[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ravennalaispappi pohjolassa 1600-luvulla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Negri, Francesco: Matka pohjoiseen jonka teki ja kuvasi ravennalainen Francesco
Negri (Viaggio settentrionale fatto, e descritto dal molto Reverendo Signor Don
Francesco Negri da Ravenna, M.DCC.). Kääntänyt Pauliina de Anna & Lauri
Lindgren. Scripta Manent, Turku, 2014. 251 sivua.


Ravennalaispappi pohjolassa 1600-luvulla
---------------------------------------------------------

Francesco Negrin Matka pohjoiseen ilmestyi alkujaan italiaksi vuonna 1700. Nyt,
yli 300 vuotta myöhemmin, kirjan voi lukea suomeksikin Pauliina de Annan ja
Lauri Lindgrenin tarkkana käännöksenä. Italialainen pappismies ei
seikkaillut nykyisen Suomen alueella, mutta hänen kuvauksensa Ruotsista ja
Norjasta maiden pohjoisinta osaa myöten kiinnostavat varmasti suomalaisiakin.
Negrin yksityiskohtaiset tiedot saamelaisten elämästä ja Pohjanlahden
hylkeenpyynnistä koskettavat myös meitä. Lukija voi vain ihailla kirjoittajan
”kansatieteellisen” katseen tarkkuutta ja vuolasta tekstiä, joka runsaine
latinankielisine lainauksineen kuvastaa 1600-luvun oppineiden kirjallista
esitystapaa. 

Matka pohjoiseen jonka teki ja kuvasi ravennalainen Francesco Negri ilmestyi
italiaksi vuonna 1700, kaksi vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen. Teos
kuuluu matkakirjojen lajityyppiin, joka oli hyvin muodikas tuolloin ja vielä
paljon myöhemminkin. Katolisena pappina Negri (1623–1698) ei liene
matkustellut 1660-luvun luterilaisessa Skandinaviassa vain uteliaan
mielenlaatunsa vuoksi tai lukeakseen jumalaisen käden jälkiä maailmasta, vaan
tutkiakseen mahdollisuuksia palauttaa alue katolisen kirkon piiriin. Hän oli
saanut hyvän koulutuksen ja tunsi antiikin Kreikan ja Rooman auktorit. Hän
tunsi myös aikansa kosmologian, astronomian, maantieteen ja tutkimusmatkat.
Hän tunsi ehkä jopa Kopernikuksen ja Galilein kiellettyjen kirjojen
sisällön, vaikka pitäytyi kirkkonsa kannattamaan maakeskeiseen ajatteluun.

Kirjeitä maan äärestä

Teos sai ilmestyttyään melko vähän huomiota, mihin saattoi osaltaan
vaikuttaa se, että Ruotsi menetti suurvalta-asemansa. Kirja painettiin
kuitenkin uudelleen vuosina 1883 ja 1929, ja vuonna 2000 vuoden 1700 painoksesta
otettiin näköispainos. Suomentaessaan tämän faksimilen ovat FM,
pitkäaikainen Italian kielen opettaja Pauliina de Anna ja romaanisen filologian
professori (emeritus) Lauri Lindgren tehneet melkoisen kulttuuriteon. Tähän
ovat osallistuneet myös Turun yliopistosäätiö tukemalla de Annan
suomentamista, ja turkulainen italialaiseen kirjallisuuteen keskittynyt
pienkustantamo Scripta Manent  (per. 2009) julkaisemalla teoksen. Uskon monen
historian ystävän kiinnostuvan kirjasta, josta löytyy paljon myös
kansatieteilijöitä ja kulttuurihistorioitsijoita innostavia asioita.

