[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Väkivaltavirasto vai virasto ilman väkeä ja valtaa?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Förbom, Jussi: Väki, valta ja virasto - Maahanmuuttovirasto ja suomalainen
turvapaikkapolitiikka. Into Kustannus Oy, 2014. 301 sivua.


Väkivaltavirasto vai virasto ilman väkeä ja valtaa?
---------------------------------------------------------





Suomalainen turvapaikkapolitiikka on aihe, josta jaksetaan kirjoittaa ja puhua
kiihkeästi puolin ja toisin. Siitä moititaan ja harvemmin kiitetään
Maahanmuuttovirastoa, vaikka käytännössä vastuu jakautuu monelle toimijalle.
Lainsäätäjät, toimittajat, tutkijat, hallinto-oikeudet, ulkomaanedustustot,
poliisi, sosiaalityöntekijät ja Kela säästyvät kuitenkin yleensä
kirpeimmältä arvostelulta. Jussi Förbomin kirja ei valitettavasti tee
poikkeusta. Se ei edes pyri olemaan tutkimus eikä yleisesitys, vaan lähinnä
poliittinen pamfletti, ”lohkare poliittista ja tutkivaa journalismia” (s.
25), joka lupaa lukijalleen paljon enemmän kuin pystyy täyttämään.

Maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa ääripäät eivät kohtaa eivätkä
pääse hedelmälliseen vuorovaikutukseen. Jussi Förbom ei edes yritä
eritellä osapuolten asenteita tai etsiä uutta, objektiivista näkökulmaa
Maahanmuuttovirastoon, vaan valitsee puolensa jo alkuesseessään: ”Virasto
nähdään vallantäyteisenä, itseriittoisena, koskemattomana, oman
viranomaismandaattinsa ylittävänä, omavaltaisena ja jopa epäinhimillisenä.
Kaiken tämän aistin jo kauan ennen kuin tähän kirjaan ryhdyin.” (s. 23)

Kun kirjoittaja aloittaa aistimalla ja vahvistaa ennakkoluulojaan suurelta osin
nimettömien haastatteluilla, ei lukijan kannata odottaa yllätyksiä. Sen
sijaan voi kysyä, eikö täsmälleen samoin näyttäydy mikä tahansa
ikäviäkin ratkaisuja tekevä viranomainen (Verovirasto, Ulosottotoimi,
KELA…) ja ulkomaalainenkin maahanmuuttovirasto? Yhtäältä on tyypillistä,
että kasvoton byrokratia ärsyttää asiakkaita ja asian harrastajia. Toisaalta
Förbom näyttää henkilöivän arvostelunsa Maahanmuuttoviraston entiseen
johtajaan: ”Avainhenkilö Migrin aseman vallantäyteistämisessä on ollut
Jorma Vuorio” (s. 29), joka nykyisinkin Sisäasiainministeriön
maahanmuutto-osaston johtajana toimii ”turvapaikkapolitiikan ylivertaisena
kummisetänä” (s. 248). Jos Förbom olisi malttanut ottaa edes sen verran
historiallista perspektiiviä, että olisi vaivautunut lukemaan viraston
historiikin Mansikkamaan vartijat – Muistelmia ulkomaalaishallinnosta eri
vuosikymmeniltä (2010), hän olisi huomannut, että samoin ajateltiin jo
1970-luvulla Eila Kännöstä ja tätä ennen ulkomaalaishallintoa 40 vuotta
johtaneesta Aarne Koverosta. Ei ole mitään uutta siinä, että koko
ulkomaalaispolitiikka henkilöidään keskusviraston johtajaan.

Sukupuolijako ja lähdekritiikin puute

Hieman laajempi joukko mörköjä löytyy Förbomin nimettömän lähteen mukaan
joukosta ”vanhan polven poliisi- ja turvallisuustaustaisia henkilöitä
etenkin johtoportaassa” (s. 229). Tämä liittynee väitteeseen, jonka mukaan
2004 ”sinne haalittiin monilta eri hallinnonaloilta työntekijöitä…
Joukossa ei myöskään juurikaan ollut juristeja.” (s. 100). Nämä
salaperäiset pahantekijät ovat jääneet itseltäni huomaamatta, vaikka olen
työskennellyt Maahanmuuttovirastossa 1998 alkaen ja kaiken aikaa nälvinyt
juristien yliedustusta. Onpa joku joskus kipakasti huomauttanut minulle olevansa
itsekin juristi, mihin olen joutunut selittelemään että toki tunnustan
juristeistakin löytyvän täysijärkisiä ihmisiä. En silti ole vakuuttunut
siitä, että muutaman valtio-, maan-, kieli- tai sosiaalitieteilijän
sinnittely viraston palveluksessa olisi sille haitaksi.

