[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Inkeriläisenä Neuvosto-Virossa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kirsi Keravuori <kirsi.keravuori at utu.fi> Fil. lis., Biografiakeskus, Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pirhonen, Olli: Kansan vihollinen - Inkerinsuomalaisen Niina Väärän tarina.
Docendo, 2012. 180 sivua.


Inkeriläisenä Neuvosto-Virossa
---------------------------------------------------------

Olli Pirhonen on kirjoittanut kirjaksi inkerinsuomalaisen anoppinsa tarinan,
karun  kertomuksen lapsuudesta sodan jaloissa ja kovan työn täyttämästä
arjesta Neuvosto-Virossa. Kirja tuo inkerinsuomalaisten historiaan toisen
näkökulman kuin Suomessa on totuttu: se ei kerro Suomeen evakuoiduista
inkerinsuomalaisista vaan niistä, jotka jäivät Viroon, selviytyivät sodasta
ja rakensivat sen jälkeen uutta elämää Neuvostoliitossa.

Kansan vihollinen kuuluu siihen kasvavaan joukkoon muistelmia, omaelämäkertoja
ja perheen muistitietoa, joka englanniksi solahtaa ”life writing”-termin
alle.  Olli Pirhonen kertoo esipuheessa tallentaneensa anoppinsa tarinan
lapsiansa varten, jotta nämä ymmärtäisivät, kuinka etuoikeutettua elämää
he elävät vanaemaansa verrattuna.  Suvun muistitiedon kirjaaminen ja
tallentaminen on tärkeää ja arvokasta työtä, mutta vain harvoin tarina
kantaa yksityisestä yleiseen ja kiinnostaa myös ulkopuolisia lukijoita. Niina
Väärän tarina on laajemmallekin lukijakunnalle uutta tietoa tuova
omakohtainen kertomus elämästä, jonka kulkuun poliittiset myrskyt
ratkaisevasti vaikuttivat. Se on konkreettisuudessaan myös vaikuttava
dokumentti selviytymisestä vaikeissa ja usein hengenvaarallisissakin oloissa.

Niina Väärä syntyi Inkerissä Neuvosto-Venäjällä 1930 kuopuksena
viisilapsisen perheeseen, jota isä elätti metsätöillä. Lapsuus loppui
lyhyeen, kun äiti kuoli junaonnettomuudessa ja isä toi kotiin äitipuolen.
Lapsuuden murheet eivät vielä liittyneet Neuvostoliiton historiaan, vaan
lapsuuden kerronta täyttyy yksityisistä  kokemuksista, äidin ikävästä,
vaikeasta suhteesta äitipuoleen ja osattomuuden tunteesta. Politiikka tunkeutui
lapsuuteen suomenkielisten lasten kokemana kiusaamisena ja Niinan ollessa
9-vuotias uutena perhetragediana, kun isä kuoli ”suomivihan riivaaman
lääkärin” kieltäydyttyä hoitamasta hänen vakavaa sairauttaan.  Orvot
lapset jäivät elämään mummonsa kanssa.



Kuva: Vatjalaiskylä Länsi-Inkerissä, Virtuaali-Inkeri.

Hatsinan ja Kloogan leirit

Niina Väärä oli 11-vuotias, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Veljistä
toiset lähtivät sotaan, toiset sotaa pakoon. Perhe näki nälkää, ja Niinan
koulunkäynti jäi yhteen vuoteen. Saksan valtaaman alueen inkerinsuomalaiset
evakuoitiin Hatsinaan 1942, ja tähän liittyi Niinan elämän kolmas tragedia:
mummo jäi kotiin ja Niina menetti jo kolmannen läheisen aikuisen.