Matka pohjoiseen koostuu kahdeksasta kirjeestä, jotka Negri oli lähettänyt
matkoiltaan mm. esimiehelleen Ravennan arkkipiispalle ja joista hän oli
aikoinaan tehnyt kopiot itselleen. Palattuaan matkoiltaan Italiaan hän asettui
Ravennan Santa Maria Coelos-eo -kirkon seurakunnan papiksi ja vasta
1690-luvulla, 30 vuotta myöhemmin hän ryhtyi useiden vaikutusvaltaisten
henkilöiden kehotuksesta muokkaamaan kirjeitään matkakirjaksi. Hänen
tarkoituksenaan oli kartuttaa eurooppalaisten tietämystä sekä karsia vallalla
olleita vääriä käsityksiä ja luuloja. Hän laajensi kirjeitään selityksin
käyttäen apunaan Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta kotoisin olevien
henkilöiden antamia tietoja. Kirjeet ovat yhteenvetoja matkan eri vaiheista, ja
niissä on vähän täsmällisiä päivämääriä. Negri ei ehtinyt saada
kirjaa aivan valmiiksi, ennen kuin kuoli vuoden 1698 lopussa, mutta kun
painotyöstä oli jo sovittu, perilliset painattivat kirja Padovassa vuonna
1700. Latojalla lienee ollut vaikeuksia selvittää outoja paikannimiä Negrin
käsikirjoituksesta. Onneksi Lauri Lindgren on selvittänyt lähes kaikki oikeat
nimet, jotka on sijoitettu kirjan loppuun painettuun Skandinavian karttaan.
Kartta korvaa alkuperäisteoksen näköispainoksen takakannessa ollutta Negrin
reittikarttaa.

Schefferuksen ja Olaus Magnuksen haastaja



Kuva: Carlo Antonio Buffagnottin kaiverrusten esikuvana oli mahdollisesti
Johannes SchefferuksenLapponia-kirjan kuvitus.

Matka pohjoiseen -teoksen kaksi ensimmäistä kirjettä ovat kirjan pisimmät,
kymmeniä sivuja kumpikin. Ensimmäisessä Negri kertoo matkastaan Ruotsin
Lappiin, alueen maantieteestä ja saamelaisista; toisessa hän kuvailee
Tukholmaa ja Ruotsin erikoispiirteitä. Muut kirjeet ovat huomattavasti
lyhyempiä, noin kymmenen tai kahdenkymmenen sivun mittaisia. Niissä Nergi
kuvaa Ruotsin luonnonilmiöitä sekä matkaansa Norjaan Bergeniin, Trondheimiin
ja Finnmarkiin. Kirjeet osoittavat, että hän oli aidosti kiinnostunut
pohjoisista seuduista ja niiden asukkaista sekä heidän tavoistaan ja
elämästään.

Negrin alkuperäiseen kirjaan oli liitetty 17 Carlo Antonio Buffagnottin
kaiverrusta, joista suomentajat ovat valinneet yksitoista kiinnostavinta.
Useimpien kaiverrusten esikuvana lienevät olleet Johannes Schefferuksen
Lapponia-kirjan (1673) kuvat, mutta Buffagnottin tuotokset jäävät kauas
esikuviensa tasosta, minkä Lindgren mainitsee esipuheessaan. Yksi kuva
esittää kirjoittajaa hauraan näköisenä vanhuksena, ei sinä sitkeänä
nelikymppisenä miehenä, joka matkusteli pohjoisen pakkasissa. Kaiverrukset
ovat naiivin kömpelöitä, mutta kertovat myös kuvittajan
tietämättömyydestä: hän panee palmun kaltaiset puut kasvamaan Lappiin.
Sitä paitsi kuvien yksityiskohdat eivät aina vastaa kirjoittajan sanallisia
selityksiä. Tekstin ja kuvien ristiriitaa ei kannata kovin ihmetellä, sillä
nykyisinkään kuvitus ei ole aina kirjoittajan määräysvallassa. Joka
tapauksessa kuvitus kuten tekstikin on aikansa lapsi.



Kuva: Carlo Antonio Buffagnottin kuvitusta. Kuvat alkuperäisen teoksen
digitaalisesta versiosta Google Booksista.

