[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: 013 – aito suomalainen ja muita kirkkaita

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pulkkinen, Jonna: Kossu: Koskenkorvan ja suomalaisen vodkan historia. Minerva
Kustannus Oy, 2014. 221 sivua.


013 – aito suomalainen ja muita kirkkaita
---------------------------------------------------------

Oululainen historian maisteri, toimittaja ja vapaa kirjoittaja Jonna Pulkkinen
on innostunut suomalaisten väkevien viinojen historiasta. Nyt hän on
kirjoittanut teoksen Kossu: Koskenkorvan ja suomalaisen vodkan historia.
Nimestään huolimatta kirja ei kerro vain yhdestä suomalaisten lempijuomasta
ja yhdestä polttimosta vaan tislauksen ja viinan historiasta yleensä sekä
kirkkaan alkoholin valmistuksesta Suomessa. Teos antaa myös drinkkivinkkejä
sekä reseptejä, jotka saattavat houkutella kokeilemaan, millaisen potkun
Koskenkorva antaa keittiössä. Arkistokuvien rinnalla Lotta Salosen raikkaat
kuvat kirkastavat  mielikuvaa Kossusta.

Kaikki alkoi tislauksesta

Kossu: Koskenkorvan ja suomalaisen vodkan historia on Jonna Pulkkisen toinen
lyhyessä ajassa tuottama viinakirja. Ensimmäinen, Jallu –  Jaloviinan ja
paloviinan historia, ilmestyi vuonna 2013, ja siitä on otettu jo
lisäpainoksia. Sen vuoksi oletan tekijän olevan melkoisen perehtynyt
pohjoisten väkevien juomien menneisyyteen. Siksi odotin, että Kossu olisi
hyvin jäsennelty teos otsikon aiheesta ja ehkä hauskakin. Kirja sisältääkin
paljon mielenkiintoisia asiatietoja meille tuttujen tislattujen juomien
historiasta, mutta jättää sekavan ja kiireisesti tehdyn vaikutelman.
Kerronnan käänteissä olin monta kertaa pudota kärryiltä, vaikken ollut
maistanut Kossua tippaakaan.

Tajusin kuitenkin hetimiten, ettei suomalaisten suosikkijuomaa Koskenkorvaa
olisi olemassakaan, ellei tislaamisen jaloa taitoa olisi keksitty. Jo 3500
vuotta ennen ajanlaskumme alkua mesopotamialaiset tislasivat hajusteita, ja
kiinalaiset osasivat keittää alkoholia 2800 vuotta sitten. Eurooppalaisten oli
kuitenkin opittava tislaustaito omin päin uudelleen 1000–1100-luvulla.
Paloviinan tiputtelu onnistui kuitenkin vasta 1400-luvulla, jolloin sitä
tehtiin alkuun nimenomaan lääkkeeksi. Ruotsiin paloviina tuli vuosisadan
lopulla ja Suomeen 1500-luvulla. Vodkaa tiedetään tuodun Ruotsiin Venäjältä
jo vuonna 1505, ja Suomeen juoman käyttö tuli myös Venäjältä 1550-luvun
sotien aikana. Pian viinaa alettiin käyttää myös päihdyttävänä juomana,
ja tislauksen yhteydessä syntynyt rankki kelpasi hyvin karjan rehuksi.

Viinaa keitettiin satojen vuosien ajan erityisissä viinapannuissa. Mitä
vahvempaa ainetta haluttiin, sitä useampia kertoja neste oli tislattava. Touhu
oli siis varsin hidasta. Vasta 1830-luvulla alettiin tehdä ns.
kolonnitislausta, jolla saatiin jatkuvalla prosessilla korkea alkoholipitoisuus
ja yhä useampia tornimaisia tislauslaitteita eli kolonneja lisäämällä myös
entistä puhtaampi tuote. Vodka valmistetaan nykyisinkin tällä menetelmällä,
mutta esim. mallasviski ja konjakki valmistetaan pannutislauksella.

Vodka vai wodka

EU-määritelmän mukaan vodka on väkevä alkoholijuoma, alkoholipitoisuus on
vähintään 37,5 tilavuusprosenttia. Se on valmistettu etyylialkoholista, joka
on saatu perunasta, viljasta tai muista maataloustuotteista ja joka on tislattu
tai puhdistettu niin, että käytetyistä raaka-aineista peräisin olevat
aistinvaraisesti tunnistettavat maku- ja hajuaineet ovat vähentyneet
valikoivasti.  Vodkaa voidaan kuitenkin tehdä melkein mistä tahansa, mutta
nykyisin sitä tislataan varsinkin viljasta ja perunasta, sillä nämä antavat
juomalle parhaan maun. Raaka-aineet ovat halpoja, ja tislaustaito onkin tuotteen
laadun kannalta tärkeä. Varastoimalla ei vodkaa vanhenneta eikä sen makua
paranneta. 