Lapsuuskerrontaa leikkaavat aikuisen Niina Väärän kommentit. Aikatasot
limittyvät toisiinsa, kun hän pohtii lapsuuden kovien kokemusten pitkälle
aikuisuuteen kantanutta vaikutusta. Aikuinen Niina Väärä näkee lapsen
tuskan: ”Minusta tuntui että elämä oli ohi”.  Hatsinan leiriltä alkaa
pitkä tarina nälästä, yksinäisyydestä ja loputtomasta väsymyksestä.
Hatsinan ja myöhemmin Kloogan leireillä olot olivat kammottavat: pikkutyttö
tottui näkemään ympärillään lavantautiin ja tuberkuloosiin kuolevia
ihmisiä ja etsimään mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa.

Vanhemman sisarensa kanssa kahden jäänyt Niina Väärä ei kuulunut niihin
inkerinsuomalaisiin, jotka evakuoitiin sodan jaloista Suomeen ja joiden tarina
on sekä julkaistujen muistelmien että tutkimusten kautta suomalaisille
tutumpi.  Väärän sisarukset sijoitettiin virolaisille maatiloille töihin,
sisar karjakoksi ja 12-vuotias Niina paimeneksi. Niina Väärä puhuu
suorasukaisesti lapsiorjuudesta. Vaikka välit tilanomistajaperheisiin
saattoivat olla hyvätkin, lapsia  annettiin myös töihin toisiin taloihin
 ”kuin tavaraa”. Tilanne ei parantunut sodan jälkeenkään, vaan Niina
Väärä teki töitä eri taloissa ruokapalkalla, pääasiassa karjaa hoitaen ja
paimentaen.  Kerronta on tarkkaa sekä olosuhteita ja töitä että tunteita ja
kokemuksia kuvatessaan.  Tarina ei ole lapsen näkökulmaa vaan lapsen tarinaa
aikuisen silmin  nähtynä ja kommentoituna. Aikuinen kertoja näkee tekstissä
lapsen tragedian: ”Mummoni kuoltua minua ei pitänyt kukaan sylissään enää
koskaan”.

Sodan päätyttyä Niina Väärän passi mitätöitiin ja hän menetti
inkerinsuomalaisena asumislupansa Virossa. Aikaa poistua maasta annettiin kolme
päivää.  Niina Väärä ei kuitenkaan lähtenyt vaan jäi piilottelemaan
Viroon ja ratkaisi lopulta ongelmansa solmimalla 18-vuotiaana nimellisen
avioliiton 70-vuotiaan leskimiehen kanssa. Avioliitto päättyi pian miehen
kuolemaan, mutta Niina Väärä sai jäädä Viroon.

Niina Väärä oli päättänyt ”taistella jalansijasta maailmassa”, ja se
jalansija merkitsi hänelle koulutusta. Hän kävi iltakoulua ja opiskeli
lopulta maatalousteknikoksi. Hänellä oli hyvä ammatti, hän solmi avioliiton
traktorinkuljettajan kanssa ja sai ostettua oman maatilan, jossa hän kasvatti
kolme tytärtään.  Tekstistä kuvastuu itsetietoinen nainen, taitava,
työteliäs ja sinnikäs, joka on ylpeä siitä että onnistui vaurastumaan
omalla työllään.

Maaseudun arkea Neuvosto-Virossa

Sodanjälkeisten vuosikymmenien muistelukset kertovat yksityisen tarinan
lisäksi myös Neuvosto-Viron maaseudun arjesta, jota varjosti  arvaamaton
byrokratia, määrittelemätön pelko ja miesten juopottelu, mutta myös
inkerinsuomalaisten vaikeneminen. Vaikeneminen koski sekä omaa suomalaista
taustaa että lapsuuden ja nuoruuden sotakokemuksia, joista ei haluttu kertoa
edes omille lapsille.

Niina Väärä jäi eläkkeelle keinosiementäjän työstään jo 55-vuotiaana.
Viron itsenäistyttyä hänestä tuli yksi niistä paluumuuttajista, jotka Mauno
Koivisto kutsui takaisin ”kotiin” vuodesta 1991 alkaen. Hän muutti omalta
maatilaltaan vuokra-asuntoon Helsingin Kontulaan. Lapsuuden suomenkielestä hän
muisti enää runonpätkiä, mutta opiskeli suomen uudelleen kielikursseilla.
Tilallaan Virossa hän asuu edelleen kesäisin.