Negri tietää oman arvonsa ja toteaa lukijalleen osoittamissaan alkusanoissa:
”[M]inun tietääkseni ei ole olemassa kirjailijaa, joka olisi kirjoittanut
Skandinaviasta silminnäkijän ominaisuudessa tutkittuaan sen kokonaan ja
eritoten pohjoisimpia alueita myöten.” Hän suhtautuu kriittisesti eritoten
Olaus Magnuksen, Ruotsin viimeisen katolisen arkkipiispan kirjoittamaan
pohjoisten kansojen historiaan, Historia de gentibus septentrionalibus (1555),
josta poimimiaan virheitä ja epätarkkuuksia hän kommentoi kirjan alussa
erillisessä luvussa. Ivallisesti ja itsetietoisesti hän toteaa: ”[H]än on
myös ihailun arvoinen siinä, että hän on halunnut nähdä vaivaa
esittäessään teoksessaan, joka sinänsä on oppinut, niin uskomattomia
tarinoita Skandinaviasta. Sen sijaan hän olisi voinut kertoa ilman tuota
vaivannäköä monista ihmeistä, koska aiheita sieltä totisesti löytyy, ja
minä tulen tuomaan ne julki.”

Lindgren on laatinut kirjaan lyhyehkön, mutta valaisevan esipuheen sekä
alaviitteet, joiden laatimisessa on nähty vaivaa ja joista lukija saa paljon
lisätietoa ja selityksiä. Latinaa taitamattomalle viitteet avaavat myös
Negrin ahkerasti viljelemien sitaattien sisällön. – Täytyihän hänen
osoittaa oppineisuuttaan. – Hyötyä on myös tekstissä esiintyvien mittojen,
painojen ja rahayksiköiden luettelosta, josta selviävät mm. vaaksat ja tuopit
sekä Ruotsin, Norjan ja Italian peninkulmat kuten myös eri maiden rahat, joita
Negri tekstissään mainitsee. 

Pauliina de Annan ja Lauri Lindgrenin huolellinen käännös noudattaa
alkutekstiä uskollisesti sekä ilmaisuiltaan että lauserakenteeltaan.
Tuloksena on yksityiskohtaista ja mutkikasta tekstiä, jota nykysuomalainen
ymmärtää helpoimmin kuultuna. Toinen käännösvaihtoehto olisi ollut
keskittyä asiasisällön välittämiseen luopumalla sanatarkasta tulkinnasta ja
pätkimällä virkkeitä. Tosin lukija ei silloin saisi käsitystä 1600-luvulle
tyypillisestä koukeroisesta ilmaisutavasta. Suosittelen siis ääneen
lukemista!

Totuudessa on kertomuksen sielu 

Vaikka Negri latelee nöyriä kohteliaisuuksia kirjeittensä saajille, hän ei
näytä piittaavan vaatimattomuuden hyveestä. Tälle ei ollut sijaa 1600-luvun
matkakirjassa. Omia saavutuksia kuului kehua ja suurennellakin: ”Minä tein
siis matkan sinne ja kuljin sen läpikotaisin piittaamatta vaivoista ja
vaaroista voidakseni nähdä omin silmin harvinaisuudet, joita silloin tällöin
siellä havaitsin ja jotka olivat kerrassaan syrjäseuduilla. En tyytynyt
kuulemaan niistä naapurialueiden asukkailta”. Jumalaa oli toki sopivissa
paikoissa ylistettävä: Negri toivoi, että  ”pienen hahmotelmansa”
puutteellisuudesta huolimatta hän onnistuisi ”tekemään tunnetuksi
maailmalle Jumalalaisen Sallimuksen aikaansaannoksia tuolla suunnalla maailmaa,
niin kuin minä uskoin, koska ipsa enarratio operum Dei sufficientissima est
laus [jo Jumalan töistä kertominen riittää niitä ylistämään].”

