[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Maailmankarttojen pinnalla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Johanna Skurnik <jeskur at utu.fi> FM, tohtoriopiskelija, Turun yliopisto, yleinen
historia
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Turunen, Ari: Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista?. Into
Kustannus Oy, 2013. 200 sivua.


Maailmankarttojen pinnalla
---------------------------------------------------------

Ari Turunen johdattaa teoksessaan Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä
ja muista? lukijan eri paikoissa eri aikoina valmistettujen maailmankarttojen
äärelle. Turusen esittelemät esimerkit ovat kiinnostavia ja maantieteen ja
kartografian historialle olennaisia. Harmillista on, että Turunen analysoi
karttoja varsin pinnallisesti ja näin sivuuttaa useita karttojen ymmärtämisen
kannalta keskeisiä kysymyksiä.

Tietokirjailija, valtiotieteen lisensiaatti Ari Turunen esittelee teoksessaan
Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista? maailmankarttojen
avulla eri kulttuurien ja aikakausien maailmankuvia. Turunen, joka on
kirjoittanut lukuisia teoksia erityisesti tapakulttuurista ja käsitellyt eri
kulttuurien maailmankuvia lisensiaatintutkielmassaan (1997), lähestyy
tuoreimmassa teoksessaan maantieteen ja kartografian historian kannalta
kiinnostavaa teemaa luotaamalla maailmankarttoja aina Babyloniasta nykyajan
Australiaan.

Kartat ja niiden merkitys tavoillemme käsittää maailmaa ovat Turusen ohella
innoittaneet useita tutkijoita ja kirjailijoita lähestymään teemaa
populaareilla teoksilla. Niillä on haluttu haastaa ihmisten enemmistön
suorasukainen suhde koululuokkien seinillä ja Googlen karttapalveluissa
käytettyjen maailmankarttojen välittämään kuvaan maailmasta. Teoksissa on
käsitelty sekä karttojen piirtämistä ja valmistamista että niiden erilaisia
funktioita, välittämiä viestejä ja käyttötapoja. Keskeisin lähtökohta on
ollut analysoida karttojen subjektiivisuutta ja aika- ja paikkasidonnaisuutta
sekä alleviivata karttojen ja todellisuuden väistämättä vääristynyttä
suhdetta. Huomio on siis ollut kartoittamisen sosiaalisissa merkityksissä.[1]

Turunen mainitsee lähtökohdakseen John Brian Harleyn (1932–1991) toteamuksen
kartografisten faktojen totuudellisuuden suhteellisuudesta. Harley teoretisoi
kartografian historian tutkimusta 1970–80-luvulla ja tarjoaa toki edelleenkin
innostavia lähtökohtia tutkimukselle. Turunen näkee kartat ilmauksina
maailmankuvista, jotka kartantekijä tarjoaa yleisölleen ja summaa karttojen
olevan juuri tämän vuoksi ”teatteria, joka suunnataan usein
kritiikittömälle yleisölle” (s. 122). Tarjotun kartan uskottavuus riippuu
Turusen sanoin ”kulttuurin luomista normeista, jotka määräävät, mitä
voidaan pitää realistisena ja mitä ei” (s. 16). Siten Turusen keskeinen
tavoite on kirjallaan luoda mahdollisuuksia ymmärtää maailmankuvien
moninaisuutta ja herätellä ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti oman
kulttuurinsa tapoja esittää maailmaa.

Turunen kirjoittaa valitsemistaan maailmankartoista osoittaen niiden
ominaispiirteet ja antaa lukijalle tietoa kartan historiallisesta taustasta
nostaen välillä esiin aikalaisten kommentteja maailmasta. Analyysinsä apuna
Turunen käyttää karttojen rekonstruktioita, joilla hän pyrkii
havainnollistamaan karttojen keskeisiä piirteitä kohdistamalla lukijan huomion
tärkeinä pitämiinsä yksityiskohtiin. Erityistä huomiota karttojen
esittelyssä saavat erilaisten karttaprojektioiden merkitys ja maantieteellisten
käsitteiden kulttuurisidonnaisuus. Turunen kommentoi muun muassa Mercatorin,
Gall-Petersin ja Robinsonin projektioita kiinnittäen huomiota erityisesti
Mercatorin projektion valta-asemaan läpi kirjan. Turunen kommentoi tätä
teemaa myös erillisessä luvussa pohdinnoilla ”maailman parhaasta kartasta”
nojautuen lopulta tsekkiläisen karttatutkija Richard Capekin näkemykseen
venäläisestä Ginzburg V- karttaprojektiosta luotettavimpana vaihtoehtona
maailmankartalle (s.112–113).

