[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Älä usko Sertolla pestyä perkelettä. Kriittisen ajattelun puolustuspuhe

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Anna Sivula <ansivu at utu.fi> FT, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli. WSOY, 2014. 269 sivua.


Älä usko Sertolla pestyä perkelettä. Kriittisen ajattelun puolustuspuhe
---------------------------------------------------------





Hyvän kääntöpuoli on tutkimusprofessori Hannu Lauerman esseekokoelma.
Kokoelmassa tarkastellaan kepeällä mielellä mutta vakavalla ja analyyttisella
pohjavireellä oikean ja väärän tiedon läsnäoloa 2000-luvun suomalaisissa
keskusteluissa. Kirja etenee populaarista nettijulkisuudesta kohti tieteellisiä
toimintaympäristöjä ja sivuaa siellä täällä myös lääketieteen
historian synkkiä teemoja. Teoksen juonta kuljettaa psykiatrin huoli siitä,
miten kvasitieteellinen höpinä pyrkii tietomuotona valtaamaan alaa
tutkimukseen perustuvan tiedon rinnalla.

Hannu Lauerman esseekokoelma koukuttaa. Kirjan takakantta komistaa räväkkä
sitaatti: ”Luulin enkeliä valkoiseksi, mutta sitten näin Sertolla pestyn
perkeleen.” Kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori ja
Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri pohtii inhimillistä
pahuutta, kannattaa ihmistieteilijän kuunnella herkällä korvalla. Kirjoittaja
on aiemmissa teoksissaan käsitellyt pahuuden anatomiaa, huijareita ja
psykoterroria. Jokaisen kirjan myötä kasvaa riski toistaa itseään, mutta
psykiatri onnistuu ainakin vielä tällä kertaa lausumaan yhtä ja toista
ihmisten tahallisesta ja tahattomasta epärehellisyydestä.

Hyvän kääntöpuoli on vaativa otsikko. Kirjoittaja on valinnut puolensa ja
huonomminkin olisi voinut valita. Lauerma asettuu ensisijaisesti puolustamaan
omaa tieteenalaansa eli psykiatriaa, mutta puolustuspuheesta riittää roiskeita
muidenkin tieteenalojen tarpeisiin. Historioitsija löytää teoksesta tuttuja
teemoja ja argumentteja. Jos Marc Blochin Historian puolustus on päässyt
putoamaan kirjahyllyn taakse, voi hyvin tarttua tähän kokoelmaan. Lukukokemus
on palkitseva. Lauerman mutkaton ja huoliteltu kieli ansaitsee erityisen
kiitoksen.

Lauermalla ei näytä olevan mitään sitä vastaan, että hänen edustamaansa
tiedettä ja psykiatriaan perustuvaa ammatinharjoittamista kritisoidaan.
Kritiikki on hyödyllistä, sillä ”se pitää ammattikunnan valppaana
mahdollisten vääristymien varalta. Silloin, kun alaan kohdistetaan erityisen
kärjekästä kritiikkiä, on kuitenkin hämmentävän usein kysymys
mielikuvapohjaisesta ja populistisesta mellastamisesta, joka ei perustu
mihinkään olemassa olevaan ilmiöön” (246). Psykiatrian,
historiantutkimuksen tai minkä tahansa tieteen metodisääntöjä on vaikea
puolustaa sellaista hyökkääjää vastaan, joka ei sääntöjä tunne, noudata
tai hyväksy. ”Kritisoidessaan akateemisista lähtökohdista itselleen
vierasta tieteenalaa mielikuvien, fantasioiden, kelvottomien lähteiden ja
osaamattomuuteen perustuvien virhetulkintojen pohjalta heikkotasoisimmat
kriitikot antavat itsestään lopulta varsin oudon kuvan” (268). 

Tuhosiko 2000-luvun holhousvaltio 1960-luvun onnelan?

Kokoelman aluksi Lauerma esittelee sikermän nettitarinoita. 1960-luvun
suomalainen elämä näyttäytyy näissä tarinoissa menneisyyden onnelana,
vapaudentäyteisenä kulta-aikana, jonka 2000-luvun ”holhousvaltio" tuhoaa.
Tällaisia muisteloita on viime aikoina putkahdellut julkisuuteen
hyvinvointipalveluiden leikkaamisen argumentteina. Lauerma muistuttaa, että
havaintomme ja muistimme muokkautuvat tarpeen mukaan, ja muistinvarainen
kertomus on helppo rakentaa tarkoitushakuisesti. (7.) Hän lähtee
kiihkottomasti purkamaan tarinoilla vahvistettua väitettä, ja osoittaa, että
valtion kansalaisiin kohdistama holhous on 1960-luvun jälkeen pikemminkin
vähentynyt kuin lisääntynyt. Tarina pahoinvointia tuottavasta
”holhousvaltiosta” on ristiriidassa tutkimustiedon ja todisteiden kanssa.
Esitys ei pääty tähän lähdekriittiseen sormiharjoitukseen vaan kirjoittaja
jää ihmettelemään, miksi joidenkin on niin vaikea myöntää, että
”holhoavaksi muuttunut yhteiskunta” on saanut aikaan paljon hyvää.
Virheelliseen omaan tulkintaan takertuminen näyttää olevan ensimmäinen
tässä teoksessa esitelty pahuuden laji. Jääräpäisen takertumisen tilalle
Lauerma näyttäisi suosittelevan tutkimuksellista asennetta: ”Tieteellinen
tieto on muuttuvaa ja itsensä korjaavaa” (… ) ”siksi se on useimmiten
sitä tietoa, johon on syytä turvautua”(39).

