[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sikiön semiotiikka ja muita posthumanismin kysymyksiä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Soikkeli <mg.soikkeli at gmail.com> Kynätyöläinen, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lummaa, Karoliina ja Rojola, Lea (toim.): Posthumanismi. Eetos, 2014. 337 sivua.


Sikiön semiotiikka ja muita posthumanismin kysymyksiä
---------------------------------------------------------

Mihin tarvitaan humanistia, jos käyttöliittymät korvaavat kasvokkain olemisen
etiikan ja yhteisöt kuvaillaan koneiden sosiologiana? Eetos-kustantamon
julkaisema artikkelikokoelma Posthumanismi käsittelee näitä aikamme isoimpia
filosofisia ja tiede-eettisiä kysymyksiä. Ajankohtaisuudessaan se on niin
tärkeä keskustelunavaus, että kirja olisi saatava pakolliseksi
tentittäväksi, tai peräti luettavaksi, kaikkiin humanistisiin oppiaineisiin.

Digitaalisen dominantin raskauttama kulttuurikeskustelu on ajanut humanismit
tilanteeseen, jossa kriittiselle tutkimukselle on tarvetta enemmän kuin koskaan
– ja toisaalta taas olemme käymässä fossiilijäänteiksi verrattuna
ensimmäistä läppäriohjelmaansa koodaaviin kuusivuotiaisiin.

Posthumanismi on ajattelutapana reaktiota molemmansuuntaisiin näkemyksiin.
Toisaalta mediassa ovat näkyvillä scifistiset kuvitelmat teknologialla
parannellusta tai korvatusta ihmisestä, toisaalta kriittisemmät, ekologisesti
painottuvat ajatukset ihmiskeskeisyyden kyseenalaistamisesta. Edellisen
suuntauksen mukaan ihminen lajina tulee piankin ylittämään biologisen
perustansa. Transhumanismi on tiedeuskovainen äärimuoto tästä porukasta.

Ekologisesti suuntautunut posthumanisti on puolestaan kiinnostunut siitä, mitä
tapahtuu humanismin jälkeen. Miten ihminen voisi ylittää lajistiset
ennakkoluulonsa (spesisismin) ja ihmiskeskeisen lajihierarkian? Ekologinen
posthumanismi on lähellä ekokriittistä tutkimusta teoriatekstien viitatessa
yhä useammin samoihin lähteisiin. Myös linkolalaiset kannanotot ihmislajin
sukupuuton tarpeellisuudesta löytyvät molemmista tutkimussuuntauksista.

Posthumanismi-kokoelman kymmenen artikkelia edustavat hillityn kriittistä
näkökulmaa, vaikka kirjoittajien esimerkkinä on hyvinkin vaihtelevia
tapauksia perinteisten tutkimusrajojen ylitse.

Kirjan aloittavat teoriasisällöltään raskaat artikkelit kannattaisi
jättää viimeiseksi, jotta ihmiskuvan ja humanismin muuttuvia merkityksiä
ennättää ajatella itsenäisesti. Paradigmaeroja esittelevät teoriatekstit
pureutuvat ihmistieteiden muutokseen. Kirjassa on toimittajien pakollisen
teoriapohjustuksen lisäksi Juha Raipolan artikkeli, jossa filosofin
täsmällisyydellä erotellaan posthumanismin keskeisiä käsitteitä. Raipola
muistuttaa, että keskustelu humanismista täytyy viedä pidemmälle kuin vain
pelkokuvien maalailu.

Raipolan artikkelissa valotetaan hyvin myös tieteisfiktion antia kriittiselle
posthumanismille. Tieteisfiktio ja tulevaisuustutkimus ainoastaan ehdottavat
erilaisia uusia konstruktioita "postihmisestä", näistä tunnetuimpana
kuvitelma kyborgista. Juonen langalla yhteen kudottu hirviö, "teoreettinen
trooppi", on pikemminkin yhdistelmä tieteellisistä näkökulmista kuin ehdotus
mahdollisesta ihmisolennosta. Nämä kuvitelmat ovat kuitenkin alkaneet elää
omaa hypoteettista elämäänsä kuin hirviöt ikään, huomauttaa Raipola,
viitaten sekä N. Katherine Haylesin menestysteokseen How We Became Posthuman 
(1999) että Donna Harawayn kuuluisaan kyborgimanifestiin (1985).



Sikiö ja fossiilinen subjekti

Kohdepainotteiset artikkelit avaa Riikka Homasen artikkeli sikiön
semiotiikasta. Valinta on toimittajilta erinomainen. Homasen teksti osoittaa,
miten kysymykset ihmisyyden rajatapauksista ovat käytännöllisiä ja
keskeisyydestään huolimatta saattavat jäädä asiantuntijakielen
johdateltaviksi. Teknologia mahdollistaa sikiön arvioinnin ihmisyyden
määrällisillä kriteereillä entistä tarkemmin. Tämä
"teknologiavälitteineinen sikiö" on kuitenkin käsitteellisesti ja
kokemuksellisesti täydellisessä ristiriidassa siihen, miten raskaus voi olla
pelkkä "epämääräinen tunne naisen vatsassa". Toisaalla on lääketieteen
kulttuurinen ja poliittinen auktoriteetti, jota posthumanistinen teknologiausko
tukee – toisaalla raskaana olevan naisen kokemus ja perheen odotukset.