Projektioiden ohella Turunen kiinnittää huomiota siihen, mitkä asiat tai
paikat kyseinen kartta esittää maailman keskipisteenä ja millaista
maailmankatsomusta kyseinen kartta siten edustaa. Maantieteellisten käsitteiden
paikkasidonnaisuutta Turunen kommentoi läpi kirjan alleviivaten karttojen
merkitystä maailmankuviemme luojina ja rajoittajina kuitenkin myös
erillisessä luvussa ”Maailmankuvien vankeina” (s. 121–123).      

Pinnallinen ja kuvaileva ote

Vaikka Turusen valitsemat esimerkit ovat mielenkiintoisia, on hänen tapansa
analysoida karttoja kuvaileva ja harmillisen pinnallinen. Kartoista tehdyt
huomiot ja taustoittavat tiedot, joita tämän tyyppisessä teoksessa ei
tietenkään ole tarpeen olla sivukaupalla, ovat toteavia eikä Turunen
juurikaan problematisoi karttojen valmistamista, muotoa tai käyttöä. Turusen
sanavalinnat kartoista ja niiden tekijöistä kirjoitettaessa eivät myöskään
aina ole täysin onnistuneita. Useiden karttojen kohdalla Turunen kirjoittaa
kartantekijöiden tavoista esittää maailmaa arvottavaan sävyyn. Tämä
välittää kummallisen viestin Turusen suhteesta tarkastelemiinsa karttoihin:
toisaalta hänen tavoitteenaan on luoda parempaa ymmärrystä maailmankartoista
tietyistä konteksteista ja kulttuureista kertovina ”maailmankuvien
peileinä” mutta toisaalta hän kommentoi karttoja kuin olisi olemassa jokin
oikea tapa esittää maailma kartalla. Esimerkiksi Al-Idrisin maailmankarttaa
vuodelta 1154 esitellessään Turunen kirjoittaa: ”Keskiaikaisten
arabimaantieteilijöiden käsitykset maailman asukkaista ovat yhtä
omahyväisiä kuin antiikin kreikkalaisilla ja roomalaisille (sic)” (s. 33).



Brittiläinen imperiumi 1886

Vastaavasti brittiläistä imperiumia kuvaavan kartan Turunen kirjoittaa olevan
”häpeilemättömän isänmaallinen” (s. 86). Martin Waldseemüllerin vuoden
1507 maailmankarttaa analysoidessaan Turunen taas kummastelee kartantekijän
tapaa kategorisoida Kristoffer Kolumbus ”muihin matkaajiin” ja antaa Amerigo
Vespuccille keskeinen sija:

”Martin Waldseemüller oli Vespuccin kirjeistä niin vakuuttunut, että hän
laittoi karttaansa nimen America kunnioittaakseen Vespuccia. Myöhemmin hän
tajusi tehneensä virheen, koska kunnia mantereen löytämisestä kuului
Kolumbukselle. Hän poisti Amerikan nimen 1513 julkaistussa kartassaan ja
laittoi tilalle sellaiset nimet kuten Atlantis ja Columbiana. Mutta vahinko oli
jo tapahtunut. Amerikasta oli tullut vakiintunut paikannimi.” (s. 56)

Olennaisempaa kuin puhua Walseemüllerin valinnoista virheinä ja vahinkoina
olisi ollut kiinnittää niihin huomiota karttojen valmistamisen prosessien
näkökulmasta. Lukijan kannalta olisi ollut kiinnostavaa ymmärtää tarkemmin,
mistä tietoja karttoihin saatiin. Turunen mainitsee kyllä, että
Waldseemüller oli lukenut Vespuccin kirjeitä ja Marco Polon matkakertomuksia,
mutta ei erittele näitä mainintoja laajemmin suhteessa ajan kartografisiin
käytäntöihin (s. 55–56).

Vastaavasti kuvatessaan japanilaista maailmankarttaa vuodelta 1645 Turunen
toteaa, että lisääntyneet tiedot Euroopasta ja Amerikoista näkyvät
selkeästi tässä eurooppalaisten karttoihin perustuvassa kartassa. Samalla
hän huomauttaa kuitenkin, että ”Australiaa ei kunnolla näy, vaikka
hollantilaiset olivat vierailleet siellä jo 1600-luvun alussa. Tilalla on pieni
epämääräinen saari.” (s.81). Tämä huomio paitsi sisältää virheellisen
oletuksen ”Australiasta” – hollantilaiset nimesivät kohtaamansa maamassan
Uudeksi Hollanniksi – myös epämääräiseksi jäävän ajatuksen eteläistä
mannerta koskevan tiedon helposta ja nopeasta liikkuvuudesta eri puolille
maailmaa. Ei ole aiheellista olettaa, että alueiden, joista hollantilaiset
olivat saaneet ensimmäisiä tietoja alle viisikymmentä vuotta aiemmin, tulisi
olla osa japanilaista maailmankarttaa tietynmuotoisena maamassana. 



