[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kun kirjailija muistelee, kiintoisinta on tarinankerronnan tapa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Auster, Paul: Mielen maisemissa (Report from the Interior). Kääntänyt Arto
Schroderus. Tammi, 2014. 298 sivua.
Auster, Paul: Talvipäiväkirja (Winter Journal). Kääntänyt Erkki Jukarainen.
Tammi, 2012. 225 sivua.


Kun kirjailija muistelee, kiintoisinta on tarinankerronnan tapa
---------------------------------------------------------

Omintakeinen kerrontatekniikka, villisti hyppelevät mielleyhtymät ja
runollisen monitasoinen kieli tekevät kirjailija Paul Austerin kahteen kertaan
kerrotuista muistelmista kiinnostavat, joskin toivomisen varaa jää kosolti.

 

Voiko kirjailija kertoa saman tarinan kahteen kertaan ilman että lukijat
hermostuvat? Paul Auster näköjään voi – hänen omaelämäkertansa Mielen
maisemissa (Report from the Interior) on hyvin samanlainen teos kuin pari vuotta
sitten ilmestynyt ja saman tien suomennettu Talvipäiväkirja (Winter Journal).
Molemmat kirjat kuvailevat tekijänsä lapsuutta amerikkalaisessa
omakotilähiössä ja pikkukaupungin pojan yliopistovuosia tuoden vihdoin
lukijan – samoin kuin tietysti tekijän – nykyhetkeen tai ainakin hyvin
lähelle sitä.

Austeria luetaan Suomessakin paljon, ja hänen arvostuksestaan
kustannusmaailmassa kertoo se, että kumpikin teos on ilmestynyt Tammen
Keltainen kirjasto -sarjassa. Siihen on pyritty vuodesta 1954 lähtien
valikoimaan maailmankirjallisuuden merkkiteoksia; mukana on paljon nobelisteja.
Auster ei tietenkään tuolle tasolle yllä; hän on toki saanut useita
kirjallisuuspalkintoja eri puolilla maailmaa, mutta ne ovat olleet lähinnä
piirinmestaruustasoa. Miehen monipuoliseen tuotantoon kuuluu ainakin romaaneja,
runoja, esseitä, elokuvakäsikirjoituksia ja käännöksiä ranskasta
englantiin.

Mielen maisemissa koostuu neljästä osasta. Alkuluku on samanniminen kuin itse
kirja ja se kertoo pienen pojan kasvusta kaksitoistavuotiaaksi; Kaksi iskua
päähän on kahta elokuvaa (Jack Arnoldin 1950-luvulla ohjaama Mies joka
kutistui sekä Mervyn Le Royn 1930-luvun tuotantoon kuuluva Olen vainottu
kahlekarkuri) selostava ja analysoiva huikean pitkä essee. Aikakapseli on
kertomus siitä, miten kirjailijan ensimmäinen vaimo Lydia Davis löytää
Austerin opiskeluvuosinaan kirjoittamat rakkauskirjeet ja luovuttaa ne takaisin.
Kirjailija löytää tuolloin uudestaan nuoruutensa Pariisin ja opiskeluaikaisen
minänsä: vaatimattomista oloista lähteneen new jerseyläispojan, joka
rakastuu kiihkeästi parhaiden yksityiskoulujen ja sivistyneistösuvun
kasvattamaan professorintyttäreen. Noissa piireissä ei tuolloin vielä
tunnettu termiä ”luokkaretki”… Albumi on yli sadan valokuvan kokoelma –
ei suinkaan perhealbumin parhaita vaan otoksia uutistapahtumista,
populaarikulttuurin kuvastoa, ajan amerikkalaisjulkkiksia. Kaikki kuvat eivät
suomalaiselle lukijalle oikein aukene; ainakin minulle osa sikäläisistä
menneiden vuosikymmenten urheilu- ja muista tähdistä oli tuikituntemattomia.

Talvipäiväkirjan rakenne on tavanomaisempi: se on kutakuinkin kronologisesti
etenevä tarina, joka alkaa, kun kolmivuotias poika törmää tavaratalossa
höyläpenkistä törröttävään naulaan repien otsanahkansa ja päättyy, kun
64-vuotias mies katsoo talviseen aamuun ja kysyy itseltään: ”Montako aamua
vielä jäljellä?”

Lapsuuden sankareita ja akateemista haahuilua

Omatekoiset muistelmat ovat tietysti hiukan epäluotettavia ja erityisen
kriittisesti on syytä suhtautua Austerin tyyppisen kirjailijan muistelmiin.
Yhdeksänvuotias, joka siirtyy Petteri Kaniinin ja muiden satukirjahahmojen
äärestä lukemaan omilla rahoilla ostettuja Edgar Allan Poen runoja ja
kertomuksia sekä Scherlock Holmesia, vaikuttaa kovin varhaiskypsältä. Mutta
aran lapsen sisältä alkaa kasvaa kirjailija: ensimmäinen runo syntyy, luetut
kirjat, sarjakuvat ja filmit syöpyvät mieleen niin, että hän muistaa vielä
yli kuusikymppisenä, miltä elämä tuoksui ja maistui, mitä hän tunsi ja
ajatteli.

