[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sudesta ja ihmisestä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Heta Lähdesmäki <hailah at utu.fi> FM, jatko-opiskelija, apurahatutkija,
Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Laaksonen, Mervi: Susi. Maahenki Oy, 2013. 231 sivua.


Sudesta ja ihmisestä
---------------------------------------------------------

Biologi Mervi Laaksosen kirjoittama teos on kaunis ja monipuolinen tietokirja
sudesta. Lukijalleen se antaa tietoa sudesta niin biologisena olentona kuin
ihmisen kanssa vuorovaikutuksessa elävänä eläimenä. Susi on 2010-luvun
Suomessa ajankohtainen ja polttava aihe ja teos esittelee hyvin suomalaisen
susikiistan ominaispiirteitä.

Laaksosen kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa kuvailee susien
elintapoja, laumakäyttäytymistä, lisääntymistä, ruokavaliota ja
saalistusta. Tässä osassa susi esittäytyy osana ekosysteemiä. Kirjan toinen
osa keskittyy ihmisen ja suden väliseen suhteeseen. Laaksonen käy läpi
yhteistä historiaamme, tarkastelee susien aiheuttamia vahinkoja, susien
metsästystä, kannanhoitoa ja suojelua. Laaksosen valitsema lähestymistapa on
perusteltu. Pelkästään sutta biologian tai ekologian näkökulmista
tarkastelevasta teoksesta jäisi jotain olennaista puuttumaan ja ihmisen ja
suden suhteen tarkasteleminen ilman suden lajiominaisuuksien huomioimista tekisi
tietokirjasta myös jollain tapaa puutteellisen.

Kuinka kirjoittaa sudesta?

Kirja on ulkoasultaan kaunis ja jo kannen kuvan susi vangitsee katseen. Kirjan
valokuvat, jotka ovat pääosin luontokuvaaja Hannu Hutun kamerasta, ovat
vaikuttavia ja tukevat kirjan kerrontaa. Kirjan kuvitus on monipuolinen ja
runsas; susien lisäksi kuvissa esiintyy muun muassa niiden saaliseläimiä.
Mukaan on mahtunut myös susien elinympäristöjä kuvaavia maisemakuvia. Kirja
on kooltaan iso, muttei vaikeasti luettava.

Kirja alkaa Baruch Spinozan toteamuksella: ”Kaikki tapahtuu
välttämättömyyden pakosta. Luonnossa ei mikään ole hyvää eikä pahaa”.
Laaksosen pyrkimys tulee näin heti ilmi: Hän ei halua tarkastella sutta
demonisoiden, muttei myöskään ihannoiden. Teoksensa alkusanoissa Laaksonen
kertookin haluavansa välttää inhimillistämistä ja lähestyä sutta sutena,
yrittäen ymmärtää sitä maailmaa, jossa susi elää sekä sitä, miten susi
maailmaa katsoo.

Laaksosen Susi on tuhti paketti sudesta sekä ihmisen ja suden suhteesta. Kirja
käsittelee monia teemoja ja aiheita. Tarkastelen seuraavaksi niitä teemoja,
joiden käsittelemisen koin teoksen vahvuudeksi.



Kuva: Hannu Huttu.

Ei lauma vaan perhe ja muita biologisen susikuvan päivityksiä

Vaikka sutta on lajina tutkittu todella paljon, Laaksonen muistuttaa, että
esimerkiksi susien käyttäytymisessä on paljon, mitä emme osaa selittää tai
tiedä. Laaksonen kertoo tavallisuuksista, keskimääristä ja raja-arvoista,
mutta myös poikkeuksista, erikoisuuksista ja harvinaisuuksista. Susi-teos ei
mielestäni anna liian yksioikoista kuvaa sudesta tai siloteltua kuvaa siitä,
kuinka hyvin tunnemme lajin.

