[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kaksikymmenluvun Helsinki herää eloon kepeän elegantissa jännärissä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hämeen-Anttila, Virpi: Yön sydän on jäätä. Otava, 2014. 349 sivua.


Kaksikymmenluvun Helsinki herää eloon kepeän elegantissa jännärissä
---------------------------------------------------------

Tuottelias kirjailija ja Intian kirjallisuuden tutkija Virpi Hämeen-Anttila
debytoi nyt jännityskirjailijana – eikä tulos ole lainkaan hassumpi! Kepeän
dekkarijuonen lomassa on tarjolla myös tiedonjyväsiä sisällissodan
jälkeisestä Suomesta ja kasvuvuosiaan elävästä Helsingistä.

Historiallinen jännitysromaani on maailmalla ollut jo pitemmän aikaa suosittu
genre – siitä pitävät sekä kirjailijat että lukijat. Suomessa lajityyppi
tekee vasta tuloaan, mutta suhteellisen leveällä rintamalla – äkkipäätä
mieleen tulee ainakin puolenkymmentä viime vuosina historiallisen jännärin
julkaissutta kirjailijaa.

Määrällisesti ahkerin on ollut Tapani Bagge, joka on sijoittanut
1930–1940-lukuihin jo neljä dekkaria. Niiden sankarina seikkailee Etsivän
Keskuspoliisin, myöhemmin Valpon, etsivä Mujunen. Jotakuinkin kirjan vuodessa
kirjoittava Timo Sandberg vei lukijansa pari vuotta sitten 1920-luvun Lahteen.
Harvakseltaan julkaiseva Ata Hautamäki liikkuu 1950-luvun Käpylässä,
historioitsija ja Venäjä-tutkija Arto Luukkanen yllätti keväällä
julkaisemalla tieteellisten tutkimustensa välissä vakoilutrillerin, jonka voi
sijoittaa historiagenreen, vaikka siinä liikutaankin ns. vaihtoehtoisessa
todellisuudessa.

Heidän seuraansa on nyt liittynyt Virpi Hämeen-Anttila, tutkija, kääntäjä
ja kirjailija, joka on aikanaan palkittu jopa Vuoden tieteentekijänä. Hänen
tähänastista kaunokirjallista tuotantoaan voisi luonnehtia
aikalaisromaaneiksi. Dekkaridebyytti Yön sydän on jäätä sijoittuu
1920-luvun alun Helsinkiin ja takakansitekstin mukaan se aloittaa kokonaisen
romaanisarjan.

Originelli etsivä ja epävakaa aikakausi

Tarinan päähenkilö on sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk. Nuori
juristi auttaa rikospoliisina toimivaa lapsuudenystäväänsä Martti Ekmania
ratkomaan rikoksia. Harrastus on sen verran erikoinen, että virkapaikalla
siitä ei juuri tiedetä, mutta originelli tämä Kalleksi kutsuttu suvustaan
vieraantunut aatelismies on muutenkin. Hän pukeutuu dandyn tavoin, pihistelee
ruoassa ja asunnossa, mutta auttaa vähin varoin kitkuttavaa äitiä ja
pikkuveljeä minkä suinkin voi. Tutkimusmatkailija-isä on kadonnut Siperiaan,
toinen veli kaatunut valkoisten riveissä. Kalle itse ei ole osallistunut
sisällissotaan, koska hän oleskeli tuolloin ulkomailla – vähän mystisissä
merkeissä tosin. Pikkuveli hinkuu sotaretkelle Aunukseen; Kalle ja äiti
kieltävät lähtemästä.

Varsinainen juonikuvio lähtee liikkeelle vakavaraisen ja kutakuinkin
kunniallisen liikemiehen murhasta. Ruumis löytyy melko erikoisesta paikasta eli
Vesilinnanmäen (siis nykyisen Linnanmäen) vesisäiliöstä ja murhasta
epäillään ensin köyhää, punaisten puolella taistellutta työmiestä.
Jäljet johtavat kuitenkin jääkäripiireihin ja Valaveljet-nimiseen,
valkoistakin valkoisempaan salaseuraan. Murhatutkimusten ohella rinnalla
juonessa kulkevat Björkin naissuhteet, vanhat sukuriidat ja Atamaaniksi
kutsutun trokaripomon metsästys – eletäänhän kieltolain aikaa.

