[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Virolaisia vuosisadan alun Helsingissä ja vähän muuallakin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Nygård, Antti-Jussi <ajnyga at utu.fi> Jatko-opiskelija, Turun yliopisto, yleinen
historia
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Zetterberg, Seppo: Kulttuuria ja kumouspuuhia. Helsingin virolaisyhteisö
1900-luvun alussa .. SKS, 2013. 312 sivua.


Virolaisia vuosisadan alun Helsingissä ja vähän muuallakin
---------------------------------------------------------

Pitkän uran erityisesti Viron historian parissa tehnyt Seppo Zetterberg
tarkastelee uusimmassa tutkimuksessaan Helsingin virolaisyhteisöä 1900-luvun
ensimmäisellä vuosikymmenellä. Teoksen kautta tulee tutuksi värikäs joukko
virolaisia kirjailijoita, ylioppilaita ja poliittisia pakolaisia, joilla oli
myöhemmin keskeinen asema myös kahden jo itsenäistyneen maan suhteissa.

Suomessa jo vuosikymmeniä jatkunut Viron historian harrastus on
mielenkiintoinen ilmiö, joka ei näytä juuri synnyttäneen vastaavaa
liikehdintää lahden eteläpuolella. Seppo Zetterberg on tämän
tutkimusperinteen tunnetuimpia edustajia. Hänen luetuin teoksensa lienee
kahdeksan vuotta sitten ilmestynyt laaja ja kiitelty Viron historian
yleisesitys, joka on käännetty myös viroksi – monien muiden Zetterbergin
tutkimusten tapaan. Nyt käsillä oleva tutkimus on kuitenkin käsittelytapansa
ja kohteensa osalta selkeästi sukua hänen vuonna 1977 valmistuneelle
väitöskirjalle Suomi ja Viro 1917-1919. Sivuilla vilahtelee huomattavan paljon
samoja nimiä ja viime vuonna ilmestynyt tutkimus avaa ja taustoittaa monella
tapaa väitöskirjassa lähes neljäkymmentä vuotta sitten käsiteltyjä
teemoja.

Vuonna 2013 ilmestynyt Kulttuuria ja kumouspuuhia. Helsingin virolaisyhteisö
1900-luvun alussa on laaja, osittain kronologisesti etenevä yleisesitys
virolaisen intelligentsijan toiminnasta Helsingissä ja muualla ulkomailla
vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Hieman samaan tapaan kuin
Neuvosto-Viron aikana, myös 1900-luvun alkupuolella Suomi toimi virolaisten
porttina ulkomaailmaan – asema, jonka suomalaiset ovat varmasti kummankin
osapuolen onneksi jo pitkälti menettäneet. Suomeen ja aivan erityisesti
Helsinkiin virolaisia vetivät yliopiston ohella yleisesti ottaen vapaampi
ilmapiiri ja vilkkaampi kansallinen kulttuurielämä, jonka piirteistä
vierailijat imivät vaikutteita. Poliittinen pakolaisuus korostui erityisesti
vuoden 1905 tapahtumien jälkeen, jolloin Helsinkiin virtasi lahden takaa
tuomion saaneita tai muuten kiristyneitä oloja paenneita ihmisiä. Helsingistä
matka vielä usein jatkui muualle Eurooppaan ja sitäkin pidemmälle. Suomen
pääkaupunkiin sijoittunut, ilmeisesti useamman tuhannen virolaisen joukko
organisoitui ainakin osittain erilaisiin omiin yhdistyksiin, integroituen
kuitenkin samalla myös suomalaiseen yhteiskuntaan. Maanpaossa luotiin
kiinteitä henkilösuhteita, jotka kestivät maiden itsenäistymiseen saakka.

Zetterbergin kirjoitustavalle on tyypillistä todella runsas lyhyiden,
leipätekstin sisään kirjoitettujen lainausten käyttö. Monet lainaukset ovat
vain sanan pituisia ja ne ovat yleensä tehostamassa kuvauksen sanomaa –
tuomassa alkuperäistekstin luonteen esille. Tällainen tapa sopii Zetterbergin
tapaan kertoa tarinaa ja aivan erityisesti nyt käsiteltävän tutkimuksen
otteeseen, mutta jakanee jonkin verran mielipiteitä.

Tieteen ja taiteen yksilöitä

Helsingin virolaisyhteisö punotaan lukijan nähtäville erityisesti
yksilöiden, paikoittain toisiinsa kietoutuvista, tarinoista. Zetterbergin teos
onkin ennen kaikkea rikas ja taitavasti kirjoitettu kokonaisuus
elämäkerrallisia kertomuksia, jotka yhdessä antavat mielenkiintoisen uuden
näkökulman vuosisadan alun Helsinkiin. Kansarunoudentutkija, myöhemmin
paremmin diplomaattina tunnettu Oskar Kallas (1869–1946) ei missään nimessä
ollut ensimmäinen Helsinkiin saapunut virolainen, mutta hän toimi
edelläkävijänä, jonka ohjeista ja neuvoista hyötyivät monet häntä
seuranneet maanmiehet. Eikä tietenkään pelkästään miehet, vaan myös
naiset, joista Ella Murrik (1886–1954), myöhemmin Hella Wuolijoki, suorastaan
suomalaistui asetuttuaan maahan pysyvästi. Murrikin ja Kallaksen ohella
Zetterberg keskittyy kuvaamaan kulttuurihenkilöistä erityisesti Gustav
Suitsun, Friedebert Mihkelsonin ja Eduard Vilden vaiheita ja edesottamuksia.

