[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kenraalien sotaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Juha Vahe <etunimi.sukunimi at dnainternet.net> FM, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Laaksonen, Lasse: Eripuraa ja arvovaltaa – Mannerheimin ja kenraalien
henkilösuhteet ja johtaminen. Docendo, 2014. 450 sivua.


Kenraalien sotaa
---------------------------------------------------------

Lasse Laaksonen julkaisi 2004 kirjan ”Eripuraa ja arvovaltaa”, josta on
otettu uudistetuksi ilmoitettu painos 2014. Aiempi arvostelu on lopun linkissä.
Kirjan rakenne on pysynyt varsin samanlaisena. Uudistettu painos on muutoinkin
haastava ilmaisu, sillä uudessa laitoksessa ei ole otettu kunnolla huomioon
kymmenessä vuodessa ilmestynyttä uutta tutkimusta, ei edes Laaksosen omaa! 

”Uudistettu painos” on haastava ilmaisu, sillä tässä uudessa laitoksessa
ei ole otettu kunnolla huomioon kymmenessä vuodessa ilmestynyttä uutta
tutkimusta, ei edes Laaksosen omaa. Teoksessa on muutettu joittenkin lukujen
otsikoita, mutta jäsentely ja sisältö on lähes sama, sekä kirjan
sisällysluettelossa että lukujen sisällä. Vuoden 1944 käsittelyä on
täydennetty kenraali K. A. Tapolalle osoitettuihin yksityiskirjeisiin viitaten
parin sivun verran.

Lasse Laaksonen pitää aiheellisena selvittää kirjansa alkusanoissa sen
tarpeellisuutta:

"Ennen kaikkea olen halunnut täydentää ja päivittää teostani. Samalla olen
halunnut ottaa kantaa ajankohtaiseen keskusteluun vuoden 1944 tapahtumista ja
tarkentanut teesejäni suurhyökkäyksen ja sotilasylijohdon suhteen. Kieliasun
olen muokannut yleistajuiseksi."

Henkilösuhteita on kuvattu vähän



Kuva: Klim Voroshilowia tutkitaan. Takana oikealla sotamarsalkka, hänestä
vasemmalla kenraaliluutnantti Nenonen, kenraalimajuri Airo, taaempana
kenraaliluutnantti Öhquist ja Heinrichs. Kuvaaja Luutnantti Uolevi Räsänen,
kuva ja kuvateksti SA-kuva.

 

On selvää, että yhdellä kenraalilla oli vaikutusta monien alaistensa
elämään ja sodassa valta oli tavattoman suuri, siksi kenraaleitten
henkilösuhteita on kaikki syy tutkia. Akateemisen tavan mukaan Laaksonen arvioi
aikaisempaa tutkimusta löytäen näin omalle kirjalleen sijansa.  Aiemman
tutkimuksen puutteita voisi kuitenkin painottaa toisinkin.

Laaksonen on käynyt läpi kenraalien muistelmia ja heistä tehtyjä
elämäkertoja. Asianosaisena (kenraali Paavo Talvelan biografian kirjoittajana)
sanoisin, että ainakin Talvelan monivaiheisen armeijaan, politiikkaan ja
talouselämään ulottuneen elämäkerran kirjoittaminen oli siksi laaja
tehtävä, ettei sodanaikaisia henkilösuhteita muiden kenraaleiden kanssa ollut
mahdollista käsitellä. Päinvastoin, sota-ajalta oli tarpeellista koettaa
biografiassakin muistaa edes jollakin yleisellä tasolla kenraalin kymmenet
tuhannet alaiset.

Henkilösuhteitten kuvaamisen osalta löytäisin isommankin aukon, jonka
Laaksonen sivuuttaa. Suomen virallisessa sotahistorian alkuperäisessä 15
niteessä on kaikkiaan 6750 A 4-kokoista sivua. Tähän kokonaisuuteen ei ole
saatu kenraalien henkilösuhteista mahtumaan oikeastaan mitään. Ns. virallisen
historian ei tarvitse olla näin toteavaa. Toisenlaisen esimerkin tarjoaa
esimerkiksi Samuel E. Morisonin
http://en.wikipedia.org/wiki/Samuel_Eliot_Morison  kirjoittama USA:n
merivoimien puolivirallinen historia.

Laaksosen tutkimustulokseen, jonka mukaan suomalaisten kenraalien
henkilösuhteissa oli paljon kitkaa ja siitä aiheutuneita hankaluuksia, on
hyvin vähän lisättävää. Syitä voisi kuitenkin löytää muualtakin kuin
sodan paineista, joita Laaksonen korostaa. Laaksonen tulkitsee syy ja seuraus 
–suhteen siten, että Mannerheim pettyi talvisodassa johdon järjestelyihin 
ja tiettyihin johtajiin, mikä vaikutti vielä jatkosodassakin.

