[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kulttuurihistorioitsijat ja menneisyyden moninaisuus

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marjut Anttonen <marjut.anttonen at utu.fi> FT, KM, dosentti, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ollila, Anne; Saarelainen, Juhana (toim.): Kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus,
kansainvälisyys. Kulttuurihistoriallisia näkökulmia. k&h, 2013. 291 sivua.


Kulttuurihistorioitsijat ja menneisyyden moninaisuus
---------------------------------------------------------





Turun yliopiston kulttuurihistorian julkaisusarjassa ilmestyi tämä
artikkelikokoelma, jossa yhdeksän kirjoittajaa tarkastelee kulttuurisia
kohtaamisia ja rajojen ylityksiä aina 1600-luvun Euroopasta 2000-luvun
tieteiselokuviin





Kirjan nimi Kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus, kansainvälisyys.
Kulttuurihistoriallisia näkökulmia edustaa nykyisin suosittua tyyppiä, jossa
luetellaan käsitteitä ja näkökulmia. Otsikkoon nostettuja avainkäsitteiden
lisäksi huippusuositut transnationalismi,
ylirajaisuus ja ylikansallisuus tulevat mukaan teoksen johdantotekstissä.

Katse Eurooppaan ja käsitteisiin

Kirjan aiheet ovat pääasiassa Euroopasta, mihin viittaa myös johdannon
otsikko ”Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella”. Toimittajat Anne Ollila
ja Juhana Saarelainen luonnehtivat Euroopan määritelmiä ja rajauksia sekä
esittelevät keskeiset käsitteet. Näistä vanhin on jo
myöhäisantiikissa esiintynyt kosmopoliittisuus eli maailmankansalaisuus.
Kaksi muuta käsitettä ovat huomattavasti nuorempia. Kansainvälisyys on
helpommin määriteltävissä, kun taas viime vuosien suosikkikäsite
monikulttuurisuus osoittautuu ongelmalliseksi. Monikulttuurisuutta
määritellään johdantoluvussa seuraavasti: 

Sillä on viitattu menettelytapoihin, joita monikulttuurisissa yhteiskunnissa
toteutetaan monimuotoisuutta koskevien kysymysten käsittelyssä.
Monikulttuurisuudella tarkoitetaan kulttuurisesti heterogeenisiä yhteiskuntia
kuten Ranska, Iso-Britannia, Kanada, Yhdysvallat, Uusi Seelanti, Australia,
Malesia, Etelä-Afrikka ja Benin. Nämä esimerkkimaat osoittavat, että on
monenlaisia monikulttuurisia yhteiskuntia. Samalla käsite monikulttuurisuus
viittaa keskeneräisiin prosesseihin. Yhteiskunnat ovat muuttumassa, koska
kulttuuritaustaltaan erilaiset ryhmät luovat uudenlaisia toimintatapoja ja
ratkaisuja kulttuurien sekoittuessa.

Määritelmän olisi voinut kirjoittaa yksinkertaisemmin ottaen samalla huomioon
käsitteeseen liittyvän monimerkityksisyyden, joka aiheuttaa helposti
sekaannuksia.  Kulttuurinen monimuotoisuus ei ole vain tiettyjen yhteiskuntien
ominaisuus, sillä kulttuurista, kielellistä, uskonnollista, etnistä ja muuta
moninaisuutta eli diversiteettiä on kaikissa yhteiskunnissa. Siinä mielessä
kaikki yhteiskunnat ovat monikulttuurisia. Kokonaan toinen asia on se, miten eri
valtiot ottavat kulttuurisen monimuotoisuuden huomioon politiikassaan. Se
vaihtelee valtioittain, mihin myös yllä oleva määritelmä viittaa.

On kiinnostavaa lukea Ollilan ja Saarelaisen moitiskelevan historiantutkijoita
siitä, etteivät nämä ole toistaiseksi kovinkaan innokkaasti käyttäneet
monikulttuurisuuden käsitettä tutkimuksissaan. En ole varma tämän väitteen
paikkansapitävyydestä, sillä ainakin Turun yliopistossa yleisen historian
edustajat ovat ottaneet monikulttuurisuuden lippulaivakseen jo muutama vuosi
sitten. Toimittajien kommentti pitänee silti paikkansa suomalaista
historiantutkimusta laajemmin arvioitaessa.