Kirjan yhtenä merkittävimpänä antina pidän monien susien biologiaan
liittyvien pinttyneiden käsitysten päivittämistä tai kumoamista. Susilauman
sisäinen tiukka arvojärjestys on yksi tällainen käsitys. Laaksosen mukaan
susitutkimus mieltää näkemyksen liian yleistäväksi. Myös alfanaaras ja
-uros termien käyttöä on susitutkimuksessa kritisoitu. Nämä termit
ylläpitävät virheellistä mielikuvaa johtavasta asemasta, johon muut
pyrkivät jatkuvasti pääsemään. Susilauma on Laaksosen mukaan kuitenkin
perhe, jossa ”lapset enemmän tai vähemmän tottelevat vanhempiaan. Lauman
arvojärjestys perustuukin pikemminkin vanhemmuuteen kuin dominanssiin”.

Päivittämistä vaatii lisäksi mielikuva susilaumasta staattisena ryhmänä,
joka koostuu aina samoista yksilöistä. Näin ei todellisuudessa ole, sillä
lauman jäsenet vaihtuvat lisääntyvää paria lukuun ottamatta lähes
vuosittain nuorten susien jättäessä lauman. Mahdollisia laumarakenteita on
myös monia. Ydinperheiden ja sijaisperheiden, joissa vieras susi korvaa
kuolleen perheenjäsenen, lisäksi voi esiintyä myös laumoja, joista molemmat
vanhemmat ovat kuolleet sekä laajennettuja perheitä, joiden jäseniksi on
hyväksytty vieraita susia. Kaikki susilaumat eivät myöskään ole tiukasti
paikkasidonnaisia, kuten yleensä ajatellaan. Laaksonen kertoo Kanadan
arktisilla alueilla elävistä, karibujen perässä vaeltavista susiperheistä.
Sudet eivät myöskään saalista yhtenäisenä ryhmänä niin usein kuin
yleisesti kuvitellaan.

Osa virheellisistä käsityksistä saattaa johtua siitä, että susien
käyttäytymistä ja lauman arvojärjestystä on selvitetty aiemmin tutkimalla
pelkästään vankeudessa eläviä susia. Eläintarhojen laumojen keskuudessa on
vallalla keinotekoinen tilanne ja ne ovat monessa suhteessa epätyypillisiä.

Jotkut käsitykset liittyvät myös historialliseen susikuvaan.
Levinneisyyshistoriansa takia sudella on erämaalajin leima, vaikka sudet
pystyvät elämään myös ihmisen voimakkaasti muuttamassa ympäristössä.
Laaksonen painottaa, että sudet myös hyötyvät ihmisen läheisyydestä.
Roskatunkioiden ja kotieläinten hyödyntäminen on niiden kannalta järkevää
esimerkiksi luonnonriistan ollessa vähäistä. Ihmisasutus voi houkuttaa myös
luonnonriistaa, jolloin susienkin kannattaa lähestyä asutusta.

Susi-teos korostaa monessa kohtaa ihmisen ja suden samankaltaisuutta: Molemmat
ovat sosiaalisia eläimiä, jotka elävät perheryhmissä; ihminen ja susi ovat
myös huippupetoja ja opportunisteja. Laaksosen esittelemä susi on erilaisiin
tilanteisiin sopeutuva tietoinen toimija, jonka käytökseen on aina jokin –
usein sosiaalinen ja laumadynamiikkaan liittyvä – syy. Tällainen
lähestymistapa ei tarkoita, että Laaksonen inhimillistäisi sutta.
Ei-ihmiseläimet mielletään yhä useammin luonnontieteellisissä tutkimuksissa
aktiivisiksi toimijoiksi (Birke, Bryld & Lykke 2004), joten Susi-teos on
tältäkin osin ajantasainen.

Vuorovaikutteinen susi

Suomessa ilmestyneissä populaareissa eläintieteellisissä tietokirjoissa
voitiin vielä viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla kirjoittaa susista
hyvin kielteiseen sävyyn. Historioitsija Karen Jones kirjoittaa
yhdysvaltalaisten luonnontieteilijöiden tuomitsevan tavan kuvata susia
korvautuneen 1900-luvun kuluessa positiivisemmalla tavalla. Ekologian
tieteenalan kehittyminen vaikutti siihen, että sudet alettiin esittää
ekosysteemin arvokkaana osana ja eliöyhteisön tärkeänä jäsenenä (Jones
2002). Näin voi katsoa käyneen myös suomalaisten luonnontieteilijöiden
keskuudessa.