Kirjoittajan kunnianhimoisena tavoitteena on selvittää asioiden luonnollisia
syitä, jotta hänen vaivannäöstään olisi enemmän hyötyä. Negri sanoo
pyrkivänsä tiiviiseen esitykseen, jottei pitkästyttäisi lukijaa, mutta
pohjoisen pakkasiin tottuneesta hänen selityksensä kylmän vaikutuksista
tuntuvat turhan laajoilta ja välistä ihan mielikuvituksellisilta. Hän sanoo
jättäneensä pois monia asioita tiiveyden vuoksi sekä siksi, ettei ole
pystynyt saavuttamaan kaikesta tavoittelemaansa varmuutta. Negri uskoo, että
totuudessa on kertomuksen sielu. Siksi hän on epäröinyt kertoa joitakin
asioita, koska ne kuulostavat uskomattomilta. Hän kuitenkin vakuuttaa, ettei
hän ”kerro perusteita vailla olevista ja ohimenevistä ihmeistä vaan
järkevien ja vilpittömiksi uskomieni ihmisten minulle vakaiksi ja pysyviksi
vahvistamista asioista maakunnissa ja erityisissä paikoissa”.

Italiaa, latinaa ja ranskaa puhuvana Negri selvisi Pohjolassa hyvin oppineiden
ja ylimystön parissa, mutta kansanmiesten kanssa kommunikointi oli välistä
hankalaa. Pohjois-Ruotsissa välikätenä toimivat jopa sinne muuttanut
ranskalainen kaivomies ja valloniseppä, jotka olivat oppineet ruotsia. He
käänsivät ruotsia puhuneiden saamelaisten kertomukset Negrille. Monta kertaa
mies joutui kuitenkin selviytymään omin avuin, ilman tulkkia.

Lappi ja lappalaiset 

Negrin aloitti Skandinavian-matkansa kesäkuussa 1662 purjehtien Danzigista
Kalmariin ja edelleen Tukholmaan. Hän viipyi Ruotsissa yli kaksi vuotta ja
toimi Tukholmassa Ranskan lähettilään yksityiskappelin pappina ja katolisten
maiden lähetystöjen henkilöstön rippi-isänä. Lähetystyötä hän ei liene
tehnyt, ja luterilaiset papit ottivat hänet hyvin vastaan pappiloihinsa. Hän
korostaa luterilaisen ja katolisen kirkon riittien yhtäläisyyttä, mutta
katsoo luterilainen kirkon olevan jopa katolisen edellä, kun se
jumalanpalveluksissa erottaa miehet ja naiset toisistaan. – Rooman kirkon
palvelija Negri mainitsee tietenkin kuningatar Kristiinan (1626–1689)
kääntymisen katolisuuteen vuonna 1655 ja asettumisen Roomaan.

Tukholmasta Negri matkusti vuonna 1663 maitse Tornioon ja sieltä veneillä
Tornionjokea ylös Köngäkseen (ruots. Kengis), missä väestön puhuma kieli
muuttui ruotsista suomeksi ja missä kulki tuohon aikaan myös suomalaisten ja
lappalaisten raja. Etelämpänä, Pohjanlahden perukoilla suomen puhujien alue
ulottui Kalixiin ja Luulajaan asti, vaikka Ruotsin ja Suomen raja oli Negrin
tietämän mukaan Kemissä – itse asiassa se kulki Tornion ja Kemin välissä.
Pienempiä jokia pitkin Negri päätyi lopulta Svappavaaran kuparikaivokselle.

Kuva: Carlo Antonio Buffagnottin kuvitusta. Kuvat alkuperäisen teoksen
digitaalisesta versiosta Google Booksista.

Pohjoisessa tiedonhaluinen matkalainen tutustui lappalaisten kulttuuriin ja
kuvaa sitä noin 50-sivuisessa kirjeessään, joka on yksi kirjan
kiintoisimmista. Negri kertoo monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti saamelaisten
arkielämästä, elintavoista, asumuksista, vaatetuksesta, metsästyksestä,
poroista, liikkumisesta, ruoasta, tavoista ja uskomuksista. Hän väittää
lappalaisten kieltä lyhyeksi ja helpoksi, koska siinä on niin vähän sanoja
heidän vähien tavaroidensa vuoksi ja koska siitä puuttuvat mm.
kurkkuäänteet.