Yksilökeskeisessä otteessa on tietenkin myös ongelmansa. Kirjan nimessä
puhutaan virolaisyhteisöstä, mutta tästä huolimatta lukijalle jää
oikeastaan varsin epäselvä kuva siitä, että kuinka paljon ja minkälaista
virolaista väkeä vuosisadan vaihteen Helsingissä asusti. Nyt käsillä on
painotetusti eliitin historiaa, joskin tässä tapauksessa voidaan puhua monessa
tapauksessa varsin köyhästä eliitistä. Zetterberg on toki tästä ongelmasta
itsekin varsin tietoinen ja viittaa siihen heti kirjansa alussa. Tutkijan
mahdollisuuksia rajaavat erityisesti saatavilla olevat lähteet, jotka kertovat
paljon enemmän kirjailijoista ja poliitikoista kuin peruukintekijä Alexander
Katterista tai ilmeisen anteliaasta ja varakkaasta torikauppiaasta, Hendrik
Jonassonista. Lisäksi reilu sata vuotta sitten liikkuminenkin oli hyvin
erilaista, eikä jättänyt siinä määrin jälkiä kuin jo muutamia vuosia
myöhemmin. Ilmeisistä lähdeongelmista huolimatta jonkinlainen yleiskatsaus
Helsingin virolaisvähemmistöön olisi ollut tervetullut lisä teoksen antiin,
vaikka se olisikin perustunut vain varovaisiin arvioihin.



Kuva: Teoksen kansikuva. Vasemmalla Friedebert Tuglas

1905 ja poliittiset pakolaiset

Kulttuurin ja tieteen edustajien ohella kirjan keskiössä ovat erityisesti
poliittiset pakolaiset. Venäjän vuoden 1905 vallankumouksella oli valtavan
suuri vaikutus virolaisten ja suomalaisten keskinäisiin suhteisiin, vaikka se
onkin nykynäkökulmasta katsottuna jäänyt auttamatta muiden suurten
mullistusten, kuten maiden itsenäistymisen, toisen maailmansodan ja
Neuvostoliiton hajoamisen varjoon. Virossa vuosi muistetaan varmasti edelleen
paremmin kuin Suomessa. (kts. esim. Sõpruse puiestee – 1905, YoutTube
musiikkivideo, M. Vaik)

Vallankumouksen tapahtumat ja sitä seurannut kiristynyt poliittinen tilanne
ajoi satoja virolaisia Helsinkiin vapaampien olojen toivossa. Käytännössä
juuri vuoden 1905 vallankumouksen seurauksena syntyi suurin osa siitä
virolaisyhteisöstä, jota Zetterberg on lähtenyt tutkimaan, joten tämä
kulttuurisuhteet politisoinut ”dramaattinen käänne” on näkyvästi esillä
myös kirjan käsittelyluvuissa.

Poliittisten pakolaisten jalanjälkiä seuratessaan lukija löytää itsensä
käytännössä usein Helsingin ulkopuolelta. Esimerkiksi Konstantin Pätsin ja
Jaan Teemantin seurasta Suomen maaseudun rauhasta tai Sveitsistä, Bernin
”virolaisen siirtokunnan” parista. Zetterberg toteaakin kirjan alussa, että
Helsinki on toiminut ennen kaikkea ankkurina, vaikka kettingin toinen pää on
välillä viipynyt milloin Ruotsissa ja milloin Yhdysvalloissa. Valinta kertoo
osaltaan tutkimuksen yksilökeskeisyydestä ja tutkimuksen keskiössä olevien
yksilöiden laajoistakin liikkeistä vuosisadan alun Euroopassa ja kauempana.
Tarkastelun pysyttäminen pelkästään Helsingin kaupungin rajoissa ei näistä
lähtökohdista katsottuna tietenkään olisi ollut perusteltua.