Yksi ja toinenkin usein toisteltu paikkaansa pitämätön väite saa näissä
esseissä kylmää kyytiä. Esimerkiksi sopii suomalaisen miehen väitetty
väkivaltaisuus. Suomalainen mies ei tilastovertailujen valossa ole erityisen
väkivaltainen. Henkirikosten yliedustusta tosin löytyy Itä- ja
Pohjois-Suomesta, mutta tavallinen työssäkäyvä, päihdeongelmaton
suomalaismies ei sielläkään syyllisty henkirikoksiin yhtään sen
todennäköisemmin kuin skandinaavinen tai länsieurooppalainen lajitoverinsa.
(81.)

Välillä Lauerma hapuilee avukseen Occamin partaveistä (98). Hän kavahtaa
”valeluonnontieteellistä sekamelskaa, maailmankaikkeuden kvanttien
keskinäisiä yhteyksiä ja holografista paradigmaa eli new age terminologiaa
vailla mitään tieteellistä sisältöä” (150). Ihmistieteitä vuosia
piinannut konstruktionistinen sumu näyttää onneksi olevan psykiatrian
ympäriltä jo hälvenemässä, sillä näiden esseiden kirjoittaja käyttelee
vaivattomasti sellaisia käsitteitä kuin fakta (esim. 41) uskottava
näyttö(151) ja epäily. Hänen mukaansa on myös tärkeää ”erottaa
tosistaan faktat ja mielikuvien manipulointi”(155). Osa ihmistieteistä
lieneekin tällä hetkellä juuri tällaisen psykiatrin tarpeessa!

Lukijaa muistutetaan myös perustavan laatuisista käsite-erotteluista: ”Usko
merkitsee sellaisen totena pitämistä, mitä kukaan ei ole todistanut tai mikä
ei ole todistettavissa. ”Joissakin kulttuureissa voi olla synti tai rikos olla
uskomatta, mutta ”tieteessä taas on erhe, ellei jopa synti, olla
epäilemättä”. (93.) ”Toisinaan pelkkä tosiasiapohjainen valistus saa
outoihin uskomuksiin uponneet ja niistä taloudellisesti tai sosiaalisesti
hyötyvät tahot raivon valtaan, mutta näin ehkä pitääkin käydä” (145).

Anonyymit juoruilevat verkossa – toimittaja ojentaa valeasiantuntijalle
mikrofonin

Informaatioyhteiskunta on faktoille ongelmallinen elinympäristö. Verkkoon on
”vaihtelevin motiivein syötetty huikea määrä väärää ja valheellista
tietoa, ja lisäksi verkkokeskustelut eriytyvät usein samanmielisten tai
tosiasioista tietämättömien keskinäiseksi fantisoinniksi” (21). Lauerma
avaa verkkokeskustelujen luonnetta käyttäen esimerkkinä omia kokemuksiaan:
”Todistamiseni motiiveista esitettiin kaikki muut mahdolliset oletukset, kuin
se, että todistin vakuutuksen edellyttämällä tavalla lakia rikkomatta ja
lisäksi asiantuntemukseni rajoissa ja faktoihin nojaten” (24).

Osa verkkokeskustelijoista elää ”maailmassa, jota luonnehtii olettamus
lähes kaikkien yhteiskunnallisten toimijoiden pohjattomasta osaamattomuudesta,
pahantahtoisuudesta tai molemmista. Koska tosiasioissa pysyttelevät
asiantuntijat eivät keskustelupalstoilla voi päivystää, voimistuvat
tällaiset käsitykset samanmielisten keskuudessa”(24). Valetiedon ja
vainoharhojen levittämistä edistää keskustelijoiden mahdollisuus esiintyä
nimettömästi, väärällä identiteetillä tai useilla identiteeteillä.
Anonyymin satuilijan tai pahantahoisen panettelijan ei verkossa tarvitse
henkilökohtaisesti vastata puheistaan. (25-26.)  Tiedoiltaan ja taidoiltaan
heikko pärjää verkkoympäristössäkin heikosti, mutta toisaalta verkko
”tehostaa entisestään niiden käyttäjien tiedonhankintaa ja
kouluttautumista, joille hyvä mielentasapaino, riittävät perustiedot ja kyky
lähdekritiikkiin antavat muutoinkin hyvät lähtökohdat” (27).

