[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Laatuaikaa määräajassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tuuli Turja <tuuli.turja at utu.fi> psykologian opiskelija, Lempäälä
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Väisänen, Liisa: Verkkaisuuden filosofiaa. Kirjapaja, 2013. 309 sivua.


Laatuaikaa määräajassa
---------------------------------------------------------

Kirja esittelee hitaan elämän historiaa ja nykyhetkeä. Kiire ja kulutus ovat
vieneet nautintoa ruuasta, taiteesta, matkailusta ja elämästä yleensä.
Väisänen on valinnut verkkaisuudenvaihteen elämäänsä, joten kirjassa on
opettavainen sävy. Otan arviossa henkilökohtaisesti kantaa hitaan elämän eri
puoliin ja kritisoin osaa ideologian pääpiirteistä. Väisänen erottaa
kiireen ja tehokkuuden toisistaan. Tämän innoittamana jaan tehokkuuden
määrällisiin ja laadullisiin arvoihin.

Hermostutko odottaessasi pikaruokaa, joka ei tulekaan tarpeeksi pikaisesti?
Raivoatko liikenteessä niille, jotka hidastelevat tielläsi? Rauhoitu hyvä
ihminen! Verkkaisuuden filosofiaa rohkaisee hidastamaan vauhtia saavuttaaksemme
antoisamman elämän. Runsaasti kuvitettu ja verkkaisesti etenevä kirja
onnistuu välittämään tämän ajatuksen hyvin. Olisi liian rajaavaa kutsua
kirjaa elämäntapaoppaaksi sen antaman tietomäärän ja sivistyneen otteen
ansiosta. Kirjan ansioksi onkin luettava, että se onnistuu ohittamaan
itsestäänselvyydet ja latteudet. Historialliset faktat ovat tuoreita
poimintoja, ja etenkin omakohtaisten esimerkkien takana on aistittavissa
kirjoittajan aito tarve jakaa tietoa. Verkkaisuuden filosofiaa esitellään
elämän eri osa-alueilla. Hidastetussa elämässä tarkoituksena on korvata
määrällinen kulutus laadukkailla elämyksillä.

FM Liisa Väisänen käyttää esimerkeissään runsaasti kristillistä
symboliikkaa onhan hän alan asiantuntija. Joissakin kohdissa viittaukset
tuntuvat hieman liiallisiltakin. Itseäni kuitenkin symbolit kiinnostavat, joten
se ei karkottanut minua lukijana. Kirja sisältää paljon
kulttuurihistoriallista yleistietoa. Väisäsellä on taito nostaa esiin
kiinnostavia asioita ilmiöiden taustalta, esimerkiksi sanojen ja tapojen
juurilta. Kuitenkin kirjan loppupuoliskoa lukiessa jäi pari kertaa
mietityttämään, kuinka esimerkiksi ruoka-aineiden käyttämisen historia
liittyy verkkaisuuden filosofiaan. Mainittava puute kirjassa on päätös
jättää kuvat vaille kuvatekstejä. Valokuvaaja Peretto on tiedossa, mutta
ainakin taideteosten osalta olisi lisäksi kerrottava mielestäni taitelijan ja
teoksen nimi.

Laatuaikaa määräajassa

Matkailun ammattilaisena Väisänen käsittelee erityisesti hidasta
matkustamista sekä slow foodia. Hitaasti tuotetun ja valmistetun ruuan
kiireettömästi nauttiminen on oiva tapa aloittaa rauhallisempi elämäntyyli.
Väisäsen mukaan slow food -ideologia ei ole kulttuurisidonnainen, vaan siitä
ollaan kiinnostuneita maailmanlaajuisesti. Kuten elämäntapaoppaat yleensä,
tämäkään kirja ei vältä hienoista elitismiä. Kun kuvaillaan hyvään
ruokaan ja viiniin rauhassa paneutumista, unohdetaan tarkoituksella ne, jotka
ahmivat ruokansa silloin, kun sitä on tarjolla. Väisänen ei puutu slow food
-ideologian elintasovaatimukseen. Eikä se ole tarpeellistakaan. Hidastaminen on
kaivattu trendi juuri maissa, missä kellon kanssa kilpaa vouhottaminen on viime
vuosikymmeninä syönyt keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Matkailun
osalta Väisänen sanoo kuitenkin suoraan, että slow travel vaatii joskus
hyvää toimeentuloa. Ruuankin osalta hän sivuaa elintasoaihetta, kun hän
keskiajan paaston perinteitä kuvaillessaan huomauttaa, että köyhät
paastosivat samojen normien mukaisesti kuin muutkin.  