Transnationaalisen historiankirjoituksen merkitys

Johdannossa toimittajat esittelevät myös transnationalismin, joka
kontekstista riippuen suomennetaan ylirajaisuudeksi tai ylikansallisuudeksi.
Transnationalismi löi itsensä läpi kansainvälisessä tutkimuksessa jo
vuosituhannen taitteessa, jolloin käsite yleistyi nopeasti. Suomalaiseen
keskusteluun se rantautui varsinaisesti vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Transnationaalisesti virittynyt historiankirjoitus on vasta muotoutumassa,
toteavat Ollila ja Saarelainen. He huomauttavat kuitenkin, ettei kyseessä ole
kovinkaan uusi ajatus, sillä kansallista historiankirjoitusta on jo pitkään
kritisoitu. Niinpä he kysyvät onko ylikansallisessa tai –rajaisessa
historiankirjoituksessa oikeastaan mitään uutta ja tarvitaanko sen kaltaiselle
tutkimukselle omaa määritettä. Niin - tarvitaanko?

Historiantutkimus lasketaan 1800-luvulla syntyneiden kansallisten tieteiden
joukkoon. Modernin historiankirjoituksen sanotaan vahvistaneen kansallista
ideologiaa ja kansallisvaltion rakentamista. Sen voisi jopa väittää osaltaan
luoneen kansallisvaltiot, huomauttavat Ollila ja Saarelainen. Nyt he kysyvät,
voiko historiankirjoitus myös purkaa sitä, mitä se on rakentanut ja tuleeko
sen tehdä niin. Tämä on kiinnostava kysymys, johon liittyvää pohdintaa
olisin mielelläni lukenut enemmän. Ehkäpä laveammat keskustelut ovat
seuraavien artikkelikokoelmien aiheena?

On tärkeää, ettei ylikansallinen ja –rajainen tutkimus pysyttele
pelkästään globaalilla tasolla, sillä transnationaalisuus toteutuu aina
paikallisesti ja alueellisesti. Tässä toimittajat viittaavat Bartolomé Yun
Casalillaan, joka käsittelee aihetta uuden ajan historian näkökulmasta.
Globalisaation vaikutuksesta paikallisuuteen ovat kulttuurintutkijat ja
antropologit kirjoittaneet 1990-luvulta lähtien. Yksi viime vuosikymmenien
käsitteistä onkin glokalisaatio (global + local = glocal). Tutkimusaiheita
riittää siinä, miten erilaiset globaalit ilmiöt vaikuttavat ihmisten
elämään paikallisella tasolla.  

Eurooppalaiset kosmopoliitit

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ja toisessa käsitellään
Eurooppaa ja Suomea, kolmannessa tarkastellaan muukalaisuutta ja vieraan
kohtaamista.

Ensimmäinen osa ”Keskellä Eurooppaa” avaa näköaloja vuosisatojen taakse.
Marjo Kaartinen ja Asko Nivala tarkastelevat kosmopoliittisuutta. Kaartisen
esimerkkitapauksena on 1600-luvulla Englannissa elänyt papin poika John Howell,
jonka kohtalona oli syntyä perheen nuoremmaksi pojaksi, mikä tarkoitti
perinnöttömäksi jäämistä. Hän sai kuitenkin mahdollisuuden opiskella
Oxfordissa ja tehdä sen jälkeen pitkän, kolmisen vuotta kestäneen matkan
Eurooppaan. Elannokseen Howell kirjoitti historiateoksia ja muita julkaisuja,
mutta hän oli aikalaisarvion mukaan pelkästään ”kurja tyhjänpäiväisten
tekstien kirjoittaja”. Vähävaraisena ja maaomaisuutta vailla olevana hän ei
ollut varsinaisesti kiinnittynyt mihinkään, mutta pystyi toisaalta vapaasti
matkustamaan. Omissa kirjoituksissaan Howell määritteli itsensä
kosmopoliitiksi, mikä ilmeisesti oli jonkinlainen lohdutus osattomaksi
jäämisestä. Ajatuksena lienee ollut, että koko maailma on kodittoman koti.