”Tiedotusvälineiden omaksuma human interest –näkökulma tekee joskus
tosiasioista puhumisen vaikeaksi tai mahdottomaksi” (265-266).
”Ongelmallisen valikoitumisen vuoksi julkisuudessa esiintyykin asiantuntijoina
hyvin kirjava joukko henkilöitä, joita yhdistää vain se, että he haluavat
antaa, suostuvat antamaan tai joutuvat antamaan lausuntoja asiantuntijan
ominaisuudessa. Suhteettoman painoarvon saattaa saavuttaa se, jonka otteet ovat
räikeän populistisia ja jonka kyky mahduttaa muutamaan lauseeseen tunteisiin
vetoavia vakuuttavuuksia on paras”. (29.) ”Esityksen karismaattisuus ei ole
yleensä missään suhteessa sanoman totuudellisuuteen” (31).

”Tiedonvälityksen pitäisi tunnistaa, että kaikki näkemykset eivät ole
samalla viivalla. Kun yksi toteaa, että kaksi plus kaksi on neljä, ja toisen
mielestä vastaus on holistisesti tarkasteltuna ja suurilla kakkosen arvoilla
kolmekymmentä, niin totuus ei ole jotain siltä väliltä, vaikkapa
seitsemäntoista.” (31-32.)  ”Itsensä nimittäneiden, tieteellisesti
meritoitumattomien ’asiantuntijoiden’ ja faktat sekä taustat hallitsevien,
vakaata työtä tehneiden tiedeyhteisön nimeämien asiantuntijoiden näkemykset
eivät ole samanarvoisia” (33). Akateeminen oppiarvo enempää kuin
ammatillinen kokemuskaan ei sinänsä ole tae asiantuntijuudesta, joka
edellyttää lisäksi muun muassa puolueettomuutta, kiihkottomuutta,
vastakkaisen näkökulman huomioon ottamista, itsekritiikkiä ja omien motiivien
tarkastelua ja oman erityispätevyyden rajoitusten ymmärtämistä (34).
”Asiantuntijatkin erehtyvät usein, jos he päätyvät perinteisen roolinsa
sijasta vaikkapa ennustelemaan tulevaisuutta” (38).

Miksi ihmiset ovat huijattavissa?

Miksi ihmiset sitten ovat niin helposti huijattavissa? Hannu Lauerma tarjoaa
tähän kysymykseen useita vastauksia jotka antavat viitteitä siitä, miltä
kaikilta inhimillisen todellisuuden alueilta höynäytettävyyden syitä voi
lähteä etsimään. Ensinnäkin, ahne yksilö on muita alttiimpi ottamaan
riskejä: ”Ihmisiä vie hullutusten pauloihin toiveajattelu, toive siitä,
että pääsy erityisen viisauden ja osaamisen kultapossukerhoon ohi
vakiintuneiden mutta pohjimmiltaan itsekkäiden, pahojen tai osaamattomien
yhteiskunnallisten instituutioiden on mahdollista”(110).  

Toiseksi, huijaamista ei kulttuurissamme pidetä kovin pahana asiana:
Argumentointi osin tai täysin pätemättömin perusteluin on julkisessa
keskustelussa yleistä. Tosiasioista tyhjä tai niitä pahoin vääristelevä
mutta silti vaikuttavalta kuulostava puhe ei myöskään juuri koskaan saa
ansaitsemaansa erittelyä ja tuomiota. Useammin se jää elämään
suggestiivisina mielikuvina siitä, kuinka asiat lopulta ovat. (204.)

Kolmanneksi, joukossa tyhmyys tiivistyy: ”Erikoisia ryhmäregression eli
rumasti sanottuna ryhmässä tyhmistymisen muotoja on kuvattu muun muassa
maallikkohypnoosin ja kansanparannuksen yhteydessä” (215). Erinäisten huuhaa
–alakulttuurien pariin oma-aloitteisesti hakeutuvat yksilöt ovat ilmeisesti
helpommin huijattavissa kuin vaikkapa historian harrastajat: ”On karu ja
selkeästi todettava tosiasia, että usko noituuteen ei ole kovin harvinaista
korkeasti koulutettujenkaan kansalaisten, etenkään naisten keskuudessa
2000-luvun Suomessa” (221). ”Ihmisten katteeton rahastaminen
näennäistieteellisin termein, mystiikan ja näyttävien kuvastojen keinoin
sekä periaatteiltaan yksinkertaisin suggestioin on yleistä. Tämä ei olisi
mahdollista, jos kriittinen ajattelu olisi suuremmassa suosiossa tai helpompaa
opettaa”. (108.) Onpa neljänneksi selitykseksi tarjolla se varsinainen vanha
vihtahousukin, eli itse ihmisluonto: ”Lööperi hallitsee maailmaa
pääasiallisesti siksi, että analyyttinen ajattelu ei ole ihmiselle
luontaista” (208). 

Historiantutkijoiden tehtävä on pitää omalta osaltaan kriittinen ajattelu
hengissä. Jos on päässyt unohtumaan, kuinka se tehdään, kannattaa turvautua
psykiatriin.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/