Yhdistyksiä ja ryhmittymiä

Virolaisyhteisö näyttäytyy selkeimmin nimenomaan yhteisönä erilaisia
järjestöjä ja ryhmittymiä koskevissa luvuissa. Näistä keskeisimpiä olivat
vuonna 1903 perustettu Helsingin virolainen hyväntekeväisyysseura (Helsingi
Eesti Heategev Selts) sekä kolme vuotta myöhemmin järjestäytynyt
Suomalais-Virolainen liitto (Soome-Eesti Leping). Varsinkin ensin mainittu oli
mielenkiintoinen yhdistys, sillä sen perustajat ja jäsenistö olivat lähinnä
käsityöläisiä ja työläisiä. Jäsenistöltään varsin pienenä pysynyt
seura järjesti aluksi erityisesti kevyttä iltaohjelmaa, mutta vuoden 1905
jälkeen yhdistys politisoitui ja se muuttui Zetterbergin mukaan käytännössä
työväenseuraksi. Seuran tilat olivat myös suosittu kokoontumispaikka
virolaiselle pakolaisyhteisölle, vaikka he eivät liittyneetkään juuri
jäseniksi. Suomalais-Virolainen Liitto perustettiin käytännössä vastavetona
vanhemman yhdistyksen politisoitumiselle ja sille asetettiin
sivistyksellisempiä tavoitteita, mutta nimenomaan poliittiset syyt johtivat
muutamia vuosia myöhemmin liiton lakkauttamiseen.

Varsinaisten yhdistysten lisäksi Zetterberg nostaa esille myös
epämuodollisempia ryhmiä. Keskeisin näistä oli ikkunoita Eurooppaan
innokkaasti avannut Noor-Eesti, jonka kirjailijoille Helsingistä muodostui
keskeinen kohtaamispaikka. Vuonna 1906 siellä asui periaatteessa koko
ydinryhmä: Mihkelson-Tuglas, Aavik, Suits ja Grünthal-Ridala. Toinen luovaa
työtä tehneiden virolainen yhteisö majaili samoihin aikoihin Ahvenmaalla ja
se koostui nooreestiläisiä lähellä olleista kuvataiteilijoista. Näihin
virolaisiin lukeutuivat Nikolai Triik, Aleksander Tassa ja Konrad Mägi. Näille
ryhmille ja muille poliittisille pakolaisille Suomi avautui vapauden maana.
Samalla se toimi tukikohtana, josta käsin harrastettiin paljon erilaista
julkaisutoimintaa, joka olisi ollut käytännössä mahdotonta Virossa.
Julkaisutoiminnan osalta tulivat tosin vastaan myös Suomen vapauden rajat,
jonka sai todeta ainakin pilalehti Kaakia julkaissut Eduard Vilde.



Kuva: Kaakin kansi 1906.

Erilaisten yhdistysten ja yhteenliittymien historiasta tulee korostetusti
näkyviin Helsingin virolaisyhteisön painottuminen poliittiseen vasemmistoon.
Nooreestiläisten joukossa oli sympatiaa sosialisteja kohtaan,
hyväntekeväisyysseura otti selkeän askeleen vasemmalle ja poliittisissa
pakolaisissa oli paljon nimenomaan vasemmistoon kuuluneita. Helsingin
Työväenyhdistykseen perustettiin jopa erillinen virolainen osasto, joka tosin
lakkautettiin pian viranomaisten toimesta. Tämä virolaisten poliittisten
piirien ”punaisuus” oli myös maiden itsenäisyyden alkuvuosina erityisen
kova pala purtavaksi valkoisen Suomen hallitukselle.

Suomalais-virolaisten suhteiden peruslukemistoa

Kokonaisuudessa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema Kulttuuria ja
kumouspuuhia on laadukas ja siististi taitettu teos. Myös kuvituksen osalta on
nähty paljon vaivaa ja mukana on myös paljon kiinnostavia otoksia tutkimuksen
lähdemateriaalista. Tutkimus perustuu laajalle alkuperäisaineistolle, jota on
kerätty Suomesta ja Virosta. Mukana on erityisen paljon yksityisarkistoja, joka
näkyy selvästi myös lopputuloksessa. Lisäksi Zetterberg on käynyt läpi
kattavasti hallinnon ja työväenliikkeen muodostamia arkistokokonaisuuksia.
Epäilemättä kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä lahden kummaltakaan
puolelta. Joitakin harvoja tutkimukselle mahdollisesti lisäarvoa antavia
kokonaisuuksia olisi toki vielä ollut, esimerkiksi Minnesotan yliopiston
kokoelmista löytyy mielenkiintoinen hyväntekeväisyysseuran historiaa koskeva
käsikirjoitus, mutta vaikeasti saatavilla olevat lähteet eivät varmasti olisi
muuttaneet mitenkään ratkaisevasti tutkimuksen nyt antamaa mielenkiintoista
kuvausta Helsingin virolaisista asukkaista.

Viron historiaa koskevilla teoksilla tuntuu olevan Suomessa yllättävän paljon
lukijakuntaa. Nyt käsillä oleva teos antaa kuitenkin paljon muillekin. Se
tarjoaa mielenkiintoisia vertailukohtia vuoden 1905 vallankumouksen tapahtumiin
Suomessa ja Virossa ja avaa uuden näkökulman myös Helsingin sivistyneistön
historiaan. Joka tapauksessa yhdessä Kari Aleniuksen vuonna 1996 ilmestyneen
väitöskirjan kanssa Zetterbergin vuonna 2013 julkaistu tutkimus päätyy
varmasti varhaisemmista virolais-suomalaisista suhteista kiinnostuneiden
peruslukemistoon. 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/