[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Venäläisten arvomaailma muuttumassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius <pentti.stranius at telemail.fi> FL, tutkija-toimittaja, Lieksa
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Seppänen, Esa: Venäjä tienhaarassa. Art House, 2014. 342 sivua.


Venäläisten arvomaailma muuttumassa
---------------------------------------------------------

Venäjä tienhaarassa on pitkän linjan Venäjä-tuntijan ja tutkijan Esa
Seppäsen uusin teos. Tienhaarassa on nimenomaan venäläisten arvomaailma,
johon Seppänen paneutuu Venäjällä tehtyjen kyselytutkimusten ja
mielipidemittausten valossa. Aihe on äärimmäisen ajankohtainen ja auttaa
ymmärtämään nimenomaan tavallisten venäläisten arvoissa tapahtuneita
rankkojakin muutoksia. Siinä sivussa käsitellyiksi tulevat erityisesti monet
Putinin Venäjän sisäpoliittiset ongelmat 2000-luvulla.

 

Tohtori Esa Seppänen (s. 1933) kuuluu niihin Venäjä-tuntijoihin ja
tutkijoihin, joiden ei tarvitse kerätä ja kierrättää lähteitä Englannin
tai USA:n yliopistojen kautta. Venäjän kieli on hyvin hänen hallussaan kun
yliopisto-opinnoissakin pääaineena oli venäjä ja kirjallisuus. Sittemmin
everstiluutnantti, evp. ehti palvella neljännesvuosisadan puolustusvoimissa, ja
pitkään presidentti Urho Kekkosen adjutanttina. UKK:n Venäjä-suhteista hän
on kirjoittanut useammankin teoksen. Kun Neuvostoliito hajosi, syntyi
mielenkiintoinen silminnäkijän raportti Kuuma elokuu – musta lokakuu 1993
Moskovassa.Sitä ovat seuranneet esimerkiksi nämä: Avaran sielun anarkia,
Venäjä – vanha tuttu, vaan niin vieras, Idänkaupan isäntä ja Venäjä.
Myyteille kyytiä!Pitkään uraan mahtuu kymmenkunta elettyä vuotta Moskovassa,
osa idänkauppaa harjoittavien yhtiöiden konsulttina.

Esa Seppäsen uusin tietokirja Venäjä tienhaarassa(2014) keskittyy suurelta
osin erilaisten mielipidemittausten analyysiin ja tavallisten venäläisten
arvomaailman pohdintaan. Kirja kertoo enemmän juuri venäläisten arvoista,
kuin politiikasta tai valtiollisista valinnoista, joten sen nimi on tältä osin
hieman harhaanjohtavakin. Ukrainan ja Krimin tapahtumien valossa on kuitenkin
todella tarpeellista tietää paitsi Kremlin sisäpiirien ja oligarkkien
intrigeistä, myös Venäjän kansalaisten muuttuvista arvoista. Muutos on
päivänselvä. Se on alkanut vaikuttaa ihmisten asenteisiin 2000-luvun
alkuvuosista lähtien. Tässä mielessä Seppäsen kirja on mitä ajankohtaisin.

Neuvostokansalaisen arvomaailma

Neuvostoliitto ei ollut mikään arvotyhjiö hajotessaan kuten usein oletetaan.
Arvomaailma pohjautui virallisesti niin sanottuun ”Kommunismin rakentajan
koodiin”, missä hyvä ja paha -akselilla määriteltiin kansalaisen ja
kommunistisen tulevaisuuden rakentajan ihannetyyppi. Koodi oli hyvin lähellä
vaikkapa kymmenen käskyn arvojärjestelmää – toki ilman jumalaa ja
uskontoa. Monet tutkijat ovat panneet tämän merkille. Koodia markkinoitiin
puolueohjelmissa, oppikirjoissa ja erilaisissa moraalia käsittelevissä
julkilausumissa erityisesti 1960-luvulta lähtien. Myös kulttuurielämässä,
taiteessa, kirjallisuudessa ja elokuvissa henkiset arvot olivat keskiössä:
hyvä voitti pahan, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys palkittiin loppupeleissä.

Arkielämässä näin ei tietenkään läheskään aina ollut. Puhuttiin yhtä,
mutta ajateltiin ja tehtiin toista. Byrokratia musersi monen hyvään ja
oikeudenmukaisuuteen pyrkivän kansalaisen aloitteellisuuden. Vallalla oli
eräänlainen hallittu skitsofrenia: kansalainen oppi tajuamaan missä
yhteyksissä sopi puhua virallisia totuuksia ja milloin, esimerkiksi
ystäväpiirissä ja keittiökeskusteluissa, saattoi irrotella ja kertoa oikean
mielipiteensä.