Kaartinen esittelee Howellin ja muiden aikalaisten kirjoituksiin perustuen tuon
ajan käsityksiä kosmopoliittisuudesta ja pakolaisuudesta. Hänellä on myös
lyhyt ja kiinnostava maininta kristillisessä sanastossa esiintyvistä
taivaankansalaisista eli uranopoliiteista. Maailmankansalaisuuden vastakohtana
taivaankansalaisuus viittaa käsitykseen taivaankodista. Tätä lukiessani tuli
mieleen, että näinhän meille Pohjantähden alla asuvillekin luvataan
suomalaisen kansansävelmän sanoin että ”tähtein tuolla puolen toisen kodon
saamme”.

Asko Nivala vie lukijan 1790-luvun Berliiniin pohtimaan kosmopoliittisuuden
aatetta, joka yhdisti saksalaista valistusta ja varhaisromantiikkaa.
Maailmankansalaisuuden ihanne konkretisoitui paikallisesti tavoilla, joita
kirjoittaja käsittelee neljästä näkökulmasta: a) merimatkat edustivat
1700-luvun lopulla vapautta ja maailmankansalaisuutta, ja matkakirjallisuus
ylitti patrioottisesti rajoittuneen näkökulman, b) vapaamuurariloosi ja muut
salaseurat edustivat globaalia veljeyttä, c) juutalaisnaisten ylläpitämät
kirjalliset salongit tarjosivat mahdollisuuden kokoontua keskustelemaan
ajankohtaisista aiheista, ja ne kiehtoivat erityisesti vapaamielisiä
älykköjä, d) muotiin tullut orientalismi lisäsi kiinnostusta itämaita ja
Egyptiä kohtaan.

Nivala luonnehtii matkakirjallisuuden ja orientalismin ennen muuta
kuvitteellisiksi tavoiksi hahmottaa maailmaa, kun taas loosit ja salongit
kuuluivat fyysisesti kaupunkitilaan. Esimerkiksi kirjallisissa salongeissa oli
hyvinkin eritaustaisilla ihmisillä, myös aatelisilla, mahdollisuus tulla
vapaasti keskustelemaan sivistyneistön ja ylemmän porvariston kanssa. Näissä
tilaisuuksissa syntyi myös juutalaisten ja saksalaisten välisiä
ystävyyssuhteita, mitä kaikki eivät hyväksyneet. Salonkeja järjestäneitä
juutalaisnaisia myös eksotisoitiin ja erotisoitiin – tämäkin kuului
aikakauden orientalismiin. Tämä artikkeli olisi hyötynyt rakenteen
jäntevöittämisestä. Nivala on kokoelman kirjoittajista ainoa, joka
muistuttaa myös anakronismin mahdollisuudesta eri aikakausien ajattelua
tarkasteltaessa. En ainakaan huomannut tätä muiden teksteissä.  

Monikulttuurinen Wien

Maija van der Kooijin artikkeli ”Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus”
on tässä kokoelmassa ainoa, joka ei otsikkotasolla viittaa tarkemmin
aihepiiriin. Aiheena on nimittäin W. A. Mozartin ooppera Ryöstö seraljista,
joka sai ensiesityksensä Wienissä vuonna 1782. Oopperan tapahtumat
sijoittuivat turkkilaisen sulttaanin palatsiin; päähenkilöt ovat turkkilaisia
ja eri kansallisuuksia edustavia eurooppalaisia. Van der Kooijin lähtökohtana
on ajatus, että ooppera ei ollut vain hovin viihdettä, vaan Mozart osallistui
musiikkinsa keinoin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Artikkelin tarkoituksena on
analysoida ”monikulttuurisen suvaitsevaisuuden ihannetta” Mozartin
oopperassa. Keskeisimmäksi teemaksi nousee kysymys ihmisen luonnosta ja
kulttuurista, jota kirjoittaja pohtii laveasti tukeutuen Rousseaun ja
Diderot’in ajatteluun. Ymmärtääkseni ajatuksena on, että ihmiset ovat
kulttuurisista eroista huolimatta enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Tästä
olen samaa mieltä. Sen sijaan monikulttuurisuuden ja kulttuuripluralismin
käsitteiden käyttö jää tässä yhteydessä ainakin minulle epäselväksi.
Ne vilahtavat tekstissä muutaman kerran, mutta vaikuttavat lähinnä päälle
liimatuilta.