Vodkan alkuperä on pohjoisen Euroopan maissa, mutta kunniaa sen keksimisestä
ei pystytä kiistatta antamaan kenellekään. Vodkaa on valmistettu satoja
vuosia eri puolilla Itä-Eurooppaa, ja erityisesti sitä on kehitetty Puolassa
ja Venäjällä. Puolassa vodkaa on tehty katkotta ainakin 500 vuotta.
Venäjällä on välillä ollut kieltolakeja, joilla juoman valmistusta ja
kulutusta on rajoitettu, mutta siellä sen historiaa on dokumentoitu tarkemmin.
Niin Puolassa kuin Venäjälläkin munkit tislasivat vodkaa luostareissaan jo
1400-luvulla. Sen valmistukseen käytettiin vehnää ja muita viljoja. Juomaa
maustettiin marjoilla, yrteillä ja hunajalla. Maustettu vodka onkin vanhempi
kuin neutraali. Puolassa oli 1500-luvulla peräti 72 erilaista yrttivodkaa.
Perunavodkaa siellä alettiin tehdä 1800-luvun alusta lähtien. Lännempänä
tehtyjen vodkien maku ja haju olivat puhtaita, mutta idempänä vodkista tehtiin
voimakkaamman makuisia ja -hajuisia.

Vodka-sanan käytöstä on tietoja Puolasta jo 1400-luvulta ja Venäjältä
1500-luvulta.  Sekä puolan wodka että venäjän vodka pohjautuvat
vesi-sanaan. Puolassa wodasta on tehty wodka ja venäjässä vodasta vodka,
pieni vesi. Vielä 1600- ja 1700-luvulla vodka merkitsi kummassakin kielessä
lääkeannosta. 1800-luvun puolivälistä sanalla alettiin tarkoittaa puhdasta
viinaa, ja 1860-luvulla sana vakiintui jokapäiväiseen käyttöön. Vuonna 1936
vodka vahvistettiin Neuvostoliitossa viljaviinan viralliseksi nimitykseksi.
Suomessa kirkasta maustamatonta viinaa sanotaan sekä vodkaksi että votkaksi. 

Kohti kieltolakia

Tislatun viinan historiasta Pulkkinen siirtyy säädöksiin, joilla Ruotsissa ja
samalla myös valtakunnan itäisissä maakunnissa koetettiin ohjailla
alkoholikulttuuria. Alkujaan viinistä tislatun paloviinan (brännvin) tuontia
alettiin säädellä 1500-luvulta lähtien sekä valmistusta, anniskelua ja
juomista 1600-luvulta lähtien. Maaseudulla aatelisto ja papisto saivat
keittää viinaa vapaasti, kunnes vuonna 1686 kirkkolaki kielsi pappeja
polttamasta viinaa myyntiin sekä juopuneita osallistumasta jumalanpalvelukseen.

Kuva: Kuninkaallinen määräys vuonna 1756 paloviinan polton kieltämiseksi.

Seuraava vuosisata oli maassa varsinainen ”paloviinan aikakausi” ja samalla
kiivaan sääntelyn aikaa. Säädöksiä tuli  ja meni. Kotitarvepolttaminen
kiellettiin moneen kertaan, mutta kiellot kumottiin tai niitä ei valvottu.
Kustaa III ( 1771–1792) yritti monopolisoida viinanpolton perustamalla
kruununpolttimoita (1776–1787), joita perustettiin Suomen puolelle kaikkiaan
11 ja koko Ruotsiin 61. Vuonna 1800 annettu viinanpolttoveroasetus merkitsi
paluuta kotitarvepolttoon, sillä nyt kaikkien maanomistajien piti maksaa
viinaveroa keittipä viinaa tai ei – useimmat keittivät – ja kaupunkien oli
maksettava tuota veroa asukasmääränsä mukaan. 

Ruotsin aikainen viinanpolttoveroasetus oli voimassa senkin jälkeen, kun Suomi
liitettiin Venäjään. Mutta veroja alettiin taas muokata, jotta kansan
juopottelu tyrehtyisi ja siveellisyys kohenisi. Vuonna 1841 keisarillisella
asetuksella verosta vapautettiin maanomistajat, jotka luopuivat
viinanpoltto-oikeudestaan. Vuonna 1859 polttoaika rajattiin 6 viikkoon ja uudet
laitteet kiellettiin. Lopulta vuoden 1865 paloviina-asetuksella kotitarvepoltto
kiellettiin kokonaan, ja vuoden 1866 alusta lähtien siirryttiin valtion
säätelemään tehdaselinkeinoon, jolloin kansalaisten viinan saanti vaikeutui.