Keskiajan kristillisyyteen liittyi dualistinen ajatus kehon ja sielun
erillisyydestä. Paastottiin, jotta syöminen ruumiillisena viettinä ei veisi
tilaa sielullisilta tehtäviltä. Samoin kuin moni muu, näen ajan ja rahan
normittavan yhteiskuntaamme, kuten uskonto on tehnyt aiemmin. Väisänen
kuvailee, kuinka keskiajalla munkit hoitivat pikaisesti ruokailunsa, koska se
muistutti kiusallisesti heidän ruumiillisista tarpeistaan. Siten he
pääsisivät viipymättä takaisin henkisten arvojen pariin. Nykyään lounas
hotkaistaan nopeasti, että päästäisiin takaisin tuottavaan työhön.
Yhtäläisyys on mielestäni kiinnostava. Se vahvistaa osaltaan teoriaa siitä,
että markkinatalouden normit voivat sisältää uskonnosta tuttuja piirteitä.
Pikaruoka on hitaan ruuan vastakohta. Sen tarkoitus on raaka-aineiden nopea
tuottaminen ja annosten prosessivalmistaminen sekä nopea toimitus asiakkaalle
ja lopulta nopea ruokailu. Automatkalla lounaalla pysähtyessäni otan ateriaan
kuuluvan kahvin mukaan autoon. Tehokkuus ei ole ainoa syy, miksi toimin näin,
koska nautin kahvista enemmän yksin ajaessani. Silti seuraava suora lainaus
Väisäsen kirjasta on huvittavan vastakkainen kahvitteluesimerkki
länsimaiselle take-awaylle:

Etiopan kahviriitti on mielenkiintoinen ja kaunis tapahtuma. Sen aikana vieras
saa kahvista kaiken, niin tuoksun kuin maunkin. Kahvin tarjoilija aloittaa
kahviriitin paahtamalla kourallisen kahvipapuja, juuri sen verran, kuin sillä
hetkellä tarvitaan. Pavut paahdetaan avotulella metallilevyn päällä. Kun ne
ovat höyryävän kuumia, kahvin tarjoaja kiertää jokaisen vieraansa luona ja
puhaltaa kahvipavuista nousevaa tuoksuvaa höyryä vieraan kasvoille
haisteltavaksi. Sitten hän jauhaa kuumat pavut ja valmistaa kahvin.



Kuva: Etiopialainen kahviseremonia, Brett Davis, Bsivad, (CC-licence)

 

Oletko orja?

Kirjassa kehotetaan pysähtymään – kokemaan, tuntemaan ja elämään
hetkessä. Väisänen kertoo omista pysähtymisen tuomista elämyksistään,
joita hän on kokenut luonnossa ja taiteessa. Kun on aikaa tuntea ja omistautua
jollekin hetkelle, aika ja paikka katoavat. Oma kokemukseni vastaavanlaisesta
ajan ja paikan menettämisestä tulee laulamisesta. Joskus oma laulu voi viedä
sellaiseen keskittyneisyyden tilaan, jossa tuntee olevansa yhteydessä kaikkeen
maailmassa. Antti Revonsuo on tutkinut tämäntyyppistä flow-tilaa juoksijoilla
nimeten ilmiön ”runners’ high:ksi”. Miksei siis voisi olla myös
”singers’ high”? Edellä mainituille kokemuksille yhteistä on yksin
oleminen. Väisäsen mielestä meidän pitäisikin kääntyä enemmän
sisäänpäin. Tällä tarkoitetaan sen miettimistä, mikä on itselle oikeasti
tärkeää. Väisänen muistuttaa, että tehtäviä asioita priorisoitaessa
olisi arvotettava myös asian tärkeys, ei vain kiireellisyys. Esimerkkinä hän
kuvailee tilannetta, jossa vietetään aikaa vanhan ystävän kanssa, mutta
vastataankin puhelimeen kesken tämän tapaamisen. Puhelimeen vastaaminen on
kiireellistä, mutta sen tärkeydestä ei ole takeita, ennen kuin on kuullut
soittajan asian. Ohitamme tilanteessa tärkeän ystävän, koska hänen kanssaan
käytävää keskustelua ei arvioida kiireelliseksi. Valitsemme siis orjallisen
puhelimeen vastaamisen sen sijaan, että tekisimme rauhassa sen, mitä olemme
sillä hetkellä tekemässä. Toisena esimerkkinä kuvaillaan tilanne, jossa
ollaan matkalla neuvotteluun, mutta tavataan läheinen ihminen matkalla.
Väisäsen mielestä arvio siitä, jatkaako kohti työasioita vai jääkö
kuuntelemaan yllättäen tavattua tuttua voidaan tehdä siinä hetkessä:
”Mitä minä haluan tehdä?” Orjalla ei ole oikeutta kääntyä
sisäänpäin, mutta kaikilla muilla on etuoikeus omien hetkien
priorisointiin. 