Kuva: Lewis, John Frederick, The Reception, 1873. (Google Art project,
Wikipedia)

Heidi Hakkarainen tutkii Wienissä 1800-luvun loppupuolella ilmestyneitä
saksankielisiä pilalehtiä. Wien oli tuolloin Habsburgien monarkian keskus ja
kulttuurisesti kirjava metropoli, joka kokosi väkeä eri puolilta laajaa
valtakuntaa. Kulttuurisilta taustoiltaan erilaisten ihmisten kohdatessa syntyi
myös ristiriitoja ja konflikteja, jotka lisääntyivät kansallisen
heräämisen ja nationalismin voimistuessa vuosisadan lopulla. Pilalehdet
käsittelivät kiistoja ja ristiriitoja vitsien ja pilakuvien avulla. Huumori
toimi kahdensuuntaisesti kyseenalaistaen ja pönkittäen ennakkoluuloja ja
stereotyyppisiä käsityksiä. Georg Simmeliin viitaten Hakkarainen muistuttaa,
että ”muukalaisuus vaatii vuorovaikutusta ja yhteiseloa. Kaukana oleva
vieraus, johon ihmisillä ei ole kosketuspintaa, on kuin se ei olisi
olemassakaan, kun taas vasta lähelle tuleva vieraus tulkitaan
muukalaisuutena”. Tämä on totta. Erojen havaitsemiseksi tarvitaan
kohtaamista, kuten myös antropologit toistuvasti huomauttavat; kulttuurinen ja
etninen identifioituminen on aina tilanteellista ja suhteellista ja aktuaalistuu
nimenomaan vuorovaikutustilanteissa.

Suomesta lähtijät ja Suomeen tulijat

Kirjan toinen osa on otsikoitu kysymysmuotoon ”Suomi, Euroopan reunalla?”
Tämän osan aloittaa Jyrki Outisen artikkeli Turkin sotaan vuosina 1877–1878
osallistuneista suomalaissotilaista. Suomen kaarti oli ainoa suomalainen
joukko-osasto Venäjän keisarikunnan armeijassa. Balkanille lähteneet upseerit
ja sotilaat kirjoittivat sotaretkeltään muistelmia, jotka herättivät
aikanaan kiinnostusta, ja mielenkiintoisia ne ovat edelleenkin. Muun muassa
nämä muistelmat ovat Outisen lähteinä hänen kirjoittaessaan
yksityiskohtaisesti suomalaissotilaiden kohtaamisista eri kansallisuuksiin
kuuluvien ihmisten kanssa. Kuitenkin identiteetin, monikulttuurisuuden ja
kosmopoliittisuuden käsitteiden soveltaminen tutkimusaineistoon ontuu.
Kirjoittaja kysyy esimerkiksi muuttiko sota suomalaisten sotilaiden ja upseerien
identiteetin ”itämaiseksi”.  Hän myös väittää, että sodan
”monikulttuurinen ympäristö vaikutti suomalaisiin sotilaisiin ja siten teki
myös heistä monikulttuurisia”.  Etnisyys-käsitettä kirjoittaja käyttää
todeten, että sodassa ”kansainvälistyneiden suomalaissotilaiden kokemaa
muutosta voi kuvailla monietnisen identiteetin käsitteellä”.  Tällä
tavoin käytettynä käsitteet jäävät nimilapuiksi.