Kiellosta huolimatta moni talonpoika jatkoi viinan keittoa, kuten
isoisoisoisänikin, joka joutui heti tammikuussa 1866 pitäjän muiden
talollisten rinnalla käräjille vastaamaan luvattomasta kotipoltosta. Kiellot
eivät noita isäntiä raitistaneet, eivätkä viinatehtaiden tuotteet olleet
heidän ulottuvillaan, vaikka pieniä tislaustehtaita ja alkoholimyymälöitä
perustettiin yhä uusia. Tislaamoiden tärkein tuote oli aluksi hiiva, jonka
menekki kasvoi jatkuvasti, kun yhä uusia leipomoita perustettiin. Mutta kun 100
kilosta viljaa saatiin 8,2 kiloa hiivaa ja 52,5 litraa alkoholia, on selvää,
että viinan tuottamisesta tuli tärkeämpää kuin hiivan valmistuksesta.

1800-luvun lopulla Suomessa oli 80 viinatehdasta ja 1066 alkoholimyymälää.
Alkuun suurin osa tehdasviinoista oli väriviinoja, joita varten puhdas sprii
laimennettiin ja nesteeseen lisättiin uutteita ja väriaineita.
Raittiusihmisten mielestä viinaa ei olisi tarvittu lainkaan, ja vuoden 1885
valtiopäivillä he esittivät täydellistä alkoholin kieltolakia. Esitystä ei
hyväksytty, mutta alkoholijuomien saatavuutta vaikeutettiin monin säädöksin.
Maaseudulla viinan anniskelu loppui vuonna 1892 ja oluen anniskelu vuonna 1895.
Rajoitukset aiheuttivat sen, että viinaa poltettiin salaa. 

Oy Alkoholiliike Ab ja Koskenkorva

Kansan raitistajat eivät kuitenkaan luovuttaneet, vaan jatkoivat ponnistelujaan
kieltolain säätämiseksi maan ensimmäisillä vapailla vaaleilla valituilla
valtiopäivillä. Eduskunta hyväksyikin kieltolain vuonna 1907, mutta keisari
jätti sen vahvistamatta. Vasta Venäjän vallankumouksen jälkeinen Kerenskin
väliaikainen hallitus vahvisti lain, ja se tuli voimaan 1.6.1919. Kielto ei
merkinnyt viinanjuonnin loppumista eikä kansan raitistumista, vaan se aiheutti
meritse ajetun ”pirturallin”, joka jatkui jossain määrin senkin jälkeen,
kun kieltolaki kumottiin vuonna 1932. Valtion monopoliyhtiö Alko (Oy
Alkoholiliike Ab) sai yksinoikeuden alkoholijuomien valmistukseen ja myyntiin.
Se pyrki ehkäisemään salakuljetusta ja -polttoa mm. kehittämällä
edullisen, 42-prosenttisen Karhuviinan ja muita kotimaisia tuotteita.
Täydellinen monopoli säilyi vuoteen 1994 saakka, jolloin uusi alkoholilaki
poisti Alkolta valmistus-, tuonti-, tukkumyynti- ja anniskelumonopolin ja
säilytti vain vähittäismyyntimonopolin.



Kuva: Karhuviina etiketti

Yli puoli sataa sivua kahlattuaan lukija odottaa jo malttamattomasti, milloin
päästään Koskenkorvaan. Tämä tapahtuu luvussa ”Uuden ajan airut”
sivulta 65 alkaen. Tehtaan rakennustyöt alkoivat kesällä 1939 Ilmajoella
Koskenkorvan tilalla, ja tehdas valmistui vuonna 1941. Ensimmäisessä
koepoltossa käytettiin perunoita, mutta sodan aikana ei elintarvikkeita enää
viinaksi väännetty, vaan viinaa tislattiin sulfiittiselluloosasta. –Yhdestä
sellutonnista saadaan 100 litraa 37-prosenttista viinaa.

Sota-aikana viinatehtailla oli kuitenkin tärkeämpääkin tekemistä kuin
viinan liruttaminen. Esimerkiksi vuonna 1935 valmistuneessa Rajamäen tehtaassa
Hyvinkäällä 87 naista ja viisi miestä teki Molotovin cocktaileja eli
polttopulloja, joilla suomalaiset sotilaat torjuivat vihollisen panssareita.
Koskenkorvan tehdas vuokrattiin ensin kansanhuoltoministeriö sokerivarastoksi
ja sitten valtio viljavarastoksi. Se ehti olla vielä sota-arkistonkin
käytössä. 



