpylät taloudelliseen ahdinkoon. Venäläisten suosimia kylpylöitä olivat
Lappeenrannan, Heinolan, Hangon ja Savonlinnan kylpylät. Mutta tuttuja
kävijöitä he olivat myös Iisalmen Runnilla ja Helsingin Ullanlinnassa.
Maarianhaminan kylpylään taas ei tietoisesti haluttu venäläisiä. Toisaalta
sisämaan kylpylöissä saatettiin vierastaa ruotsinkielisiä kylpijöitä.
”Runni on ikimuistoisista ajoista suomalaisten terveyslähde, pitäkäämme
myös huoli siitä, että se suomalaisena pysyy” kirjoitti pakinoitsija Tiitus
Salmettaressavuonna 1907.

Kylpylöitä ja kylpyläunelma

Kirjan loppuosassa esitellään luettelomaisesti 29 vanhaa suomalaista
kylpylää.  Suomen Matkailijayhdistys kirjasi 1920-luvun puolivälissä
kiinnostavimpina kohteina Hangon, Heinolan, Lappeenrannan, Loviisaan, Olavin
(Savonlinna), Runnin kylpylät, Terijoen merikylpylän, Bad Grankullaan ja
Hyvinkään parantolan.



Kuva: Terijoen merikylpylän esite

Tarkasteltaessa kylpylöiden maantieteellistä sijoittumista havaitaan, että
Oulun pohjoispuolella ei ollut yhtään ennen toista maailmansotaa toimintansa
aloittanutta kylpylää. Aavasaksa, Petsamo, Pallas, Ylläs, Pyhätunturi ja
Salla houkuttelivat luontomatkailijoita ja hiihtäjiä maailmansotien välisenä
aikana ja nähtävästi näitä ulkoilmaihmisiä varten eri tarvittu erillisiä
kylpyläpalveluja. Toisaalta mineraalivaroiltaan rikkaassa Lapissa lienee ollut
terveyslähteitä, kuten Pohjois-Karjalassakin, joka kylpyläkartan mukaan oli
myös vailla kylpylaitoksia. Kirjoittaja tosin mainitsee, että Nurmeksessa on
toiminut Mikonniemen kylpylä, jota tuskin muistetaan paikkakunnalla ja josta on
säilynyt vain haalistunut valokuva.

Yksittäisten kylpylöiden esittelystä voidaan poimia tässä yhteydessä vain
muutama havainto. Helsingissä ja sen läheisyydessä ovat toimineet Töölön
hapelähde, Ullanlinnan kylpylä, Villensauna, Espoon porekaivo ja Kauniaisten
Bad Grankulla. Pitkäaikaisin yhtämittaisesti toiminut kylpylä on vuonna 1836
avattu ja nykysinkin toimiva Lappeenrannan kylpylä. Luovutetun Karjalan
alueella toimivat Käkisalmen kylpylä, vaatimaton Neitsytnimen Kaivo- ja
kylpylaitos Viipurissa ja ehkä maamme kylpylöistä legendaarisin Terijoen
merikylpylä. Vuonna 1923 avattu uusi merikylpylä oli ”modernin ulkoilma- ja
päivetysihanteen ilmentymä”. Kun Terijoen pitsihuvilat ja vuonna 1892
valmistunut vesihoitolaitos kasinoineen houkuttelivat Pietarin ylhäisöä, oli
uusi merikylpylä suomalaistaitelijoiden suosiossa.   



Kuva: Bad Grankulla aloitti toimintansa 1910. Kuva on vuodelta 1913.
(Verkkomuseo Grani)

Itselleni pohjoiskarjalaisena kylpyläkirjan suurin yllätys paljastuu aivan sen
loppusivuilla. Kolin kansallismaisemissa on avattu vastikään nykymuodin
mukaisesti Koli Relax Spa ja venäläiset ovat rakentamassa sinne toista
pienehköä kylpylää Mutta itse yllätys. Vuosina 1914 - 1918
ruotsalaissyntyinen arkkitehti David Frölander-Ulf luonnosteli Kolille
todellisen kylpyläunelman. Jo kirjan kuva unelmasta osoittaa sen
mahtipontisuuden. Suunnitelmien tasolle jäänyt kylpyläkeskus oli jyhkeä
kansallisromanttinen alppimaja-jugendlinna-pitsihuvila-tyylisekoitus. Se oli
Suvikummun luonnehdinnan mukaan lähes suuruudenhullu kylpyläkompleksi, joka
olisi tarjonnut jokaiselle jotakin: romantiikkaa, reippailua, terveyttä ja
luontoarvoja, ikimetsää, muotopuutarhan, joutsenlammen ja automobiilejä.
Kiinnostavaa olisi tietää asiasta enemmän. Oliko tämä Suomen matkailua
hyvin tuntevan arkkitehdin unelmointia vai oliko hänellä joku toimeksiantaja?
Mihin hanke tyssäsi?

Liisa Suvikummun kirja Suomen kylpylöistä on mainio ja poikkeuksellisen
erinomaisesti kuvitettu, kirjallisuuteen ja arkistolähteisiin perustuva
tietokirja. Aiheen monitahoisuus tarjoaisi mahdollisuuden lähestyä
kylpylöiden historiaa myös kriittisemmällä tutkimusotteella esimerkiksi
lääke- ja terveystieteen, aate- ja taloushistorian tai arkkitehtuurin
näkökulmasta. Suvikumpu on valinnut kulttuuri- ja tapahistoriallisen
lähestymistavan ja hyvä niin. Kirjan lukunautintoa lisää tekstin sujuvuus.
 

 

 

 

 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/