Negri kirjoittaa nimenomaan lappalaisista, vaikka tietää heillä olevan oma
itseään kuvaava sanansa, ja arvelee nimityksen johtuvan siitä, että he
kulkevat paikatuissa vaatteissa (< ruots. lapp, paikka). Kuten Lindgren
viitteessä selittää, tulkinta on väärä. Suomen Lappi-sana on alun perin
tarkoittanut syrjäseutua, ja ruotsin Lappland ja lapp ovat lainaa suomen
kielestä. Negri mainitsee lappalaisia asustavan Pohjois-Ruotsin lisäksi
Tanskan ja Venäjän hallitsemilla pohjoisilla alueilla. Hän myös kertoo
heidän maksavan veroa yhdelle, kahdelle, jopa kolmelle kuninkaalle nahkoina,
kuivattuna kalana ja joskus rahana – ihan mukisematta, kunhan saavat olla
rauhassa. Lappalaiset ovat elämäänsä tyytyväisiä, vaikka heillä ei ole
leipää, hedelmiä, puita, ruohoa, kotieläimiä, olutta, viiniköynnöksiä,
villaa, pellavaa eikä kaupunkeja. Lapissa ei ole maanjäristyksiä eikä
tulivuoria, ei kuumia lähteitä eikä rikkikaivoksia vuorten uumenissa, mutta
yö kestää peräti kaksi kuukautta ja lunta on maassa kahdeksan kuukauden
ajan. Suurimman osan vuotta on kylmää, eikä kuumaa ole milloinkaan. Kesällä
on silti kärpäsiä ja hyttysiä valtoimenaan; siksi (Ruotsin) lappalaiset
pakenevat poroineen tanskalaisten (norjalaisten) maahan, meren lähelle. Talven
alkaessa he palaavat taas omille seuduilleen.

Vieraan silmissä lappalaisten muut ominaisuudet saavat heidät näyttämään
maailman parhaalta kansalta, mutta Negrin mukaan taikauskon harjoittaminen saa
heidät näyttämään pahimmalta. Onneksi he harjoittavat noituutta vain
vahingoittaakseen niitä, jotka ovat heitä loukanneet ja vahingoittaneet.
Saamelaisten viinanhimosta huolimatta Negri on viehättynyt noista
pienikokoisista ihmisistä, jotka ”ovat viattomia eivätkä edes ajattele
vahingoittaa toista”. Hän kirjoittaa myös: ”Näyttää siltä, että
viattomuus on vetäytynyt asutuimmista ja sivistyneimmistä maakunnista muille
syrjäisemmille seuduille ja sijaitsee nyt tässä viimeisessä maailman
kolkassa.”  Vertaillessaan Pohjois-Ruotsin asukkaita hän havaitsee, että
norrlantilaisilla on pitkä parta, mutta lappalaiset ovat melkein parrattomia.
Hän myös toteaa: ”Länsipohjalaiset ja muut Norrlannin asukkaan ovat
Skandinavian kookkaimpia mutta eivät lihavia. Suomalaiset ovat sotaisimpia.
Lappalaiset ovat pienimpiä ja vierastavat täysin sotaa, nöyriä ja
rauhanomaisia, mutta eivät mieleltään pelkureita.” 

Kansanvaltaisessa monarkiassa

Toisessa kirjeessään Negri kuvaa Ruotsia, sen valtionhallintoa, säätyjä ja
oikeuslaitosta sekä tapakulttuuria. Hän kertoo tarkasti mm. Tukholman
valtiopäivien avajaisista 1.5.1664, erään kenraalin mahtavista hautajaisista
sekä talonpoikaisista ja ylhäisön häistä. Senkin ihmeen hän näkee, että
sukelluskellon avulla nostetaan esineitä Wasa-laivan hylystä. Hän pohdiskelee
Tukholman nimeä ja sen syntyä. Myös Ruotsin rahat häntä kiinnostavat. Negri
toteaa, että Ruotsissa asuu eräs sotaisimpia kansoja, joita maa päällään
kantaa – ilmeisesti olettaen, että lukija tuntee 1600-luvun Euroopan
sotahistorian. Hän kuvaa ruotsalaisia luontaisesti hyväntahtoisiksi ja
kohteliaiksi sekä maakuntien maatyöläisiä lihaksikkaiksi, aikalailla
alakuloisiksi ja vaivoissa karaistuneiksi.