Anne Ollilan ja Hanne Koiviston artikkeleissa avainkäsitteenä on
kansainvälisyys. Ollila esittelee valokuvausta uutena ja nykyaikaisena
ammattina, joka yleistyi 1800-luvun puolivälissä uuden tekniikan kehittyessä.
Hän selvittää artikkelissaan uuden elinkeinon alkuvaiheita, alan
erityispiirteitä ja kansainvälisyyden merkitystä. Kansainvälisyys liittyi
valokuvaukseen alusta alkaen, sillä se toi Suomeen ulkomaalaisia yrittäjiä,
jotka perustivat suurimpiin kaupunkeihin valokuvausliikkeitään. Eikä
valokuvaus ollut ainoa ala, jossa kansainväliset osaajat loivat perustaa
uusille elinkeinoille ja teollisuudelle. Heitä saapui lähes alalle kuin
alalle. Sittemmin monet uusien alojen tuotteista ovat saaneet suurin piirtein
kansallisen ikonin aseman – ajatellaanpa vaikka Fazerin sinistä, Koffin
kolmosta, Pauligin juhlamokkaa, Finlaysonin puuvillaa tai monia muita tuotteita.
Valokuvaus oli erittäin nopeasti kehittyvä ala, jota tuoreiden ammattilaisten
oli seurattava tarkasti.  Kansainväliset yhteydet olivat tärkeitä, joten
suomalaiskuvaajat lähtivät myös ulkomaille lisäoppiin; Berliini ja Wien
olivat tärkeimpiä keskuksia tälläkin alalla.

Hanne Koivisto tutustuttaa lukijat vasemmistointellektuelli Kaisu-Mirjami
Rydbergin elämänvaiheisiin ja toimintaan. Rydberg oli muun muassa toimittaja
ja rauhanliikkeen aktivisti, joka matkusteli paljon jo 1930-luvulla solmien
laajoja kansainvälisiä yhteyksiä. Tämä oli poikkeuksellista tuolloin melko
sulkeutuneessa Suomessa, jossa painotettiin ennen kaikkea kansallista
suuntautumista, kirjoittaa Koivisto. Sotien jälkeen Rydbergillä oli
mahdollisuus matkustaa Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa ja Kiinassa, ja näiden
matkojen kokemuksista hän kirjoitti ja esitelmöi runsaasti. Matkakokemukset
voimistivat Rydbergin vakaumusta rauhan, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien
puolustamisen tärkeydestä. Ne kuuluivat toisen maailmansodan jälkeisenä
aikana kansainvälisen älymystön ideologiaan. Artikkelin otsikossa oleva
lainaus ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” kuvaa
hyvin Rydbergin vakaumusta kansainvälisen yhteistyön merkityksestä. Koivisto
luonnehtii Rydbergin matkoja poliittiseksi pyhiinvaellukseksi ja samalla
matkoiksi omaan itseen. Välillä on lähdettävä kauas, jotta voisi
ymmärtää itseään.

Muukalaisten kohtaamisesta

”Vieraan kohtaaminen” –osa päättää kokoelman. Viimeiset artikkelit
edustavat turkulaisen kulttuurihistorian keskeisiä aiheita eli
populaarimusiikkia ja elokuvaa. Kari Kallioniemi tutustuttaa lukijat 1970-luvun
supertähti David Bowien elämän ja uran vaiheisiin, joihin kuului levotonta
matkustelua, juurettomuutta, huumeita ja musiikillisia kokeiluja.
Lontoolaissyntyinen Bowie oli milloin Yhdysvalloissa, Japanissa tai
Berliinissä, milloin Siperiaa halkovassa junassa Neuvostoliitossa. Kallioniemen
mukaan Bowie oli ”brittiläinen muukalainen kahdella mantereella”, joka
pakeni omasta ”pikku-Britanniastaan” eri puolille maailmaa. Hän oli
kiinnostunut muun muassa buddhalaisuudesta, japanilaisuudesta ja
itämaistyyppisistä musiikkikokeiluista. Kulttuuriset kohtaamiset vaikuttivat
myös hänen musiikkiinsa. Kallioniemi selvittää lukijalle muun muassa sitä,
mikä merkitys orientalismilla oli David Bowielle ja laajemminkin länsimaiselle
rock-musiikille. Orientalismin merkityksestä on tässä kokoelmassa kirjoitettu
paljon, ja Edward Saidin samannimisen kirjan kulttuurihistorioitsijat
näyttävät tuntevan hyvin.