Kuva: Molotovin coctaili

Sodan jälkeen puhtaan väkiviinan kysyntä kasvoi; sitä tarvittiin
alkoholijuomien lisäksi apteekeissa, lääketehtaissa,
kosmetiikkateollisuudessa ja tutkimuksessa. Koska ainetta pystyttiin tislaamaan
selluloosasta poltetusta sulfiittiviinasta vain Rajamäen tehtaassa, asennettiin
Koskenkorvan tislaamoon kaksi lisäkolonnia. Näiden ansiosta tehtaassa
tislattiin puhdasta väkiviinaa vuosina 1945–1963. Elintarviketilanteen
paranemisen myötä alettiin vuodesta 1952 lähtien käyttää viinan
valmistukseen yhä enemmän viljaa, ja vuonna 1953 Koskenkorvalla ruvettiin
tislaamaan perunoista Koskenkorvan viinaa. ”Tikkuviinan” valmistui loppui
kokonaan vasta, kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin, sillä unionin direktiivien
mukaan viina oli valmistettava maatalousperäisestä etanolista.

Suosittuja suomalaisia

Vuoteen 1962 mennessä Kossusta tuli Suomen suosituin viina, kun sen myynti
ohitti aikaisemman suosikin, Jallun myynnin; kaupunkilaisten ohella maaseudulla
asuvatkin olivat oppineet juomaan kirkkaita. Mutta vuonna 1972 Dry Vodka, jossa
oli vähiten mausteita, ohitti puolestaan Kossun myyntitilastoissa. Kumpaakin
myytiin tuolloin melkein saman verran. Vuonna 1982 suosituimmaksi juomaksi nousi
vuorostaan Gin Long Drink, joka oli tullut myyntiin jo olympiavuonna ja joka on
säilyttänyt suosionsa jatkuvasti. Luku ”Alkoholin kulutus rajuun nousuun”
sisältää paljon kiintoisaa tietoa, jonka kirjoittaja olisi voinut tiivistää
muutamaan helppolukuiseen taulukkoon. Kehityksen kokonaiskuvan hahmottaminen ei
näet ole helppoa, kun tekstissä vilisevät vuosiluvut, juomien nimet ja
alkoholiprosentit, kulutetut litrat sekä kasvuprosentit.

Suomalaisten kirkkaiden viinojen vienti ulkomaille alkoi 1960-luvulla.
Koskenkorvaa ruvettiin viemään vuonna 1962 Ranskaan ja seuraavana vuonna
Yhdysvaltoihin. Vuonna 1965 aloitettiin Koskenkorva Vodkan vienti Ruotsiin,
missä se lempinimen Hemlängtan (Koti-ikävä). Vuonna 1970 Alko perusti
erillisen vientiosaston, ja vienti muuttui tehokkaammaksi. Ehkä tunnetuin
kansainvälinen merkkituotteemme, Finlandia Vodka alkoi valloittaa maailmaa
juuri vuonna 1970 Tapio Wirkkalan jäähilepullossa ja porot etiketissään. Se
kehitettiin nimenomaan Yhdysvaltojen markkinoille, mutta sitä myytiin ennen
sinne pääsyäkin suomalaisissa tax free-kaupoissa sekä Kanadassa, Espanjassa,
Länsi-Saksassa ja muissa Pohjoismaissa. Finlandia Vodkan lopullinen läpimurto
USA:ssa tapahtui vuonna 1979, kun Neuvostoliiton joukot marssivat Afganistaniin
ja amerikkalaiset alkoivat boikotoida venäläisiä vodkia.

Vuosien varrella kirkas Koskenkorva on saanut rinnalleen erilaisia houkuttelevia
sekoituksia, joista vuonna 1993 myyntiin tullut Salmiakkikoskenkorva lienee
tunnetuin. Se innoitti kansalaisia sepittämään suoranaisia kaupunkilegendoja
juoman vaarallisista vaikutuksista. Hälyn vuoksi Salmiakkikossu vedettiin saman
tien pois myynnistä, mutta palautettiin taas valikoimaan.