Mitään kielivaikeuksia ei Negrillä pääkaupungissa ollut, sillä yläluokan
herrasmiehet puhuivat ranskaa, jotkut osasivat italiaakin ja kaikki äänsivät
täydellisesti kumpaakin kieltä. Oppineet puhuivat tietenkin latinaa. Kuten
saamelaiset olivat ruotsalaisetkin vieraanvaraisia ja juopotteluun taipuvaisia.
Varastotalouden ansiosta vieraiden kestitseminen onnistui milloin vain. Lämmin
ja kostea ”ruumiinrakennus”, pitkä talvi, uunien lämpö ja runsas suolan
käyttö taas selittävät suuren juomishalun.

Negri kuvaa ruotsalaisten kansankulttuurin ilmiöitä yhtä tarkasti ja
yksityiskohtaisesti kuin saamelaistenkin arkielämää, mm. petun ja
pettuleivän valmistusta, tervan polttoa sekä makean veden juoksutusta puusta,
jota kirjoittaja nimittää betulaksi. – Kyse on tietenkin koivusta ja mahlan
juoksuttamisesta. – Aineellisen kulttuurin konkreettisten faktojen ohella
Negri kertoo vedenhengestä, metsänhaltijoista, tontuista, kääpiöistä ja
kummituksista. Hän ei kuitenkaan selitä olentoja kansanperinteeksi, vaan
tuntuu uskovan niiden olemassaoloon.  

Hylkeitä ja talvehtivia pääskysiä

Kolmannessa kirjeessään Negri kertoo eräästä Pohjanmaan asukkaisiin
liittyvästä seikasta: hylkeenpyynnistä Merenkurkussa ja Perämeren rannoilla.
Hän toteaa vain ruotsinkielisten sitä harjoittavan. – 1600- ja 1700-luvun
tilanteesta en tiedä, mutta ainakin 1800-luvulla myös suomea puhuvat
Pohjanmaan asukkaat kävivät hylkijäillä. – Negri kuvaa yksityiskohtaisesti
hylkeenmetsästäjien varusteita, vaatetusta, muonitusta sekä itse pyyntitapoja
ja -välineitä. Hän selittää jäiden muodostumista ja liikkeitä, jopa
jäihin pudonneen pelastautumistakin. Pohjalaismiehistä hän toteaa, että he
ovat ruumiinrakenteeltaan kaikkein rotevimpia ja Ruotsin armeijoiden uljaimpia
ja määrätietoisimpia sotilaita.

Neljännessä kirjeessä lukija saa tutustua eräisiin muihinkin talven
ihmeellisiin ilmiöihin. Negri kertoo näet pääskysten talvehtivan järvien
pohjamutaan hautautuneina, mutta toteaa pystyvänsä vain vaivoin uskomaan
sitä. Häntä kiehtoo myös hukkuneen virvottaminen tynnyrin päälle
asettamalla, niin että vedet valuvat ulos hänen sisuskaluistaan. Hän kertoo
useista hukkuneista, joita on pelastettu tuolla tavoin, mutta myöntää, ettei
kaikkia ole pystytty virvoittamaan. Myös polttavalta tuntuva kylmyys ja
paleltumat sekä paleltuneiden henkiin herättäminen kiinnostavat Negriä, joka
itsekin sai lievän paleltumavamman jalkaansa.

Norjan ihmeitä

Syksyllä 1664 Negri matkusti Tukholmasta Kööpenhaminaan ja sieltä lokakuussa
Norjaan Bergeniin ja edelleen Trondheimiin ja Finnmarkiin. Talvella 1665 hän
kävi Nordkappilla, Manner-Euroopan pohjoisimmassa nipukassa. Elokuussa hän
matkusti Kööpenhaminaan, joten hän tuli olleeksi Norjassa vajaan vuoden.
Vuonna 1666 hän palasi kotiinsa Italiaan. Norjassa kohtaamistaan kiinnostavista
ilmiöistä hän kertoo neljässä kirjeessä.