Väisänen ihailee välimerellistä kulttuuria, jossa on luvallista
myöhästellä ja tehdä asioita kelloon katsomatta. En ole aivan varma tästä
logiikasta. Henkilöä, joka on matkalla neuvotteluun, odottaa perillä
ihmisiä, jotka ovat saapuneet paikalle. Miten keskustelutuokio satunnaisen
ystävän kanssa voitaisiin asettaa tämän etukäteen sovitun tapaamisen edelle
niin, että päätöksen kustannuksella useampi henkilö joutuu odottelemaan?
Väisäsen filosofian mukaan tässä ihmettelyssäni kuvastunee juuri hätäisen
elämän orjuus. Kirjassa puhutaan hidastamisesta juuri odottamisen osalta.
Neuvotteluun ajoissa tulleiden pitäisi syleillä tätä odottamisen tuomaa
tilaisuutta pysähtyä ja nauttia omasta ajasta. Toisaalta kuka tietää olisiko
tuossa neuvottelussa kukaan odottamassa, jos kaikki noudattaisivat hetkessä
elämisen hedonistista filosofiaa, eikä yhtäkään olisi innostanut pysyä
sovitussa? 

Väisänen ei tietenkään ehdota, että ideologiaa voitaisiin soveltaa koko
elämään unohtaen kaikki vastuut kelloineen ja kalentereineen. Hän perustelee
mielestäni onnistuneesti verkkaisuusvaihteen käyttämisen silloin, kun se on
mahdollista. Kokemuksia ei voida löytää elämän liukuhihnalla, jossa
ainoastaan yritetään pysyä tahdissa ja aikataulussa. Yhteiskunnassamme
kellosta on tullut isäntä. Teollistuminen ei kohdistunut vain tavaroiden
tuotantoon, vaan ihmiseen itseensä. Liukuhihnatyössä ei ole mahdollisuuksia
pysähtyä haaveilemaan, koska jokainen hetki on kellotettu jotakin
työsuoritusta varten. Elämän tuotanto ei voi pysähtyä, ei ainakaan ilman
huonoa omatuntoa. 

Mielestäni kirjan merkittäviä oivalluksia on, että kiire ja tehokkuus eivät
kulje aina käsi kädessä. Jos juoksee Firenzen freskot läpi yhdessä
päivässä, se on tehty kiireellä, mutta mitä tässä kohtaa tarkoitettaisiin
tehokkuudella? Erottaisinkin määrälliset arvot laadullisista. Taide toimii
hyvänä esimerkkinä, koska siihen liitettyjen arvojen pitäisi olla vain
laadullisia. Tarkoitan sitä, että ei voida tehdä johtopäätöstä siitä,
että 21 taidenäyttelyssä käynyt on tutustunut taiteeseen tehokkaammin kuin
19 taidenäyttelyssä käynyt. Jokainen varmasti tiedostaa, että aito
taide-elämys eroaa siitä, kun käy äkkiseltään katsastamassa Mona Lisan.
Jostakin syystä kuitenkin sekä freskoja laskevia että Louvressa ärtyneesti
jonottavia ihmisiä riittää. Tuotamme elämäämme tehdaslogiikalla. On
kustannustehokasta käydä samalla Firenzen matkalla kaikissa katedraaleissa.

Siestakulttuurin varjopuolet

Ymmärrän hidastamisen tarpeen, koska ajan ja rahan liukuhihnalla ei voida
hyvin.  Samalla tunnen tarvetta kysyä, olisiko tämän routaisen maamme
rakentamisesta tullut mitään mañana mañana -mentaliteetilla. En jaa
Väisäsen siestakulttuurin ihailua. Se venyttää työpäivää ja vähentää
näin aikaa perheen kanssa. Se ei ole se suuntaus, jota peräänkuuluttaisin nyt
jo individualistiseen perhekulttuuriimme. Toisaalta taas haluaisin nähdä
ihmisten tiedostavan liekansa ja erityisesti sen, että he voivat sen itse
irrottaa – vaikka vain hetkeksi. Esimerkiksi jos näen liito-oravan matkalla
töihin, jään katsomaan sitä, vaikka kello lähenisi yhdeksää.  Sanoisin
ettemme voi kokea laatuaikaa määräajassa. Aitoon kohtaamiseen ihmisen,
luonnon, taiteen tai omien ajatusten kanssa ei voida pakottaa eikä sitä voida
aikatauluttaa. Liukuhihnalla suorittamisen sijaan voisimme omaksua vapaa-aikamme
asenteeksi labyrintissä seikkailun.

Hidastaminen on Väisäsen mukaan hiipimässä uudeksi trendiksi. Toistaiseksi
elämme kuitenkin kellon orjuuttamaa aikaa, jossa määrälliset arvot viis
veisaavat aidoista kohtaamisista. Työelämässä emme järkevästi pääse
eroon kelloriippuvuudesta tai tuotannollistaloudellisesta ajattelusta, mutta
vapaa-ajalla ei ole syytä pitää teollisesta ajatusmallista kiinni. Toisaalta
myös työssä multitaskauksen katsotaan menneen jo liian pitkälle ja
nähdään tarvetta hidastamiselle ja keskittymiselle. Hidastamisen filosofian
tärkein elementti on mielestäni oman suhtautumisensa tiedostaminen. Väisänen
onnistuu juuri siinä, että kirjan luettuaan ihminen alkaa havaita asioita,
joita tehdään tarpeettoman nopeasti ja pysähtymättä.



Kuva: Elokuvasta Metropolis, Fritz Lang 1927.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/