Detalji japanilaisesta maailmankartasta 1645 (klikkaa alkuperäinen koko
linkistä)

Kartantekijöiden valintojen esittely synnyttääkin lukijalle enemmän
kysymyksiä kuin selvyyden siitä, milloin, miten, kenelle ja miksi kyseinen
kartta aikanaan valmistettiin. On valitettavaa, että Turunen ei paneudu näihin
kysymyksiin syvällisemmin vaan tyytyy tarkastelemaan karttojen pintaa.
Syvällisemmän ymmärryksen osoittaminen karttojen valmistamisen käytäntöjen
tuntemisesta olisi huomattavasti parantanut kirjan lähtökohtia analysoida
maailmankarttoja kurkistusaukkoina eri aikojen maailmanhahmottamisen ja
-tuntemisen kulttuureihin.

Kenen maailmankuvasta kartat kertovat?

Syvyyttä Turusen teokselle olisi antanut myös suuremman huomion
kiinnittäminen paitsi tiedon liikkumisen kanaviin ja karttojen valmistamisen
käytäntöihin myös siihen, miten kyseisiä karttoja käytettiin ja
kulutettiin. Yksittäisiä huomioita Turunen toki tekee, mutta yhtenäisempi
linja läpi teoksen olisi mahdollistanut pohdinnan siitä, millainen merkitys
kyseisillä kartoilla aikanaan oli: kuka niitä käytti, katsoi ja missä?
Millaisia määriä karttoja valmistettiin? Esimerkiksi Abraham Orteliuksen
(1527-1598) atlaksesta kirjoittaessaan Turunen ei kirjoita sanallakaan sen
käyttötarkoituksesta tai kommentoi karttojen lukemisen ja kuluttamisen
kulttuureja, jotka kuitenkin olivat edellytys sille, että Orteliuksen
karttakokoelma ”oli kaupallinen menestys” (s. 75). 

Turusen analyysin vakuuttavuuden ja teoksen tavoitteen kannalta harmillista on
myös hänen tapansa kirjoittaa kulttuureista, kartoista ja kartantekijöistä
epämääräisesti. Vaikka Turusen tavoitteena on osoittaa, että maailmankartat
ovat syntyneet erilaisten henkilöiden tekemien valintojen tuloksena, saavat
nämä henkilöt vain harvoin lyhyitä biografisia tietoja enemmän huomiota tai
sitten heihin viitataan määrittämättömästi ”kartantekijöinä” (esim.
s. 85). Ylipäätään teoksessa on paikoin epäselvää kenen maailmankuvasta
Turunen kirjoittaa ja millä perusteilla: karttojen kuluttajien, valtioiden,
kartantekijöiden, maantieteilijöiden vai kokonaisten kulttuurien?

Turusen ”Maailman kuvat” on tarpeellinen populaari avaus karttojen ja
kartografian historian keskeisistä teemoista. Lähtökohtaisesti eri aikoina
eri paikoissa valmistettujen maailmankarttojen tarkasteleminen rinnakkain antaa
mahdollisuuden ymmärtää karttojen samankaltaisuutta pyrkimyksinä esittää
maailmaa käsitettävänä tilana. Teoksessa kuitenkin käsitellään monia
maailmankarttojen ymmärtämiseen liittyviä mielenkiintoisia ja keskeisiä
kysymyksiä vaillinaisesti, minkä vuoksi sen lopullinen anti on hienoinen
pettymys. Ulkoasultaan teos on suhteellisen onnistunut, sillä painojälki on
laadukasta. Silti valinta mahduttaa maailmankartat pienehköille sivuille
harmittaa: nyt lukijan ei ole mahdollista täysin nauttia niiden hienoista ja
kiinnostavista yksityiskohdista.    

[1] Ks. esim. Garfield, Simon. On the Map. A Mind-Expanding Exploration of the
Way the World Looks. Gotham Books. New York 2013; Maps. Finding our place in the
world.Edited by James R. Akerman & Robert W. Karrow Jr. The University of
Chicago Press. Chicago and London 2007; Monmonier, Mark. How to Lie with
Maps.Second Edition. University of Chicago Press. Chicago and London 1996.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/