Förbom kiittää esipuheessaan (s. 10) neljättäkymmentä ihmistä, joista
tunnetuimpana Eva Biaudet’a. Nimistä vain neljännes on miesten ja tämä
viittaa yhteen erikoisuuteen: maahanmuuttopolitiikkaamme liian vähäisestä
humanismista arvostelevista samoin kuin alan henkilökunnasta (myös
Maahanmuuttovirastossa) valtaosa on naisia, kun taas päinvastoin ylettömästä
humanismista arvostelevista samoin kuin ulkomaalaisten kanssa tekemisiin
joutuvista poliiseista valtaosa on miehiä. Näin jyrkästi sukupuolittunut
työnjako ja keskustelukulttuuri voi vaikeuttaa sekin osaltaan vastakkaisten
kokemusten ja asenteiden ymmärtämistä. Osin se on perua Työministeriön
maahanmuuttoasioiden yhdistämisestä 2008 Sisäasiainministeriön alaisuuteen,
mutta Förbom ei vaivaudu arvioimaan lähdekriittisesti, missä määrin aiempi
kilpailuasema tai katkeruus järjestelystä olisi kenties sumentanut joidenkin
nimettömien haastateltavien objektiivisuutta.

”Laiton maahanmuutto”

Maahanmuuttokriittisellä äärioikeistolla on tapana syyttää ja pelätä
maahanmuuttajia tarpeettomasti. Se yleistyy helposti islamofobiaksi tai
rasismiksi. Maahanmuuttomaaninen äärivasemmisto puolestaan haihattelee yhtä
kaukana arkitodellisuudesta. Se unohtaa, että valtiot, rajat, kansalaisuudet,
oikeudet ja velvollisuudet ovat olemassa, olivatpa ne mielestämme kivoja tai
eivät. Förbom kiistää käsitteen ”laiton” (s. 31), koska hänen mukaansa
mikään maahanmuutto ei voi olla laitonta vaikka se tapahtuisikin laillisesta
järjestyksestä poikkeavalla tavalla. Onkohan muitakin kuin rajojen
ylittämistä sääteleviä lakeja, joita hänen mielestään ei tarvitse
noudattaa? Voiko moittia, jos varsinkaan juristivirkamiesten mielestä lait on
laadittu noudatettaviksi ja niiden rikkominen on rikollista?

Förbom kuuluu siihen orwellilaista uuskieltä kehittelevään ryhmään, joka
korvaisi ”laittomat” ulkomaalaiset ”paperittomilla”: ”Paperiton on
ihminen, joka on…pakotettu oleskelemaan maassa ilman oleskelulupaa,
matkustusasiakirjoja tai molempia.” (s. 240). Pitäisiköhän myös
ajokortittoman autovarkaan, ”valelääkärin” ja metrossa pummilla
matkustavan kertoa, että on vain viattomasti paperiton? Pakkoakin on
monenlaista ja Pakolaisneuvonnan sallivien oppien mukaan ”ihmistä, joka itse
arvioi, ettei voi palata [kotimaahansa], ei kieltäytymisensä vuoksi voi
leimata turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttäjäksi.” (s. 247)
Turvapaikkajärjestelmä ei kuitenkaan perustu itsearviointiin. Epäilemättä
usein viranomaisen tai hallinto-oikeuden on vaikea tuntea maahanmuuttajan
vaikuttimia ja elinolosuhteita lähtömaassaan – etenkin jos vainoaja on oma
perhe. Päätökset eivät ole helppoja, mutta silti niitä pitää tehdä ja
joskus niistä tulee kielteisiä. Kun kielteisen päätöksen saanut
ulkomaalainen kieltäytyy palaamasta kotimaahansa eikä häntä saada väkisin
poistettua, hän saa tilapäisen oleskeluluvan, mutta ei sekään oikeastaan ole
”B-lupapäätös” (s. 219) tai ikään kuin puoliksi myönteinen, kuten
usein annetaan ymmärtää, vaan kysehän on perimmältään kielteisestä
päätöksestä, jonka mukaan hakijalla ei ollut aihetta eikä oikeutta tulla
tai jäädä maahan.

