[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kaikki me tarvitsemme sellaisen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Mirkka Danielsbacka <mirkka.danielsbacka at helsinki.fi> FT, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Jallinoja, Riitta; Hurme, Helena; Jokinen, Kimmo (toim.): Perhetutkimuksen
suuntauksia. Gaudeamus Oy, 2014. 286 sivua.


Kaikki me tarvitsemme sellaisen
---------------------------------------------------------



Perhetutkimuksen suuntauksia -artikkelikokoelma esittelee 10 kirjoituksen voimin
erilaisia perhetutkimuksessa vaikuttaneita suuntauksia viimeisen kuuden
vuosikymmenen ajalta. Kirjoittajien joukossa on muun muassa kehityspsykologeja,
psykologeja, sosiologeja sekä kasvatustieteilijöitä, jotka valottavat
alallaan relevantiksi katsomaansa perhetutkimusta.





Teoksen toimittajat, professorit Riitta Jallinoja (emerita), Helena Hurme ja
Kimmo Jokinen, toteavat ensisanoikseen: ”Perhe on tärkeä ja kaikille tuttu
sosiaalinen ryhmä” (s. 7). Totta – ja sen vuoksi onkin hyvä, että
perhettä koskevan tutkimuksen suuntauksista on vihdoin kirjoitettu
suomenkielinen kokoomateos. Tosin Perhetutkimuksen suuntauksista on turha etsiä
vastausta siihen, mikä perhe itse asiassa on tai miksi se on meille kaikille
niin tärkeä. Useissa artikkeleissa (esim. Anna-Maija Castrén, Kimmo Jokinen,
Hannele Forsberg) nimittäin nousee esille perheen määrittelyn vaikeus, jopa
mahdottomuus, mikä korostuu ehkä liiaksikin ja aiheuttaa lukijalle
valitettavan usein pikemmin sekaannusta kuin ahaa-elämyksiä.

Helena Hurme toteaa kehityspsykologi Urie Bronfenbrennerin (1917–2006)
bioekologista mallia käsittelevässä artikkelissaan, että ”perheteorialle
voidaan asettaa useita vaatimuksia, joista keskeisin lienee, että tällainen
teoria kuvaa ja selittää perheen olemusta – mikä perhe on, miten se toimii
ja miksi se toimii niin kuin toimii” (s. 78). Valtaosa kokoelmaan valitusta
perhetutkimuksen suuntauksista, korostaessaan perheen monimuotoisuutta,
tyytyvät usein vain kuvailemaan perhettä ja perheenjäsenten välisiä
suhteita. Näissä suuntauksissa keskitytään siihen, miten perhe toimii, mutta
tärkeintä kysymystä eli sitä, miksi perhe toimii, kuten se toimii, ei
kysytä.

Kirjan toimittajat perustelevat kokoelmaan valittuja aihepiirejä sillä, että
valituissa suuntauksissa tavoitellaan empiirisen tutkimuksen avulla yleisempää
tieteellistä luonnehdintaa perheistä ja/tai niillä on tai on ollut laaja
kannatus tieteen piirissä. Artikkelikokoelmassa esitelläänkin kiitettävä
määrä erilaisia lähestymistapoja perheeseen (mm. konstruktionistinen,
konfigurationaalinen, elämänkulun huomioon ottava, kehityspsykologinen,
perhekäytäntöjä ja arkielämää tutkiva sekä evoluutiopsykologinen ja
-ekologinen), mutta kuten kirjan toimittajat itse toteavat, historiallinen ja
antropologinen näkökulma on rajattu kirjan ulkopuolelle.

Vaikka Perhetutkimuksen suuntauksissa ei käsitellä perheen historiallista
muutosta (tai jatkuvuutta), siinä käsitellään kyllä perhetutkimuksen
teorioiden historiaa. Tässä artikkelikokoelma on ehkä vahvimmillaan. Se
esittää perhetutkimuksen tiedepoliittisten painopisteiden vaihtelun viimeisen
puolen vuosisadan ajalta ja osoittaa, miten perhetutkimus – kuten yleensä
kaikki muukin tutkimus – on sidoksissa sekä aikakautensa politiikkaan että
tiedepolitiikkaan. Kielellinen ja kulttuurinen käänne, joka suomalaiseenkin
perhetutkimukseen rantautui 1990-luvulla, on hyvä esimerkki siitä, kuinka
vallitsevan aseman jokin suuntaus saattaa saada. Artikkelikokoelma ei oikeastaan
olekaan katsaus nykyhetken kansainvälisesti keskeisimpiin perhetutkimuksen
suuntauksiin (jollaisena sitä lähdin lukemaan) vaan osittain historiallinen
katsaus Suomessa keskeisinä pidettyihin perhetutkimuksen alueisiin.