Homasen teksti on yhtä takkuisesti teoriapainotteinen kuin kirjan muutkin
artikkelit, vaikka juuri analyyseillä olisi paljon annettavaa ekokriittiseen
kulttuurikeskusteluun. Jacques Derridan filosofia tunkee niin moneen yhteyteen,
että johdantoartikkelien toivoisikin keskittyneen siihen, miksi Derrida on niin
välttämätön kriittiselle posthumanismille. Derrida-oppineisuus muodostaa
jäkälämäisen verkoston, jossa yksittäisen tutkijan ääni katoaa yhtä
varmasti kuin esimerkkitapauksen merkitys. Keskustelua käydään joko
filosofian sisällä tai jonkinlaisena kulttuurianalyysinä, jonka tulokset
palautetaan filosofiaan.

Homasen tekstiä lukuun ottamatta artikkelien järjestely ja valintaperusteet
tuntuvat nekin mielivaltaisilta. Posthumanismin teoriaperusta on niin lavea ja
käymisvaiheessa, ettei kohdepainotteisista artikkeleista voi nostaa
mallitapauksia sille, millaiset kertomukset ja troopit olisivat tyypillisiä
posthumanistiselle tutkimukselle.

Karoliina Lummaan artikkeli "hyperobjekteista" ja Antti Salmisen artikkeli
"fossiilisesta subjektista" tarjoavat sentään taitavasti perusteltuja
käsitekuvauksia. Salmisen kirjaimellisesti maanläheinen filosofia on muutenkin
parasta ekokriittistä ajattelua mitä olen suomeksi lukenut. Salminen tuo
filosofi George Bataillen mukaan posthumanismi-keskusteluun ja toteaa, että
luonnon yläpuolelle kohottautuva moderni subjektius on ollut mahdollista
ainoastaan fossiilisen energian loputtomalla syötöllä. Transhumanistien
unelmat vaatisivat puolestaan vieläkin enemmän energialähteitä, joiden
kuvittelijana edes tieteisfiktio ei ole ollut johdonmukainen.

Miten tieteisfiktio ja transhumanistiset tulevaisuusvisiot ovat sitten
kasvattaneet suosiotaan? Siinä missä perinteinen humanismi tarjoaa
varoitustarinoita post-ihmisestä, on transhumanistinen fiktio ottanut tosissaan
harawayläisen idealismin, kyborgin supertrooppina, jossa faktan ja fiktion,
retoriikan ja analyysin erottaminen toisistaan käy mahdottomaksi. Kotimaisen
kokoelman rinnalla voisikin lukea vaikkapa Bruce Clarken teosta Posthuman
Metamorphosis (2008), jossa lähdetään siitä, kuinka posthumanistinen
näkökulma tulee parhaiten esille metamorfoosikertomuksissa. Metamorfoosin eli
muodonmuutoksen kuvauksissa prosessoituvan identiteetin keskeneräisyys on sekä
äärimmäinen hyve että pelottavin tila.

Humanismi vs. luonnontiede

Lukijan oman ajattelun kannalta olisi helpointa aloittaa kokoelma Jukka Sarjalan
artikkelista, jossa pohditaan, onko mitään liberaalia humanismia koskaan
ollutkaan vai olemmeko tulleet puhuneeksi ihmiskuvasta kunkin aikakauden
teknologiadiskurssin ehdoilla? Sarjala nostaa testitapaukseksi inhimillistä ja
ei-inhimillistä koskeneesta kulttuurikeskustelusta E.T.A. Hoffmanin kuuluisan
nukkumattitekstin, Der Sandmann (1817). Hoffmanin tarina ei pyri
miellyttämään abstraktin materialismin, oman aikansa teknohumanismin
ihanteita, vaan jättää avoimeksi johtopäätökset ihmisen fetissisestä
suhteesta mielensä tai käsityönsä luomuksiin.

Sarjalan tekstin jälkeen on helpompi lähestyä muiden artikkelien toistamaa
luonnontieteen ja humanismin vastakkainasettelua. Karoliina Lummaa puhuu tästä
luonnontieteiden tarjoaman pakkorationalismin ja semioottisten kudelmien
vastakkainasetelmana. Luonnontieteet ovat monopolisoineet tiedon ihmislajista
samanlaisina objekteina kuin muistakin luonnonosasista, kun taas humanistiset
tieteet auttavat meitä näkemään merkitystenvaihdon inhimillisten ja
ei-inhimillisten objektien välillä.

Jos filosofian sisäpiirimäinen ja käsitefetisismiin ajautuva keskustelu alkaa
maistua jäkälältä, suosittelen lukemaan Jukka Sihvosen artikkelin
eläinallegorioista. Tuttuun tapaansa Sihvonen liikkuu teoriateksteissä kuin
kala vedessä poimien niistä arkijärjelle ymmärrettäviä tuoreita
kysymyksiä, joita hän havainnollistaa monipuolisilla esimerkeillä. Tällä
kertaa pääosassa ovat J.J. Grandvillen (1803-47) satiiriset piirrokset
eläinmäisistä ihmisistä, mutta mukaan ennättävät yhtä lailla
kansainväliset kuvapankit kuin hirviöelokuvat.

Myös Sihvonen päätyy metamorfoosiin posthumanismin keskeisenä trooppina.
Hän kiteyttää posthumanismin ideologian nasevasti pohtiessaan
eläinsymboliikan muuttumista ihmiskuvan mukana: "Vaikuttaa siltä, että
posthumanistin peilikuvassa peilaajaansa katsoo nyt muodonmuutoksensa
prosessissa oleva ötökkä."



Kuva: J.J. Grandville

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/