Kun poika varttuu, hän hullaantuu baseballista ja näkee yhden jumaloidun
sankarin ilmielävänä. Vieläkään hän ei ole varma, oliko naapurinsedän
järjestämä treffikumppani aito.

Sitten tulevat tytöt, nuo saavuttamattomat unelmat, lopulta ensirakkaus, ja
opiskelun ohessa nuorukainen ehtii mainiosti mukaan kuusikymmenluvun
loppuvuosien kuohuntaan. Silloinhan nuoret nousivat barrikadeille ja yliopistoja
vallattiin lähes kaikkialla länsimaissa. Kun Auster oli
opiskelijaradikalismissa mukana täysin sydämin – hän joutui tekosistaan
jopa oikeuteen – olisi tästä aiheesta ja elämänvaiheesta lukenut mieluusti
enemmän. Etenkin kun vaikenemiseen ei näytä olevan erityistä syytä,
paljasteleehan kirjailija yksityiselämäänsä muuten lähes narsismia
hipovalla tavalla. Auster opiskeli vuoroin Columbian yliopistossa New Yorkissa,
vuoroin Pariisissa jonne oli saanut stipendin. Molemmissa kaupungeissa osa
ajasta kuluu ns. akateemiseen haahuiluun ja kirjoittajanuran käynnistelyyn.

Teoksissa käydään läpi kirjailijan koko elämänkaari ja sivutaan jonkin
verran kirjojen syntyäkin. Talvipäiväkirjassa sijansa saa myös avioliiton
kuvaus: Paul Auster on ollut 1980-luvun alusta asti naimisissa toisen tunnetun
nykykirjailijan, Siri Hustvedin, kanssa.

Juutalainen verenperintö on merkittävä osa Austerin minuutta – ja
ilmeisesti myös yksi hänen luovuutensa lähteistä. Se nousee molemmissa
kirjoissa esiin useassa yhteydessä, sillä ”juutalaisena oleminen oli sitä,
että olit erilainen kuin kaikki muut, että oli sivustakatsoja - - Olla osa
jotakin eikä sittenkään. Olla useimpien hyväksymä ja silti joidenkin
epäilevässä syynissä.”

Kummassakin teoksessa tekijän oman tarinan taustana kulkee USA:n lähihistoria.
Maa on voimiensa tunnossa (mihinpä tuo tunne olisi nykyäänkään hävinnyt?).
Sen miehet marssivat Vietnamiin, lentävät kuuhun, saavat surmansa
salamurhaajien luodeista. Aineksia siis riittää, joskin analyysi voisi olla
syvempää ja terävämpää. Mutta toisaalta: tässä ei kirjoiteta poliittista
historiaa, vaan yhden ihmisen henkilökohtaista historiaa, joskin kotimaahan ja
maailmaan peilaten.

Henkilöhistoriaa vai kertomakirjallisuutta?

Kirjoja on vaikea asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen.
Talvipäiväkirjassa tapahtumat painottuvat ehkä hivenen enemmän, Mielen
maisemissa on pohdiskelevampi, sisäänpäin kääntyneempi kuten alkuperäinen
nimikin antaa ymmärtää.

Luin kummankin kirjan nyt suomeksi – Talvipäiväkirjan olen aiemmin lukenut
englanniksi – ja pidin niiden kielestä. Suomentajien – Talvipäiväkirjan
suomennos on Erkki Jukaraisen, Mielen maisemissa Arto Schroderuksen – homma ei
ole ollut helppoa, mutta kumpikin on onnistunut mielestäni varsin hyvin.

Eniten minua viehätti teosten omintakeinen kerrontatekniikka. Auster käyttää
sekä ensimmäistä että toista persoonamuotoa. Sinä-muoto hallitsee:
kirjailija kirjoittaa ikään kuin itselleen, etäännyttää muistoja,
tarkkailee itseään jostain kauempaa. Hän käyttää pitkähköjä –
välillä lähes läkähdyttävän pitkiä – lauseita ja tuntuu joskus
kerronnan riemussa kadottavan alkuperäisen ajatuksensa. Mutta juuri tuo
monikerroksisuus on jutun juju, vaikka asiaproosaan tottunut lukija saattaakin
alkusivuilla yskiä. Kiinnostavinta näissä kahdessa kirjassa on
tarinankerronnan tapa, se miten kirjailija kuvaa samassa lauseessa sekä omia
ajatuksiaan että ympäröivää maailmaa – viimeksi mainitusta saattaa olla
läsnä jopa useampi aikataso.

Mielenkiintoista muuten, että Talvipäiväkirja on kirjastoluokituksen mukaan
sekä kertomakirjallisuutta että henkilöhistoriaa, Mielen maisemissa silkkaa
henkilöhistoriaa. Kyllä nämä molemmat minun mielestäni ovat mitä
suurimmassa määrin kertomakirjallisuutta. Ja sitä taas historioitsija voi
lukea vaikkapa omaa ilmaisuaan notkistaakseen.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/