Laaksonen esittelee suden teoksessaan avainlajiksi, ravintoketjun ylimmän
askelman pedoksi, joka muokkaa lajiyhteisöjen rakennetta ja vaikuttaa
ekosysteemin toimintaan. Monet lajit vaikuttavat vastavuoroisesti suteen. Kirjan
kuvitus täydentää mielestäni hyvin kerrontaa, sillä valokuvissa esiintyy
susien lisäksi niiden lajien edustajia, joiden kanssa sudet ovat
kanssakäymisessä.

Vuorovaikutus ihmisen kanssa on selvemmin huomattavissa, sillä olemme itsekin
osa tätä suhdetta. Esimerkiksi historiankirjoitus on esittänyt sudet ihmisten
elämää merkittävästi rajoittavina toimijoina (Teperi 1977; Lappalainen
2005), mutta kuten Laaksonen toteaa, eivät suurpedot todennäköisesti olleet
ihmisten pääasiallinen huolenaihe entisaikoina. Myös ihmiset kykenevät
vaikuttamaan susien elämään. Ihminen vaikuttaa suoraan ja epäsuoraan niiden
ravintotilanteeseen. Kilpailu ihmisen kanssa on johtanut suden levinneisyyden
voimakkaaseen pienentymiseen. Ihmisen vaikutus näkyy kiinnostavasti myös
siinä, että Skandinaviassa ja Suomessa sudet saalistavat öisin, sillä
näillä alueilla ihmistoiminta voi häiritä ruokailua ja saalistusta
päivällä.

Ihmisen lisäksi susien saaliseläimet, muut suurpedot sekä haaskansyöjät
vaikuttavat susien käyttäytymiseen ja kannan kokoon sekä toisin päin.
Vuorovaikutussuhteet Laaksonen esittää yhtenä perusteena suojella lajia. Susi
osaltaan ylläpitää luonnon monimuotoisuutta. Ilman sitä häviäisi erilaisia
lajien ja ympäristön välisiä vuorovaikutussuhteita ja linkkejä
aineenkierrossa. Ilman sutta esimerkiksi hirvi runsastuisi ja aiheuttaisi
muutoksia kasvillisuudessa ja haaskansyöjiltä katoaisi haaskojen tuottaja.
Ekologinen kuvaus sudesta toi itselleni mieleen osittain Bruno Latourin
kehittelemän toimijaverkkoteorian ( Actor-Network theory)  sekä Donna
Harawayn kirjoitukset rinnakkaisevoluutiosta (co-evolution).



Kuva: Hannu Huttu

Susipolitiikkaa ja historiaa

Laaksonen käy läpi ihmisen ja suden yhteistä historiaa esihistorialliselta
ajalta nykypäivään. Varsinkin suden suojelun ja susitutkimuksen alkuvaiheista
Suomessa oli kiinnostava lukea, sillä niistä on kirjoitettu hyvin vähän.

Ihmisen ja suden yhteisen menneisyyden muistelluin vaihe on 1800-luku ja
Laaksonenkin kirjoittaa tuosta ajasta. Tuolloin ilmeni eri puolilla maata useita
lastensurmatapauksia, joihin lopulta reagoitiin hävittämällä sudet Länsi-,
Etelä- ja Keski-Suomesta. Laaksonen pohtii syitä tapauksille. Useat
riistaeläinkannat olivat 1800-luvulla alhaisia, joten susien täytyi etsiä
muualta ravintoa. Ihmisten lähettyville tuleminen oli ravinnon saamisen
kannalta järkevää susille. Laaksonen liittää susien hävittämisen Suomessa
1800-luvun lopulla osaksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa laajemmin ilmennyttä
halua hävittää haitallisiksi koettuja petoeläimiä. Tarve hävittää
vahinkoeläimiä liittyi Laaksosen mukaan yhteiskunnan muuttumiseen
maatalousvaltaisesta teollistuneeseen ja voimistuneeseen haluun kontrolloida
luontoa.