Kokoelman aloittaa Riitta Jallinojan teksti 1950-luvulla vaikutusvaltaisen
yhdysvaltalaisen Talcott Parsonsin universaalista perheteoriasta. Parsonsin
teoriassa äidin, isän ja lapsen tai lasten muodostama ydinperhe, jossa
kaikilla sen jäsenillä on oma tehtävänsä, on universaali ja sen tärkein
tehtävä on lasten sosialisaatio yhteiskuntaan. Parsons nojaa perheteoriansa
yleiseen teoriaan pienryhmien dynamiikasta. Parsonsin perheteoria sai runsaasti
kritiikkiä osakseen jo 1960-luvulta alkaen ja se on nykyisin miltei kokonaan
hylätty. Jallinoja itsekin huomauttaa, että ”kannattaako esitellä
perheteoria, joka on revitty alas jalustaltaan kauan sitten ja niin
perusteellisesti, ettei teorialla tunnu olevan käyttöä tämän päivän
perheitä tarkasteltaessa?” (s. 32) Hän kuitenkin uskoo, että Parsonsin
teorian tunteminen ja sen virheiden osoittaminen voi palvella nykyistä
perhetutkimusta. Parsonsin esimerkki osoittaakin hyvin, miten tutkimus on aina
aikaansa sidottua niin tiede- kuin yleispoliittisesti.

Eräs kirjan punaisista langoista koskee perheteorioiden ja perhemäärittelyjen
kahta koulukuntaa, joista toinen korostaa perheen universaalia ja toinen perheen
monimuotoista luonnetta. Tätä problematiikkaa olisi voinut tarkastella
toisellakin tavalla, nimittäin kysymällä mikä perheessä on muuttunut
historiallisessa ajassa ja mikä on säilynyt samana. Itse perheeseen ja
perheenjäsenten välisiin suhteisiin liittyvää jatkuvuutta olisi voinut
tarkastella esimerkiksi perheeseen liittyvien tunteiden avulla, joita monet
kirjoittajat sivuavatkin. Voisiko olla niin, että nämä tunteet ehkä tekevät
nykyajan ihmiselle mahdolliseksi entisaikojen perheiden toiminnan
ymmärtämisen? Onko äidin rakkaus ja kiintymys lapseensa muuttunut aikojen
saatossa? Tällaiseen tarkastelutapaan erityisesti historiallinen näkökulma
olisi voinut tuoda virikkeitä. Nyt ainoa artikkeli, joka antaa eväitä
jatkuvuuden ja muutoksen problematiikan käsittelyyn on kirjan viimeiseksi
sijoitettu Anna Rotkirchin kirjoitus perhetutkimuksen evoluutiopsykologisesta ja
-ekologisesta suuntauksesta.

Anna Rotkirch esittelee artikkelissaan Ihmisperhe evoluutiopsykologiassa ja
-ekologiassa evoluutioteoriasta ponnistavaa tutkimussuuntausta.
Evoluutioteoreettinen tutkimusote on kehittynyt 1970-luvulta lähtien nopeasti,
ja erityisesti viimeisen noin kahden vuosikymmenen aikana se on tuottanut
runsaasti uutta tutkimusta ihmisperheestä.  Evolutiivinen tutkimusote
lähestyy perhettä lisääntymisjärjestelmänä, jolloin keskeisenä
ajatuksena on se, että ”ihmislasten tekemiseen, synnyttämiseen ja
kasvattamiseen on tarvittu tiettyjä tunnesiteitä ja sosiaalisia muotoja
Näistä tärkeimmät ovat hoivaava vanhemmuus, pitkät parisuhteet ja
yhteisöllinen kasvatus.” (s. 222.) Evoluutioteoreettisen tutkimusotteen
vastaus jatkuvuuden ja muutoksen problematiikkaan on teoriasta johdettavien
hypoteesien avulla tapahtuva vertailu ihmislajin sisällä eri kulttuureissa ja
eri aikakausina sekä vertailu eri lajien välillä.