Demokratiaan kuuluu, että jos kansan enemmistö haluaa rajata sosiaaliturvan
vain omille kansalaisilleen ja laillisesti maassa asuville ulkomaalaisille, ja
jos laillisesta maahanmuutosta säädetään kansallisissa laeissa, niin silloin
on olemassa laillisia ja laittomia maahanmuuttajia. Jos tulee Suomeen ilman
passia ja viisumia silloin kun sellaista laissa vaaditaan, syyllistyy rikokseen
tai rikkomukseen – ei se ole sen kummempaa kuin jos tuo rajan yli kiellettyä
tavaraa tai ajaa katsastamattomalla autolla. Myönteisellä
turvapaikkapäätöksellä voi saada laittoman maahanmuuton anteeksi, mutta jos
turvapaikkahakemus hylätään perusteettomana, ei kai maahan tulo ja
jättäytyminen ole sen laillisempaa kuin hätävarjelun liioittelu tai
ylinopeuden ajaminen ilman hyväksyttävää syytä?

Förbomin ihannemaailmassa kaikki olisi paremmin: ”Siirtolaisuutta koskevassa
byrokratiassa tulisi kuitenkin ensisijaisesti olla kyse liikkuvien ihmisten
ihmisoikeuksista ja oikeusturvasta, ja vasta toissijaisesti siitä
yhteiskunnasta, jossa byrokratian koukeroita kulloinkin sovelletaan.” (s.
39-40). Yhtä tuohtuneesti voivat ajatella autoilijat, joita kiukuttavat
kaduille rakennetut töyssyt, tai juhlaväki, jolta juomat ovat loppuneet
keskellä yötä. Miksi ihmeessä kansainvälinen muuttoliike olisi ihmisoikeus-
ja oikeusturva-ajattelun erityisessä suojeluksessa irrallaan
yhteiskunnallisesta todellisuudesta? Historiallisesti kaikki kansainväliset
sopimukset ja ylikansalliset instituutiot ovat kehittyneet ajassa ja paikassa.
Jos vallitsee sota, köyhyys, luonnonmullistus, pandemia tai muu resursseja
rajoittava ongelma, toki se vaikuttaa ulkomaalaislakien säätämiseen ja
soveltamiseen. Jopa nykyaikaisten hyvinvointivaltioiden poliittinen tahto
säädellä maahanmuuttoa riippuu ihmisoikeusihanteiden ohella niiden
tarjoamista yhteiskunnallisista etuuksista.

Förbomin harmiksi Maahanmuuttovirasto pyrkii hillitsemään ulkomaalaisten
tuloa Suomeen – mutta onko tämä kenellekään yllätys? Eihän tätä
tarvitse kenenkään kiistää, sillä jos olisi toisin, ei asiakkailta
perittäisi maksuja viisumeista, oleskeluluvista ja
kansalaistamispäätöksistä. Kyse ei kuitenkaan ole virkamiesten ilkeydestä,
laiskuudesta tai matkustushaluttomuudesta, vaan valtion poliittisista
päätöksistä.  Ehkä jonain päivänä maahanmuuttoviranomaiset
kiertävätkin ulkomaita mainostamassa Suomea ja jakamassa ilmaisia
lentolippuja, mutta toistaiseksi tämä on rajoittunut kiintiöpakolaisten
valintaan, joka on hyvin suppea osa maahanmuutosta.