Suuri yleisö suhtautuu Laaksosen mukaan nykyään suteen neutraalisti tai
hienoisen myönteisesti. Tämä on mahdollistanut susien paluun,
siirtoistutukset tai kannan elpymisen eri puolilla maailmaa. Kielteisimmin
suhtautuvat ne, jotka joutuvat kokemaan haittoja eli susialueilla asuvat
ihmiset. Kuitenkin myös susialueilla elävät ihmiset voivat suhtautua
positiivisesti tai neutraalisti susiin. Laaksonen on itse esimerkki tästä,
sillä hän jakaa elinalueensa susien kanssa.

Susi-teos perehdyttää lukijan tämän päivän suomalaiseen susikiistaan.
Laaksosen mukaan nykyinen kiista liittyy siihen, että joidenkin mielestä susia
on liikaa ja toisten mukaan ei. Laaksonen mieltää tiedon ja siihen liittyvät
ristiriidat olennaiseksi osaksi susikiistaa. Suomalaisessa kontekstissa riitaa
aiheuttaa tieto susikannan koosta. Koska tieto susien määrästä vaikuttaa
myönnettyjen kaatolupien määrään, on sillä väliä.

Laaksonen tuo esiin kiistan erityispiirteitä ja paikallisia eroja: Etelä- ja
Länsi-Suomessa keskustellaan peloista ja karjankasvatukselle koituvista uhista,
Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa susien läsnäolo vaikeuttaa koiran
käyttämistä metsästyksessä ja poronhoitoalueella porojen ja petoeläinten
rinnakkaiselon mahdottomuus puhuttaa.

Susipoliittisen keskustelun ytimessä Laaksonen näkee luonnonsuojelun ja
maaseudun arjen välisen ristiriitaisen suhteen. Arvot ja edut ovat
ristiriidassa: ”Taustalla ovat valtaan ja tietoon liittyvät ristiriidat,
jotka koskettavat lopulta itsemääräämisoikeutta, paikallista
ympäristösuhdetta ja identiteettiä”. Susien aiheuttamat haitat ja
kaatolupien myöntämisen hitaus herättävät epätasa-arvoisuuden ja
epäoikeudenmukaisuuden tunteita.

Epäoikeudenmukaisuuden kokeminen saattaa johtaa salametsästykseen, mitä
pidetään vakavana ongelmana tämän päivän Suomessa. Laaksonen tulkitsee
laittoman pyynnin yleiseksi lieveilmiöksi, jonka taustalla vaikuttavat
sosiaaliset syyt. Salametsästys tuntuu siihen syyllistyneiltä mielekkäältä,
sillä poikkeuslupien myöntäminen on hidasta ja byrokraattista. Kirjan
ajantasaisuus näkyy myös siinä, että Laaksonen esittelee perusteluja suden
lailliselle metsästykselle. Eläinoikeusaatteen vaikutuksen myötä kaikki
suomalaiset eivät hyväksy susien metsästämistä poikkeusluvinkaan.

Laaksosen teos on monipuolinen ja ajantasainen tietokirja sudesta ja susien ja
ihmisten suhteesta. Laaksonen kirjoittaa puolueettomuuteen sekä susien tekoja
ja ihmisten erilaisia näkemyksiä ymmärtämään pyrkien. Ihmisen ja suden
suhdetta käsittelevässä osiossa koin kuitenkin olevan paikoin turhaa toistoa.
Kaipasin myös enemmän suoria lähdeviitteitä leipätekstiin. Nyt
lähdeviitteitä oli jonkin verran, mutta tarkempi viittaaminen takaisi
kiinnostuneelle lukijalle mahdollisuuden jatkaa perehtymistä eri aiheisiin.

Viitatut lähteet:

Birke, Lynda; Bryld, Mette & Lykke, Nina: Animal Performances. An Exploration of
Intersections between Feminist Science Studies and Studies of Human/Animal
Relationships. Feminist Theory. 5 (2) 2004, 167–183.

Jones, Karen: ‘A Fierce Green Fire’: Passionate Pleas and Wolf Ecology.
Ethics, Place & Environment: A Journal of Philosophy & Geography. 5 (1) 2002,
35–43.

Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Metsäkustannus, Hämeenlinna 2005.

Teperi, Jouko: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Suomen
historiallinen seura, Historiallisia tutkimuksia 101, Helsinki 1977.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/