Kuva: Koskenkorvapullojen etikettejä

Pulkkinen tietää, että ravintoloissa Koskenkorvaa ja muitakin kirkkaita
naukkailtiin aluksi vain snapseina ja 1980-luvulta lähtien myös grogeina.
Sitä hän ei kerro tai ole ottanut selville, miten kansa on Kossunsa ryypännyt
porttikäytävissä, metsissä ja rannoilla. Onpa tainnut useinkin hulahtaa
suuntäysi toisensa jälkeen suoraan pullosta, kunnes lasinen laulukirja on
loppuun veisattu. Nykyisin suomalaiset juovat Koskenkorvaa peräti 48
pullollista eli 24 litraa vuodessa henkeä kohti. Juoman maku lienee vain
parantunut, kun raaka-aine on vaihdettu perunasta ohraan. Etiketin useat
muutokset ja pullon muodon muuttaminen vuonna 1962 eivät lienee viinan makuun
vaikuttaneet, sillä valmistusta valvotaan tarkasti. Hajuaistin käyttö on
laaduntarkkailun tärkein osa.

Kaikki talteen

Viinan tislauksessa ei synny pelkästään viinaa, vaan paljon muutakin. Rankkia
on aina käytetty kotieläinten rehuksi, mutta nykyisin sitä voidaan kuljettaa
laajalle alueelle 1960- ja 1970-luvun taitteessa alkaneen kuivaamisen ansiosta.
Muutkin ”sivutuotteet” hyödynnetään. Käymisvaiheessa syntyvä
hiilidioksidi otetaan talteen teurastamoja ja hitsausteollisuutta varten, puhdas
tärkkelys menee paperiteollisuuteen ja jyvien kuoriosat käytetään energian
tuotantoon.

Valmistusprosessin sanallinen selostus ei helposti aukene tislauksen saloihin
perehtymättömälle lukijalle. Selkeä prosessikaavio olisi havainnollistanut
viljan tien viinaksi varsin helposti, mutta nyt lukija ei saa kunnon tolkkua
siitä, miten raaka-aine seikkailee kymmenien metrien korkuisissa
tislaustorneissa ilmeisesti mäskikolonnista alkaen ja edeten vahvistus-,
esitislaus-, väkevöinti-, metanoli-, sikuna-, jälki-, rikastus- ja
propanolikolonnien kautta jonnekin. Se jää arvoitukseksi, valuuko valmis
tuotos jotakin rööriä pitkin johonkin suureen sammioon vai suoraan
liukuhihnalla kiliseviin pulloihin.

Kossu-kirja sisältää myös juoma- ja ruokareseptejä. Ne ovat luvattoman
huolimattomasti toimitettuja. Minä tumpelo en ainakaan tajunnut, mitä
Vaniljakossusorbetin reseptissä tarkoittaa ohje: ”Valmista lupiininkukka.”
Kossu-spagetin käyttömahdollisuuksia en myöskään ymmärtänyt. Sen tajusin,
että majoneesi on tehtävä pikasekoittimen astiassa, kun asia samottiin
kahteen kertaan, mutta menettelyn syy ei selviä.

Nykyisin melkein joka tietokirjassa on tietolaatikoita, ja Kossu-kirjassakin
niitä on kymmenen kertomassa mm. alkoholiprosenteista, viinan jäätymisestä,
tislaus-sanasta, Kossun työmaasta ja Koskenkorvapalkinnon saajista. Osa
puolustaa paikkaansa, mutta osan tiedot olisi hyvin voinut sijoittaa
leipätekstiin. Jonkinlaista viinasanastoa jäin kuitenkin kaipaamaan.

Missä ovat toimitussihteerit?

Pulkkisen kirjan lähdeluetteloa ei olisi hyväksytty mihinkään
opinnäytteeseen; niin paljon siinä on puutteita ja epäjohdonmukaisuuksia.
Kirjoittaja mainitsee esimerkiksi tietyn arkiston, mutta ei sieltä
käyttämiään lähteitä. Hän luettelee julkaisemattomia lähteitä, mutta ei
arkistoa, josta ne löytyvät. TV-ohjelmista, elokuvista ja musiikista lukija
joutuu välillä arvailemaan, mikä on mitäkin lajia, jollei satu ennestään
tietämään kyseistä lähdettä. Myös luettelot sähköisistä lähteistä ja
kirjallisuudesta on huolimattomasti laadittu.

Lukuisat toistot, useat peräkkäiset relatiivilauseet, muutamat epäsuomalaiset
lauserakenteet ja slangisanat asiatekstin keskellä harmittavat ainakin
kaltaistani kieliniuhoa. Jos kirjoittajat eivät jaksa, ehdi tai viitsi
viimeistellä tuotoksiaan, kuka sen tekee? Nykyisin ei kukaan. Ehkä joskus
koittaa päivä, jolloin toimitussihteerit taas tekevät sen.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/