”Hallittu maahanmuutto"

”Taustalla on vaatimus siitä, että jos mitenkään voidaan ’hallitusti’
estää suurta joukkoa ihmisiä saapumasta Suomeen, näin on ilman muuta
toimittava.” (s. 171) Epäilemättä tämä on sekä Maahanmuuttoviraston
että Rajavartiolaitoksen prioriteetti. Mutta onko se jotenkin pöyristyttävä
havainto? Näinhän toimii myös koko ammattiyhdistysliike. Eikä kai kukaan
kuvittele, että Alkon epäkiitollisena tehtävä olisi mikään muu kuin
estää suomalaisia juomasta liikaa? Erilaiset viranomaiset ovat tyypillisemmin
palvelujen rajoittajia kuin niiden tuottajia. Sekin on luultavasti totta, että
”Siirtolaisuus on kuitenkin lähtökohtaisesti luonteeltaan monimutkaista,
jatkuvaa, monensuuntaista ja hallitsematonta. Tästä syystä pyrkimys
hallitsemiseen on tuomittu epäonnistumaan” (s. 43), mutta tällainen
toimeksianto Maahanmuuttovirastollakin on eikä se voi sitä itse vaihtaa.

Ilmeisesti oli aika, jolloin Förbom hengenheimolaisineen elättelivät toiveita
muusta. Förbomin nimettömän haastateltavan mukaan Suomen viranomaisten
suhtautuminen maahanmuuttoon muuttui nuivemmaksi syksyllä 2008 kansainvälisen
laman ja perussuomalaisten kunnallisvaalimenestyksen ansiosta (s. 23 ja 78).
Jälleen suosittelisin historiallisen perspektiivin ulottamista kauemmaksi ja
myös vertailua muihin länsimaihin. Demokratiassa pörssikurssit ja
vaalitulokset voivat tosiaan vaikuttaa politiikkaan.

Salaliitto?

Förbom etsii turhaan salaliittoja. Arvioidessaan maatietouden käyttöä
turvapaikkapäätöksissä hän tivaa Tellus-tietokannan julkisuutta ja
vihjailee siellä piilevän jotain salattavaa (s. 93). Maatietopalvelu on
kuitenkin aina auliisti esitellyt tietokantaansa ja käytetyistä lähteistä
saa hyvän käsityksen vaikkapa julkisista maa- ja tilannekatsauksista. Ei
Tellus ole sisällöltään sen kummempi kuin Ruotsin vastaava tietokanta, johon
Förbomkin on päässyt internetin kautta (s. 93-94).

Förbomin oma maatietous horjuu kun hänen mukaansa Afganistanissa
”käytännössä vallitsee sotatila” (s. 54) ja Afganistaniin sekä osin
Iraniinkaan ei ”useisiin vuosiin ole voitu palauttaa ihmisiä” (s. 220),
mutta toisaalta palauttaminen ”on ollut vaikeaa” (s. 236) eli sittenkin
mahdollista? Todellisuudessa Afganistanin ja eräiden muiden nykyisten
konfliktien kuolleisuusluvut ja muut vaikutukset ovat onneksi varsin kaukana
”sodasta” sellaisena kuin käsite ymmärrettiin 1940-luvun Suomessa tai
1980-luvun Afganistanissa. Koska elämä ei ole missään täysin turvallista,
kaikki turvallisuusarviot ovat suhteellisia.

Helsingin Diakonissalaitoksen 2010 tekemän selvityksen mukaan ”lähes
kolmasosa Suomeen saapuneista pakolais- ja turvapaikanhakijalapsista ja
-nuorista oli vaikeasti traumatisoituneita tai oireilivat haavoittuvalla
tavalla” (s. 278) – tämän ei kuitenkaan tarvitse todistaa, että he kaikki
olisivat henkilökohtaisesti kokeneet sodan kauheuksia, sillä lapsille ja
nuorille maahanmuutto on yleensäkin vaikea kokemus, etenkin jos vanhemmat ovat
levottomia ja tulevaisuus näyttäytyy epävarmana. Turvapaikkamenettely ei
tosiaankaan ole humaanein tapa säädellä siirtolaisuutta, vaan aiheesta
pitäisi keskustella rinnan ”ei-humanitaarisen” viisumi-, opiskelu-,
työlupa- ja perheenyhdistämispolitiikan kanssa. On valitettavaa, että jos
fiksoituminen turvapaikkapolitiikkaan johtaa maasta poistamisen vaikeutumiseen,
siitä kärsii maahan pääsyn vapaus. Jos rikollisistakin – joita toki on
ulkomaalaisissa, vaikkakin vähemmistö – on mahdoton hankkiutua eroon, sen
hintana vaikeutetaan rehellistenkin maahan pääsyä tarpeettomasti. Kuinka
kokonaisvaltaisesti se edistää ihmisoikeuksia?