Silti olisi väärin kuvitella etteikö suuri osa neuvostokansalaisista, myös
rivikommunisteista olisi pitänyt ohjenuoranaan kymmenen käskyn kaltaista
koodia. Yhteiskunnassa ja puolueessa toimi kaksi tasoa, kahden kerroksen
väkeä. Yhteiskuntakehitys ei ollut aina tasaista eikä se ollut kommunistisen
puoluevaltion eliitin ohjauksessa. Vallankumoukselliset, 1920-luvun entusiastit
uskoivat oikeasti muuttavansa maailmaa. Myös keskusjohtoisen puolueen
muutokseen ja sananvapauteenkin uskottiin Stalinin kuoltua 1950-60-lukujen
taitteessa, suojasään vuosina – ja vielä 1980-luvun lopullakin kun Mihail
Gorbatshov aloitti glasnost ja perestroika-politiikkansa. Gorbatshovin synniksi
lasketaan puoluejohtajan heikkous, pehmeys ja liialliset reformit, jotka
johtivat Neuvostoliiton hajoamiseen ja venäläiseen anarkiaan jo vuonna 1991.

Perestroikan, eli uudistuspolitiikan tarkoitus oli vain uudistaa vanhaa
systeemiä, luoda vapaan ajattelun malli ja valaa uskoa humaanimpaan
sosialismiin. Mutta tuo usko katosi pian kun tavarat, ja hetkeksi vodkakin,
häipyivät kauppojen hyllyiltä. Hyvin pian sitten ”sosialistinen” tai
”valtiokapitalistinen” valtiokin romahti. Tilalle tuli markkinatalous ja sen
mukainen arvomaailma: kollektiivisuus sai väistyä ja yksityisyys,
yksityisomistus astui sijalle. Siitä murroksesta kärsi valtaosa väestöstä,
kansa köyhtyi ja kaaos oli totaalinen kun esimerkiksi miljoonat eläkeläiset
menettivät säästöjensä ostovoiman. Tämä tausta on hyvä panna merkille,
jotta ymmärrettäisiin sekin, että jopa 30-40% Venäjän kansalaisista pitää
yhä Neuvostoliittoa parempana yhteiskuntana kuin ryöstökapitalistista
Jeltsinin tai Putinin Venäjää.

Stereotypiat yhä voimissaan

Esa Seppäsen Venäjä tienhaarassa alkaa Neuvostoliiton romahtamisvaiheesta,
markkina- ja reformipolitiikan lyhyellä esittelyllä. Sitten palataan
venäläisten ”ikuisiin” arvoihin ja monilta osin niihin stereotypioihin,
joilla venäläisiä lännessä määritellään. Totta on toki sekin, että
venäläiset näkevät itsekin itsensä usein ”avarasieluisina oblomovilaisina
anarkisteina”. Moni ei pane pahakseen edes sitä, että häntä syytetään
luovasta laiskottelusta, mutta valehtelijaksi, viekkaaksi tai varastelijaksi ei
sentään kukaan vapaehtoisesti tunnustaudu. Fatalistinen maailmankäsitys on
eräs määre, joka usein hyväksytään. Mutta kun se lähenee alistumista
yksinvaltiaan kontrolliin ja vallanpitäjien oikkuihin, siitä katoaa kaikki
hohto. Ja toisaalta: haaveilulla, jatkuvilla filosofisilla keskusteluilla ja
väittelyillä kuten ainakin kuvitellulla henkisyydellä on venäläisen sielun
kuvastossa omat paikkansa.

 

Kuva: Lihakauppa 1980-luvulla



Mutta kaikissa näissä luonnehdinnoissa on totta vain toinen puoli. Pitää
muistaa, että venäläiset osaavat järjestäytyä ja toimia tehokkaasti
yhdessä, koskapa ovat tehneet myös vallankumouksia ja osoittautuneet
äärimmäisen sitkeiksi sisseiksi vaikkapa pitkien sotien aikana. Laaja maakin
on pysynyt pääosin kasassa, vaikka sen alueella asuu satoja eri etnisiä
ryhmiä ja eri uskontokuntia. Venäjällä, myös Neuvosto-Venäjällä on
raivattua aroja, rakennettu kaupunkeja Siperian tundralle ja lähetetty Juri
Gagarin avaruuteen. Venäläinen korkeakulttuuri: kirjallisuus, musiikki,
teatteri, taide ja elokuva etunenässä, on monelle lännen asukille vaikuttava
esikuva.

Seppänen kuvaa stereotypiat monelta kantilta. Tutkijan tietomäärä
Venäjästä ja venäläisyydestä ansaitsee kunnioitusta. Myös kielitaito
näkyy kun hän purkaa monia venäläisiä käsitteitä ja termejä. On ilo
lukea tietoteosta, jossa ei antauduta helppoihin ”moraalisiin” tuomioihin
tai ennakkoasenteisiin, vaan pyritään näkemään ilmiöiden taakse tai
historiaan.