Evolutiivinen perhetutkimuksen suuntaus on siis universalistinen siinä
mielessä, että se tekee yleisiä oletuksia perheenjäsenten välisistä
suhteista. Kirjan useissa muissa artikkeleissa universalismiin pyrkivät teoriat
yhdistetään kuin itsestäänselvyytenä normatiivisuuteen, mikä on
ongelmallista (mm. Korhonen & Perho s. 57–58, Ruoppila s. 120, Castrén s.
155, Jokinen s. 168). Universaaliuden ja normatiivisuuden yhdistäessään
nämä kirjoittajat nimittäin tekevät naturalistisen virhepäätelmän.
Teoriat ja tutkimustulokset, joiden mukaan perheenjäsenten välisissä
suhteissa on joitakin säännönmukaisuuksia, eivät automaattisesti tarkoita,
että niin pitäisikin olla. Tämä virhepäätelmä – asiat jotka ovat
jollakin lailla kuuluvatkin olla sillä tavoin – on valitettava ja selittää
varmasti osin, miksi valtaosa nykyisistä perhetutkijoista välttelee
universalistisia perheteorioita. Toki osa universalismiin pyrkivistä
perheteorioista, kuten esimerkiksi Jallinojan esittelemä Parsonsin teoria
ydinperheestä, tekee normatiivisia toimenpide-ehdotuksia, mutta tämä ei
missään tapauksessa ole kaikkien universaaliuteen pyrkivien teorioiden missio.
Varsinkaan uudempi evolutiivinen perhetutkimus, jota Anna Rotkirch
artikkelissaan esittelee, ei tee normatiivisia väitteitä. 1900-luvun alun
väärinymmärretty sosiaalidarwinismi yritti muokata evoluutioteorian
periaatteista aikakauden poliittisiin virtauksiin sopivia sosiaalipolitiikan
normeja, mutta nykyisellä evoluutiobiologialla, -psykologialla tai -ekologialla
ei ole mitään tekemistä sen kanssa.

Perhetutkimuksen suuntauksia -kokoelmassa on otettu perhetutkimukselle tärkeä
askel, kun mukaan on kelpuutettu evoluutiopsykologista ja -ekologista
perhetutkimusta valottava artikkeli. Kirjan toimittajat tuntuvat silti pitävän
evoluutiotutkimusta vain yhtenä ”vaihtoehtoisena” (s. 16) tulkintamallina,
vaikka hedelmällisempää olisi käsittää se perinteisten perhetutkimuksen
suuntausten kanssa samanaikaisesti toimivana makroteoreettisena mallina.
Tällaisena Rotkirch sen artikkelissaan esittääkin. Kuten hän toteaa:
”Biologiassa evoluutio yhdistävänä makroteoriana on pitkään ollut
itsestäänselvyys” (s. 216) mutta ”humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä
tilanne on hyvin erilainen” (s. 217). Olisin suonut näkeväni kirjan
toimittajien peilaavan yhteen vetävässä loppupuheenvuorossaan myös tämän
tutkimussuunnan antia perhesosiologian kyllästämällä perhetutkimuksen
kentällä, jolla biologia on viime vuosikymmeninä ollut miltei kirosana.
Perheen biologisen perustan olisi voinut olettaa tulevan esille, kun toimittajat
lopuksi pohtivat, kuinka tärkeää on ”peilata nykyperheiden todellisuutta
perheiden pitkään historiaan, jotta näkisi paremmin, mikä on muuttunut ja
mikä ei ole juuri muuttunut tai on pysynyt ennallaan” (s. 244).

Kaipaan edelleen tämän kirjan jälkeenkin kattavaa monitieteistä
suomenkielistä artikkelikokoelmaa, jossa valotettaisiin ajankohtaisimpia
perhetutkimuksessa saatuja tieteellisiä tuloksia laajemmalle lukijakunnalle.
Ehkä myös sellaista, jossa yritettäisiin vastata miksi-kysymyksiin.

Suosittelen Perhetutkimuksen suuntauksia -artikkelikokoelmaa kaikille, jotka
ovat kiinnostuneita suomalaisessa perhetutkimuksessa vaikuttaneista
teoreettisista ja tutkimuksellisista suuntauksista. Näiden suuntausten jälki
näkyy etenkin tämänhetkisessä suomalaisessa yliopisto-opetuksessa. Niille,
jotka ovat kiinnostuneet siitä miksi me kaikki tarvitsemme (tai olemme
tarvinneet) perheen suosittelen Anna Rotkirchin teosta Yhdessä: Lapsen kasvatus
ei ole yksilölaji (2014) sekä Catherine Salmonin ja Todd K. Shackelfordin
toimittamaa artikkelikokoelmaa The Oxford Handbook of Evolutionary Family
Psychology(2011).

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/