Moni Maahanmuuttoviraston virkamies yhtyisi mielellään Förbomin
päätelmään, että hengenvaarallisen ja järjestäytynyttä rikollisuutta
hyödyttävän ihmissalakuljetuksen hillitsemiseksi olisi parasta ”helpottaa
pakolaistilanteessa olevien ihmisten viisumisäännöksiä ylipäätään” (s.
254-255) – mutta miksi pitäisi edes määritellä, onko ihminen
”pakolaistilanteessa”? Esimerkiksi Suomessa asuvien syyrialaisten
sukulaisille voisi myöntää kutsuviisumeja (kuten Sveitsi teki viime syksynä)
siitä riippumatta, ovatko he jo ehtineet joutua sodan tai kidutuksen uhreiksi.

Perheenyhdistämishaastattelujen kohtuuttomat odotusajat
ulkomaanedustustoissamme, joita on viime vuosina lakkautettu monissa tärkeissä
maissa, eivät johdu Maahanmuuttovirastosta, kuten eivät myöskään
toimeentulotukemme tason mukaisesti mitoitetut korkeat ansiotulorajat tai
kiintiöpakolaisten valinnan monopolisointi UNHCR:lle. Helsingin
ulkomaalaispoliisin jonot ja Kelan omavaltaiset tulkinnat lapsilisien
maksatuksen aloittamisajankohdasta aiheuttavat monille maahanmuuttajille
konkreettista haittaa, mutta eivät liioin johdu Maahanmuuttovirastosta, jolta
tuntuu usein puuttuvan niin väkeä kuin valtaakin.

Entä jos nykyinen pakolais- ja turvapaikkamenettely ikään kuin
yksityistettäisiin jakamalla yrityksille ja kansalaisjärjestöille tietyt
kiintiöt oleskelulupia, joita ne voisivat myöntää oman harkintansa mukaan?
Tämä muistuttaisi Persianlahden maiden sponsorijärjestelmää tai
kehitysyhteistyön kummitoimintaa, mutta olisiko se nykyistä huonompi? Paljon
voisi ideoida, mutta ei kannattaisi syyttää Maahanmuuttovirastoa siitä, ettei
epäkohtiin etsitä uudenlaisia ratkaisuja. Johtavien virkamiesten aktiivista
asiantuntijaroolia ei saisi hyväksyä poliitikoille alibiksi laiminlyödä
ulkomaalaispolitiikan kehittämistä.

Alkaako keskustelu?

”Loppuesseen” toivomus ”Keskustelu alkakoon.” (s. 280) on hurskas ja
ansaitsisi palautetta, mutta pahoin pelkään, että kirjoittaja joutuu
pettymään. Hänen toiveensa, että kirjan ”arvostelemisesta kehkeytyy
melkoinen soppa” (s. 27) ja että ”koirat älähtävät” (s. 28) ovat
ylimitoitettuja ja väärin osoitettuja. Suomessa totisesti kaivattaisiin
avoimempaa keskustelua ulkomaalaispolitiikasta, mutta sen puute tuskin on yhden
viraston syy eikä varmasti korjaannu suurelle yleisölle vaikeaselkoisella
pakolaisoikeudellisella teoretisoinnilla. Kansantajuisempi, lavea-alaisempi ja
rakentavampi ote olisi ollut tarpeen, eikä turhaan vastakkainasetteluun olisi
kannattanut hukata energiaa.

Förbomin käyttämä kieli on moitteetonta, kirjan oikoluku on hoidettu
erinomaisesti ja latojallekin on sattunut vain pari pientä kömmähdystä (s.
23 ja 197). Sisällön jako kuuteen osaan ja useampaan lukuun tietolaatikoineen
ei kuitenkaan avaudu lukijalle. Kirjan lopussa ovat lähdeviitteet ja
-luettelot, mutta moni nimeään bongaava kaipaisi hakemistoa.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/