Negri teki Norjassakin tarkkoja ja yksityiskohtaisia havaintoja ja liitti niihin
kirjallisuudesta omaksumiaan tietoja. Viidennessä kirjeessään hän kertoo,
että maassa on vähän asukkaita mutta että norjalaiset ovat pitkäikäisiä
ja heillä on paljon lapsia. Hyväkuntoisista vanhuksista hän mainitsee
esimerkkinä 95-vuotiaan naisen, joka ompeli valkoista kangasta. – Ompelu
sinänsä ei tunnu ihmeelliseltä, mutta se on erikoista, että naisella oli
silmälasit. Mummo ei siis liene ollut mikään köyhäläinen. – Norjassakin
kylmyys näyttää erityisesti kiehtovan kirjoittajaa. Hän epäilee
keripukinkin aiheutuvan siitä. Hän huomioi, ettei Norjan rannikko jäädy, ja
arvelee sen johtuvan vuoroveden vaihtelusta, kun ei ilmeisesti tiedä
Golf-virran lämmittävästä vaikutuksesta. Kuitenkin hän kertoo, että
merenlahdissa vesi jäätyy ja jääpeite nousee ja laskee vuoroveden mukana.
Negri sisällyttää myös Norjan kirjeisiinsä kovia faktoja, kuulopuheita ja
silkkaa folklorea. Peräti kahdessa kirjeessä hän kertoo mätäkuussa
näyttäytyvästä jättiläismäisestä merikäärmeestä, jota kuvattiin myös
ajan kartoissa.

Kylmähavaintojaan Negri jatkaa myös kuudennessa kirjeessä, jossa hän kertoo
matkastaan  Bergenistä Trondheimiin: jäätyneet nesteet rikkovat astiat,
hevosilla on piikeillä varustetut kengät, joilla ne pysyvät pystyssä, ja
jäät halkeilevat valtavasti paukahtaen. Saman tien hän antaa neuvoja, miten
kylmää vastaan tulee varustautua: on syötävä ja juotava runsaasti, otettava
aamulla kunnon annos viinaa ja pukeuduttava villavaatteisiin ja rukkasiin. Negri
ei valita kylmää, sillä hän on lähtenyt matkaan vapaaehtoisesti, omasta
tahdostaan. Miksi valittaisikaan, kun norjalaisissa vuoteissa on kaksi
untuvatäkkiä, joiden välissä nukutaan.

Sekä kuudennessa että seitsemännessä kirjeessään Negri mainitsee
revontulet, vaikkei niistä aurora borealis -nimitystä käytäkään. Ensin
hän kirjoittaa lohikäärmeistä ja lentäväisistä, joita syntyy vuorista.
Sitten hän jo kuvailee ilmiötä varsin uskottavasti: ”Se kaartui useaan
muotoon milloin kaareksi, milloin kruunuksi, milloin käärmeeksi tai muuksi,
levisi silloin tällöin pitkittäin kahteen osaan ja avautui liikkuen samaan
aikaan kohti molempia reunoja ja sen jälkeen umpeutuessaan loi uusia säteitä
loitontamatta niitä itsestään ääripäissä.” – Ilmeisesti pohjanpalo ei
leiskunut Negrin matkan aikana värikkäimmillään, koska hän toteaa
valoilmiön väriltään tasaiseksi ja läpikuultavaksi.

Kalaton päivä ja komeetta

Yhä pohjoista kohti matkatessaan Negri saapui Lofooteille ja ihmetteli siellä
saarten välisissä salmissa syntyviä voimakkaita merivirtoja. – Paikannimet
selviävät tekstin oheen liitetystä Lofootien kartasta, jota ei
italiankielisessä teoksessa ollut. – Negri yritti jäljittää valtaisaa
vesipyörrettä, maelströmiä, jonka tuon ajan maantieteilijätkin uskoivat
sijaitsevan jossakin pohjoisilla vesillä ja nielevän laivoja ja valaita, mutta
sitä hän ei löytänyt. Monia kaloja hän kuitenkin kohtasi sekä
todellisuudessa että tarinoissa, sillä norjalaiset syövät kalaa jatkuvasti.
Finnmarkissa Negri sai myös kokea sen ainoan päivän, jolloin kalaa ei syöty.
Se oli joulu. Mutta viinaa norjalaiset lienevät juoneet silloinkin. Negri
nimittäin kertoo isäntiensä tarjonneen hänelle ryypyn heti aamulla
ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi.