Suomalaisesta näkökulmasta inkerinsuomalaisten elämäntarinoita Stalinin ajan
Neuvostoliitossa ja sodan jaloissa on 1980-luvun jälkeen julkaistu paljon, 
sekä omaelämäkerrallisia kertomuksia että tutkimuksia,  viimeisenä Toivo
Flinkin Kotiin karkotettavaksi. Niina Väärä näkee kuitenkin oman elämänsä
perspektiivistä asian toisin: hän muistaa edelleen pitkät vaikenemisen vuodet
 ja kertoo kirjan kirjoittamisen motiiviksi halun tuoda julki ”vaiettu
totuus”.

Tavallisten ihmisten omaelämäkerrat ovat vaikea laji: hyväkin kertoja pystyy
harvoin kirjoittamaan kertomusta elämästään sujuvasti ja kiinnostavasti.
Moni perhepiiriä laajemmalle yleisölle aukeava teos onkin syntynyt yhteistyön
tuloksena, kun historian tärkeisiin vaiheisiin kietoutuvan elämän elänyt
ihminen on ryhtynyt kirjan tekoon tottuneen kirjoittajan kanssa. Näin on
tässäkin tapauksessa: Olli Pirhonen on aikaisemmin julkaissut kirjan mm.
vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonista. Tämä kokemus näkyy kirjassa sujuvana
tekstinä ja kokonaisuuden taitavana rakentamisena, mutta radikaali
aiheenvaihdos kantautuu tekstiin myös ajoittaisina tyylirikkoina.
”Anoppikirja ilman vitsejä” on ehkä nokkelasti sanottu, mutta huono
aloitus, kun tulossa on sotaa, nälkää ja kärsimystä.

Kysymys tekijyydestä

Kansan vihollinen ei ole elämäkerta, muttei myöskään Niina Väärän
omaelämäkerta. Pirhonen – joka on merkitty kirjan ainoaksi tekijäksi – on
kertonut anoppinsa tarinan minä-muodossa. Ratkaisu on lukijan kannalta toimiva,
mutta vaatisi ehdottomasti tuekseen metatekstiä, joka kertoisi lukijalle
tekijyydestä, siitä, kuinka tekstissä limittyvät toisiinsa Niina Väärän
ja Olli Pirhosen kertojanäänet. Nämä kaksi ääntä kertovat nyt tekstissä
samaa elämäntarinaa yhteisymmärryksessä mutta täysin erilaisilla
aikaperspektiiveillä ja elämänkokemuksilla. Kertomus ja kokemus on tietysti
Niina Väärän, mutta kuinka paljon Pirhonen on muokannut tarinaa,
järjestänyt sen osia ja valinnut painotuksia? Erityisesti kysymys
tekijyydestä herää niiden lukujen kohdalla, jossa lukijalle kerrotaan
yksityisen elämäntarinan taustaksi  "suurta” historiaa, Viron ja
Neuvostoliiton poliittista menneisyyttä.  Niina Väärän elämänkokemuksella
Stalinia saa vapaasti kutsua ”suureksi saatanaksi” ja Neuvostoliittoa
"orjaleiriksi", mutta elämäkerturin tulee toisen elämäntarinaa kirjatessaan
valita sanansa neutraalimmin.

Kerrotun elämäntarinan kirjaaminen ja tallentaminen liittää Niina Väärän
kertomuksen osaksi uutta virolaista historiakulttuuria. Neuvostoliiton
hajoamisen jälkeen  Virossa, erityisesti Tarton Eesti Kirjandusmuuseumissa,
 on koottu laajat kokoelmat tavallisten ihmisten elämäntarinoita, joiden
avulla on tallennettu ja tutkittu sitä sodan, vainojen ja neuvostoarjen
todellisuutta, jota viralliset arkistot eivät ole säilyttäneet.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/