Markkina- ja matkalaukkumoraalin läpimurto

Seppänen ottaa tuekseen useita eri sosiologisia tutkimuksia ja vielä enemmän
viime vuosikymmenten laajoja kansalaiskyselyjä ja mielipidemittauksia. Toiset
niistä ovat luotettavia, mutta hyvin monien kaavakkeiden tai puhelinkierrosten
kysymystenasettelu on jo sellaista, että niillä saadaan helposti haluttuja
vastauksia. Tämä lähdekritiikki kirjasta puuttuu. Olen itsekin ollut mukana
suomalais-venäläisissä hankkeissa, joissa on tehty vastaavia
”kyselytutkimuksia”. Oma mielipiteeni on, että määrälliset
kyselyhankkeet vaatisivat rinnalleen aina laadullisia syvähaastatteluja.
Nimenomaan Venäjän kaltaisissa yhteiskunnissa, joissa eletään jatkuvaa
murrosta, ”perestroikaa”. Toki määrälliset mielipidemittaukset ovat
vähintäänkin suuntaa antavia ja siksi hyödyllinen lähde.

Venäläinen yhteiskunta on tällä hetkellä äärimmäisen jakautunut. Niin
kaupunkeihin kuin maaseutuun, niin rikkaisiin kuin köyhiin. Eliitti on kapea ja
yleisesti arvioidaan, että keskiluokkaan kuuluisi vain noin viidennes
väestöstä. Suomalaisen mittapuun mukaan köyhiä on reilusti yli puolet.
Toisaalta Venäjällä viralliset tilastot ovat edelleenkin gogolilaisia
”kuolleita sieluja” täynnä, ja elintasoakin on vaikea mitata siellä
missä esimerkiksi kaikki tehty työ, kulutus tai palvelut eivät näy
missään. Ystävä- ja ihmissuhdeverkostot toimivat yhä ja epävirallinen
varjotalous on voimissaan. Se syö ihmisten välistä luottamusta ja uskoa
valtiovaltaan, ja vähentää samalla aidon kansalaisyhteiskunnan
mahdollisuuksia.



Kuva: Viipurin tori 2002

Lähes kaikki laajemmat kyselyt osoittavat, että ihmisten arvomaailma on
rankassa muutoksessa. Mielipiteet jakautuvat Venäjällä paljolti
sukupolvi-akselilla. Markkinataloutta kannattavat kolme-nelikymppiset, ja
mennyttä haikailevat vanhemmat. Tämän lisäksi vedenjakaja on tietysti
varallisuus ja työn laatu. Se, joka on päässyt ”omin voimin” vihreälle
oksalle, tietotekniikan maailmaan tai kielitaitoisen yrittämisen
kansainvälisiin ympyröihin, ajattelee helposti kanssaihmistenkin olevan
”oman onnensa seppiä”. Hänen mielestään vain laiskotteluun taipuvainen
”neuvostomentaliteetti” estää yhteiskunnallista nousua. Köyhyys on
kirosana ja harvinaisen moni intelligentti tai tiedemieskin on tätä nykyä
aliarvostettu ja elää köyhyysrajalla. Tiede ja taide eivät tuota
murrosyhteiskunnassa sitä välitöntä varallisuutta mitä niin monet
kaipaavat.

Maastamuutto kiihtyy

Eräs indikaattori kansalaisten tyytyväisyyteen on halukkuus tai haluttomuus
suhteessa maastamuuttoon. 1990-luvulla Venäjällä muuttajia oli puolikin
miljoonaa vuodessa, 2000-luvun alussa paljon vähemmän. 2010-luvulla
muuttoaalto on uudestaan kiihtynyt. Samaan tahtiin viedään Venäjältä sekä
rahallista että sosiaalista pääomaa. Erittäin moni keskiluokkainen
venäläinen olisi valmis pakkaamaan matkalaukkunsa jo tänään, jos vain
löytäisi töitä ”turvallisesta” lännestä. Vielä useampi on valmis
lähettämään lapsensa opiskelemaan lännen yliopistoihin, myös Suomeen.

Kuten Seppänenkin toteaa, joka kymmenes venäläinen olisi valmis muuttamaan
maasta. Työväestöstä jopa 30 % haluaisi lähteä ainakin tienaamaan
ulkomaille. Samaan aikaan äiti-Venäjälle on muuttanut Keski-Aasiasta ja
Kaukasukselta reilut 10 miljoonaa siirtotyöläistä. He ovat työväenluokan
alinta kastia, jotka tekevät hanttihommia ja asuvat slummeissa. He kärsivät
rasismista ja muista ennakkoluuloista ja heillä on tuskin mitään oikeuksia.
Tämä paljastui karmeasti esimerkiksi Sotsin talviolympialaisten massiivisissa
rakennushankkeissa. Itse asiassa siirtotyövoiman kohtelu on eräs keskeisimpiä
sosiaalisia ongelmia Venäjällä. Kaukana ollaan siitä solidaarisuudesta ja
tasa-arvoajattelusta mitä neuvostovalta aikoinaan saarnasi!

Kun ajattelee Venäjän valtiollista pullistelua ja suurvaltahaaveilua viime
kuukausina, tulee helposti vastanneeksi myös siihen kysymykseen, miksi Kreml
juuri nyt suuntaa kansalaisten katseen rajaseuduille ja haluaa harrastaa
ulkovenäläisten suojelua entisissä neuvostotasavalloissa. Kun voi itse
pahoin, syyllinen on aina helpompi löytää muualta.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/