Negrin matkan aikoihin taivaalla näkyi komeetta. Norjalaiset luulivat sen
ennustavan heille jotakin pahaa, kun eivät tienneet, että komeetta näkyi
muuallakin ja että kaikkialla uskottiin sen tuovan onnettomuuksia. Negri
kuitenkin tiesi, ettei komeetasta ollut mitään haittaa. Tietonsa hän oli
saanut luotettavista lähteistä, joten hän saattoi todeta: ”Minä turvaudun
aina asioissa enemmän ymmärtävien varaan.”

Viimeisessä kirjeessään Negri kertoo Finnmarkin ja  Nordkappin asukkaista,
heidän elintavoistaan ja asunnoistaan sekä lintujen metsästyksestä ja
valaanpyynnistä. Hän itsekin osallistuu lunnin metsästykseen. Hän tietää,
että valas on suurin luomus, jonka kaikkivaltias Jumala on luonut elävien
olentojen joukkoon ihmisen palvelukseen. Hän kuvaa ensin hetulavalasta ja sen
pyyntiä sekä selostaa, mitä kaikkia raaka-aineita valaasta saadaan. Valaan
rasvaa käytetään saippuan valmistamiseen, nahkojen palkitsemiseen ja
lappuöljyksi. Hetuloita käyttävät räätälit vaatteisiin. –
Kirkonmiehenä hän ei rohkene sanoa suoraan, että hetuloita käytetään
kureliiveihin. – Isojen valaiden lihaa eivät ihmiset syö, koska se on
pahanmakuista, mutta koirille se kelpaa. Pienten valaiden liha sen sijaan
maistuu ihmisillekin. Negri mainitsee erityisesti kaksihampaisen valaan, jonka
lienee ollut mursu, sekä yksisarvisen valaan, jota hän ei nimeä, mutta sen on
täytynyt olla narvaali. Hän toteaa tämän yksisarvisen valaan vaikuttaneen
uskomuksiin maalla elävistä tarunhohtoisista yksisarvisista. 

Teoksensa jälkikirjoituksessa Negri toteaa: ”… vaikka tekemäni matka,
kuten olet saanut nähdä, on vaivalloisimpia ja vaarallisimpia, joita
maailmassa voi olla, aloitin ja jatkoin sitä kuitenkin mielelläni ja
saadakseni tyydytystä, jota moisten kiinnostusta herättävien asioiden
näkeminen ja tarkkaileminen mielelle tuottavat”. Varmaan hän sai tyydytystä
myös näkemänsä ja kokemansa kuvaamisesta kirjeissään. Ja noista kirjeistä
saamme mekin nyt nauttia. 

[Italialaisten kiinnostus pohjoisia seutuja kohtaan ei sammunut Negrin myötä,
vaan niin kuin moni tietää, italialainen Giuseppe Acerbi (1773–1846)
matkusti Suomen ja Ruotsin kautta Nordkappiin vuosina 1798–1799 ja julkaisi
matkastaan englanninkielisen kuvitetun teoksen vuonna 1802. Kirja käännettiin
pian monille muille Euroopan kielille, mutta vasta puolitoista vuosisataa
myöhemmin suomeksi Suomen ja Lapin matkoja koskevilta osiltaan: Matka halki
Suomen v. 1799 ilmestyi vuonna 1953 ja Matka Lapissa v. 1799 vuonna 1963. Jos et
ole lukenut Acerbin kuvauksia aikaisemmin, niihin kannattaa tutustua Negrin
kirjan jälkeen.]



Kuva: Carlo Antonio Buffagnottin kuvitusta. Kuvat alkuperäisen teoksen
digitaalisesta versiosta Google Booksista.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/