Ympäröivä todellisuus on monella tapaa läsnä: Rafael Erich, Rudolf Holsti
ja Heikki Ritavuori ahkeroivat poliittisissa tehtävissä, Erik Heinrichs
vartioi joukkoineen rajaa Terijoella, Kronstadtissa matruusit kapinoivat ja
konfliktin pelätään laajenevan. Sisällissodan jälkeinen yhteiskunnallinen
epävakaus näkyy, ja henkilöt pohdiskelevat yhteiskunnan tilaa keskenään.
Luistelija Claes Thunberg kiitävät Kaisaniemenlahden jäällä ja
kulttuurinharrastajakin löytää kirjasta tuttuja nimiä; ellei muita niin
nuoren runoilija Uuno Salosen (josta myöhemmin tuli Kailas). Todelliset
historialliset henkilöt tosin vain häivähtävät lehtien uutisissa tai
romaanihahmojen puheissa. Ja hyvä niin: eipähän ainakaan kukaan pääse
huomauttamaan, että heidät on kuvattu väärin.

Kirjan toisessa pääosassa on Helsinki. Siellä rakennetaan kiihkeästi –
Turun kasarmin taakse Töölöön nousee hulppeita kivitaloja ja Stockmannin
liikekin on siirtymässä pois totutulta paikaltaan Senaatintorin kulmalta.
Fenniassa ja Kämpissä juhlii pääkaupungin kerma, salakapakoissa
vaatimattomampi väki. Huumeetkin tekevät kauppansa, ja itärajan takaa
saapuneet emigrantit ovat aikamoisia ketaleita, joskin yksi heistä onnistuu
lähes kiertämään hieman naisiinmenevän Björkin pikkusormensa ympäri.

Parasta romaanissa on oivaltava miljöökuvaus

Romaanin parasta antia on miljöön kuvaus. Se on tarkkaa ja oivaltavaa: ihan
kuin katselisi vanhoja valokuvia tai varhaista Suomi-filmiä. Ihmisiä tarinassa
parveilee runsaasti eikä heillä kaikilla tunnu olevan paljoakaan tekemistä
itse juonen kanssa. Mutta ehkäpä tarkoitus on esitellä tulevan romaanisarjan
henkilöt? Myös yllättäen tuleva taloudellinen onnenpotku on vähän outo ja
tuo mieleen Topeliuksen sadut, joissa eksyneet lapset osaavat aina kotiin.
Jännitys ei ole hiuksia nostattavaa, eikä ylenpalttista väkivaltaa
vierastavan lukijan tarvitse pelätä tähän kirjaan tarttumista (tosin muutama
ruumis on kuvattu melko yksityiskohtaisesti).

Virpi Hämeen-Anttila on tehnyt tunnollista työtä aikakautta tutkiessaan.
Ainakaan nopeasti lukien – ja hotkienhan jännäreitä yleensä kai luetaan
– ei silmään osu kömmähdyksiä. Kielikin on viritetty kuvattuun
aikakauteen sopivaksi: käydään pick-nickillä, käytetään gummikalosseja ja
toilettivettä sekä pohditaan filosoofillisia kysymyksiä. Kumma kyllä,
ihmisistä käytetään usein pronominia se – miksi ihmeessä kun suuri osa
kirjan puhujista kuitenkin edustaa sivistyneistöä?

Loppuun on liitetty luettelo kirjassa esiintyvistä katujen ja paikkojen
nimistä – läheskään kaikki lukijathan eivät tiedä, että Läntinen
Viertotie ja Heikinkatu tunnetaan nykyisin nimellä Mannerheimintie,
Nikolainkirkosta on tullut Helsingin Tuomiokirkko ja että Suvilahdessa on
todellakin ennen jatkosodan pommituksia ollut kasarmi. Lyhyt tietoisku vuoden
1921 rahanarvosta valottaa aikakautta; pitempi ja monipuolisempikin se olisi
ehkä voinut olla. Henkilöluettelon paikka olisi ehkä ollut alussa – nyt
sukulaisuus- ja muut suhteet selviävät lukijalle vasta, kun kirja on luettu.
Ja kun kirjailija loppusanoissaan toteaa olevansa ”suuressa velassa niille
lukuisille kirjoille ja tutkimuksille, joita on kirjoitettu Suomen ja Euroopan
1920-luvun alun historiasta, yhteiskunnasta ja kulttuurielämästä sekä
Helsingin kaupunkihistoriasta”, niin olisiko näistä voinut listata
keskeisimmät? Sinisilmäisesti uskon, että fiktio voi johdattaa lukijoita
myös faktojen pariin, kunhan polun pää näytetään.

Kaiken kaikkiaan: käsillä on kepeä ja kiva kesäjännäri, joka osoittaa,
että akateeminen tutkijakin voi halutessaan muuntautua moneksi.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/