Viimeisessä artikkelissa Laura Saloluoma analysoi kolmea tieteiselokuvaa, jotka
ovat vuonna 2006 valmistuneet Africa Paradis ja Ihmisen pojat sekä vuonna 2008
valmistunut Sleep Dealer. Tieteisfiktioiden muukalaiset ovat yleensä
avaruudesta tulevia vieraita olentoja, kun taas näiden elokuvien muukalaiset
ovat pakolaisia, maahanmuuttajia tai yhteiskunnasta syrjäytyneitä. Kussakin
elokuvassa tapahtuma-aika on muutaman vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa,
mutta itse asiassa ne käsittelevät 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen
ongelmia, kuten globaalin muuttoliikkeen epätasa-arvoisuutta. Toisille rajojen
ylittäminen on helppoa ja mahdollista, toisille mahdotonta.  Elokuvat purkavat
muukalaisuuteen ja vierauteen liittyviä ksenofobisia uhkakuvia ja kääntävät
ylirajaiseen liikkumiseen liittyviä valta-asetelmia ylösalaisin. Näillä
keinoin ne pureutuvat maahanmuuttoon liittyviin ongelmiin ja epäkohtiin.
Fiktiiviset elokuvat luovat dystooppisen ja ei-toivottavan kuvan tulevaisuudesta
ja jättävät katsojien pohdittavaksi sen, miten todennäköinen tuon dystopian
toteutuminen on.

Kallioniemen ja Saloluoman tutkimukset kuuluvat kulttuurihistorian alaan, mutta
niissä on myös sosiologisia ja antropologisia näkökulmia. Saloluoman aihe
sopisi tulevaisuudentutkimukseenkin.

Summa summarum

Kulttuurihistorian julkaisusarjassa on vuodesta 2002 lähtien ilmestynyt
kymmenen kirjaa. Tämä yhdestoista on ensimmäinen vertaisarvioitu teos.
Vertaisarvioinnin merkitys on viime vuosina lisääntynyt kaikissa julkaisuissa.
Erityisen tärkeäksi se nousee silloin kun julkaistava artikkeli tulee olemaan
artikkeliväitöskirjan osa. En tosin tiedä onko tämän kokoelman
artikkeleista yhtäkään tarkoitettu väitöskirjan osaksi, mutta ajatus kävi
mielessä. Joka tapauksessa yhdeksästä kirjoittajasta peräti kuusi on
väitöskirjan parissa puurtavaa jatko-opiskelijaa.

Kokoelma siis johdattaa lukijansa 1600-luvulla eläneen papinpojan elämästä
tämän vuosituhannen globaaleihin ongelmiin. Mielenkiintoista luettavaa on
paljon. Useimpien artikkelien kieli on sujuvaa, lähteitä on runsaasti, ja ne
on merkitty tunnollisesti. Pitkiä ja laajoja alaviitteitä on monessa
artikkelissa.

Tällaiseen kokoelmaan liittyy myös ongelmia. Heikkoutena näen tiettyjen
käsitteiden käytön ylimalkaisuuden. Etenkin tämä näkyy siinä, etteivät
kirjoittajat ole ehtineet perehtyä kovin hyvin monikulttuurisuuden teorioihin
ja niistä käytyyn keskusteluun. Nyky-yhteiskuntiin liittyvien käsitteiden
soveltaminen historiallisiin aineistoihin ei ole ongelmatonta. Käsitteiden ja
teorioiden pinnallinen käyttö tutkimukseen päälle liimattuina etiketteinä
ei kuitenkaan koske pelkästään historiantutkijoita vaan myös monien muiden
alojen edustajia.

Pitkälti toistakymmentä vuotta on puhuttu tieteenalojen välisten rajojen
madaltumisesta ja tutkimusaiheiden samankaltaistumisesta.  Anne Ollilan ja
Juhana Saarelaisen toimittama monipuolinen artikkelikokoelma osoittaa tämän
omalta osaltaan todeksi.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/