Ryssänupseeri ja kolme Ö:tä

Toisaalta voisi ajatella, että Mannerheimin suhteita eräisiin kenraaleihin
rasittivat tietyt asiat jo ajalta ennen talvisotaa. Tämän havaitsemiseen
riittää pelkästään Laaksosen oman kirjan (Mistä sotakenraalit tulivat? Tie
Mannerheimin johtoon 1918-1939, 2011) lukeminen. Mannerheimin uhatessa erolla
juuri ennen talvisodan syttymistä Hugo Österman olisi ollut Mannerheimin
seuraaja, joten miesten välejä rasitti tietty, todellinen tai kuviteltu
kilpailu.

Suomessa Mannerheim erosi kenraaleistaan parillakin tavalla. Ensinnäkin
häneltä puuttui ylimmältä johdolta yleensä vaadittu yleisesikuntaupseerin
koulutus. Toisekseen Mannerheim oli ”ryssänupseeri”, joista Suomen
vakinainen armeija oli suurimmaksi osaksi ”puhdistettu” 1920-luvulla.

Kaikkien kolmen ”Ö:n” (kenraaliluutnantit Österman, Öhquist ja Oesch)
kohtalo oli siinä mielessä karu, että he eivät 1930-luvun jälkeen saaneet
ylennyksiä, vaan Erik Heinrichs kohosi kolmen Ö:n ohitse Mannerheimin
lähimmäksi mieheksi vuonna 1940.

Uudistetussa painoksessa olisi ehdottomasti pitänyt huomioida Mikko Karjalaisen
väitöskirja Ajatuksista operaatioiksi - Suomen armeijan
hyökkäysoperaatioiden suunnittelu jatkosodassa.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/19520 Karjalainen on nimittäin kaivanut
johtamiseen liittyviä ongelmia nimenomaan arkistoista, kun Laaksosen
esittelemät konfliktit on pääasiassa jo aiemmin julkaistu muistelmissa,
elämäkerroissa ja päiväkirjoissa.

Kansainvälinen vertailu puuttuu

Edelleenkin olisi ollut hyvä vertailla Suomen johtajavaihdoksia
kansainvälisesti. Laaksonen korostaa johdossa olleen kriisejä, jotka
ratkaistiin henkilövaihdoksilla ja henkilövaihdoksiin liittyi Laaksosen mukaan
riskejä, kun vaihdokset tehtiin kesken taistelua.

Kun vertailevaa analyysia Laaksosella ei ole, tyydyn toteamaan, että elokuusta
1914 vuoden loppuun Ranskassa erotettiin 180 kenraalikuntaan kuulunutta mukaan
lukien tilapäiset viranhaltijat. Epäilen Ranskassa tehdyn vaihdoksia 1914
suhteellisesti paljon enemmän kuin Suomessa yhtenäkään sotavuonna.
Vastaavanlaisia esimerkkejä on yleisessä sotahistoriassa vaikka kuinka paljon.

Kirjan kuvitus on pakostakin traditionaalinen eli koostuu lähinnä kenraaleja
esittävistä ylävartalokuvista, jotka on kuvattu kirjoituspöydän tai kartan
ääressä. On tosin myönnettävä, että kirjaan on saatu kuvia, joita ei
aiemmin ole ainakaan runsaasti käytetty.

Sen sijaan voisi pohtia organisaatiokaavioitten tarpeellisuutta. Nyt niitä ei
ole ja etenkin aihetta heikosti tuntevan lukijan lienee vaikea hahmottaa sitä,
miten monimutkainen Suomenkin armeijan organisaatio oli. Päämaja oli oma
byrokraattinen sokkelonsa. Sotatoimiyhtymien organisaatio ei ollut
yhdenmukainen. Armeijakunnilla oli alaisuudessaan yhtä aikaa sekä divisioonia
että prikaateja ja armeijakuntien yläpuolella toimi esikuntia, joilla oli
vaihteleva nimistö. Oli armeijan esikuntaa, ryhmän esikuntaa ja lopuksi
Kannaksella oli 1944 Karjalan joukkojen komentajan esikunta. Lisäksi käsitteen
”ryhmä” merkitys vaihteli sotavuosina. Muutamalla organisaatiokaaviolla
käsitteet olisi saanut lukijalle selvemmiksi.

Eripuraa ja arvovaltaa

Kirjan otsikko ”Eripuraa ja arvovaltaa” sopisi moneenkin tilanteeseen –
vaikkapa historiankirjoitukseen. Ylikankaan kirjoista syntynyt kohu voisi
käydä esimerkiksi eripurasta, ja toki historiankirjoitukseen liittyy runsaasti
arvovaltaakin. Laaksonen on liittänyt tittelit kaikkiin kirjoittajien nimiin,
joita hän tarkasti toistaa, esimerkiksi emeritusprofessori Turtola esiintyy
kirjassa tiheään. Esipuheen Laaksonen on allekirjoittanut ilman omaa
nimeään, mutta titteleillä: ”filosofian tohtori, dosentti. Suomen ja
Skandinavian historian dosentti, Helsingin yliopisto. Suomen sotahistorian
dosentti, Maanpuolustuskorkeakoulu. Sotahistorian dosentti, Itä-Suomen
yliopisto.” Kyllä historiankirjoitukseenkin arvovalta kuuluu.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/