[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Median kuvat hulluudesta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Cross, Simon: Mediating Madness: Mental Distress and Cultural Representation.
Palgrave Macmillan, 2010. 202 sivua.


Median kuvat hulluudesta
---------------------------------------------------------

Mediatutkija Simon Cross Trentin yliopistosta Nottinghamista on tarttunut
kipeään aiheeseen, hulluuden stereotypioihin. Kirjassaan Mediating Madness:
Mental Distress and Cultural Representation hän tutkii, miten englanninkielinen
media on esittänyt mielisairaita ja -sairauksia 1700-luvulta lähtien kuvin ja
sanoin sekä miten hulluuden stereotypiat ovat säilyneet ja muuttuneet. Crossin
ansio perinteiseen mediatutkimukseen nähden on, että hän ulottaa tutkijan
katseensa nykypäivästä myös menneisyyteen.

Hulluuden stereotypioita

Kuvittelemme tunnistavamme mielenvikaisen, kun se vastaan tulee. Opimme
tunnistamaan hulluuden merkit, kun omaksumme kulttuurissamme valitsevat
käsitykset normaaliudesta. Merkit eivät kuitenkaan säily samoina samassakaan
kulttuurissa, vaan ne muuttuvat ajassa, ja eri yhteisöissä hulluudella on eri
kriteerit. Länsimaisessa kulttuurissa maalaukset, valokuvat, laulut, lehdet,
elokuvat, televisio ja Internet ovat välittäneet hulluuden kuvia, joita
brittiläinen mediatutkija ja entinen mielisairaanhoitaja Simon Cross tutkii
teoksessaan Mediating Madness: Mental Distress and Cultural Representation
(2010). Hän seuraa maineikkaan Greg Philonin vanavedessä; Philonhan teki
aikanaan uraauurtavan tutkimuksen Media and Mental Distress (1996) siitä, miten
media muokkaa ihmisten käsityksiä mielenterveyden ongelmista.

Nojautuen sosiaali-, kulttuuri- ja taidehistoriaan sekä populaarijournalismiin
Cross selvittää, miten hulluuden representaatiot syntyvät, katoavat ja
ilmaantuvat uudelleen. Vain englanninkielistä tutkimuskirjallisuutta käyttäen
hän keskittyy brittimediaan, mutta ottaa välillä esimerkkejä myös
Yhdysvalloista. Median stereotyyppiset esitykset perustuvat arjen havaintoihin,
eivät niinkään psykiatrien ja muiden eksperttien määrityksiin. Cross ei
kuitenkaan väitä, että medioituneet kuvat ja kuvaukset olisivat sen huonompia
kuin mielisairauden tarkat kuvauksetkaan.

Maallikoiden käyttämä hulluuden terminologia on tärkeä vastapuoli
mielisairauden psykiatriselle diskurssille. Crossin mukaan englanninkieliset
iltapäivälehdet käyttävät tavallisten ihmisten arkisia ilmauksia: crazy,
looney, madman, nutter, schizo. Sanat tuntuvat ainakin suomalaisesta
halventavilta, enkä ole huomannut, että suomenkielisessä lehdistössä
kirjoitettaisiin heikkopäisistä, kaheleista, mielipuolista, skitsoista tai
tärähtäneistä, vaikka näitä ilmauksia arkipuheessa viljelläänkin. Cross
toteaa, että on epärealistista kuvitella hulluuden sanaston häviävän, mutta
toimittajien ei pidä käyttää käsitteitä holtittomasti.

Hulluuden kuvitusta

Cross asettaa hulluuskäsitykset ja hulluuden kuvat sosiaaliseen, kulttuuriseen
ja psykiatriseen kontekstiinsa paljastaen analyysillaan jatkuvuutta ja
muutoksia. Stereotypiat elävät sitkeästi, kun media jatkaa vanhojen
representaatioiden käyttämistä. On kuitenkin huomattava, että esitykset on
nähty ja tulkittu eri aikoina eri tavoin. Yksi valaiseva esimerkki on ”Mad
Tom o’Bedlam”, Englannin vanhimman ja pahamaineisimman mielisairaalan
asukki. 1500- ja 1600-luvuilla mies esitettiin lauluissa ja kuvissa köyhyyden,
kärsimyksen, syrjäytyneisyyden ja hulluuden ruumiillistumana. Tomista
laulettiin edelleen 1840-luvulla teattereissa ja musiikkisaleissa, kuitenkin
hyvin groteskiin sävyyn; yleisöä oli tarkoitus hämmästyttää ja
hirvittää. Kun mielisairaaloita perustettiin Britanniaan paljon 1800-luvun
puolivälissä, Tom menetti sekä visuaalista että sosiaalista osuvuuttaan.
Laulut hullusta Tomista eivät silti ole väistyneet vielä 2000-luvulle
tultaessakaan, mutta nyt ne kiinnostavat kansanmusiikkina. 

1800-luvulla maalaukset, litografiat ja varsinkin valokuvat mielisairaista
naisista nousivat psykiatrien käyttöön. Maalauksissa potilaat eivät
kuitenkaan näyttäneet sen hullummilta kuin muutkaan ihmiset. Kun sitten
valokuvaus keksittiin, psykiatria ensimmäisenä lääketieteen alana alkoi
käyttää uutta teknologiaa 1850-luvulla. Valokuvilla uskottiin näet saatavan
täysin objektiivisia muotokuvia, joita koetettiin hyödyntää potilaiden
diagnosoimisessa ja hoidossa. Lääkärit näkivät valokuvissakin hulluutta,
vaikka sitä eivät nähneet valokuvaajat eikä Charles Darwinkaan, joka
sentään kannatti kliinistä valokuvausta. Koska valokuvia ei alkuun pystytty
kopioimaan sellaisinaan, niistä oli tehtävä grafiikkaa, jota voitiin
levittää laajalle. Kuvia muuteltiin usein melkoisesti, joten niissä voitiin
ainakin olla näkevinään jonkinlaista hulluutta. Potilaiden kuvaaminen oli
huipussaan 1890-luvulla. – Cross muistuttaa, että historiallisten kuvien
tulkinta, analyyttinen lukustrategia, on olennaista hulluuden stereotypioiden
jatkuvuuden ja muutoksen ymmärtämiseksi.

Kuva: Valokuva potilaasta, Surrey County Asylum, Dr. Hugh Welch Diamond, 1855.

 

Taistelevat toimittajat houruloissa

Vielä 1800-luvun puolivälissä vallitsi hoito-optimismi: potilaiden uskottiin
tervehtyvän mielisairaaloissa. Kun näin ei käynytkään ja laitosten
ulkopuolelle kantautui tietoja yhä karmeammista ihmisoikeuksien loukkauksista,
eräät lehdentoimittajat keksivät tekeytyä mielisairaiksi päästäkseen
selvittämään, mitä asyyleissa todella tapahtui. Cross tutkii niin brittien
kuin amerikkalaistenkin laatimia selontekoja mielisairaaloiden toiminnasta ja
potilaiden kohtelusta. Hän ei väitä, että toimittajien jutut olisivat
auttaneet muuttamaan psykiatrisia käytänteitä, mutta ne saivat suuren
yleisön tietoiseksi epäkohdista. 

Toimittaja Elizabeth Cockrane hankkiutui vuonna 1887 Nelli Blyn nimellä
erääseen amerikkalaiseen mielisairaalaan. Mitä normaalimmin hän siellä
käyttäytyi, sitä hullumpana häntä pidettiin. Jo kymmenen päivän oleskelu
riitti osoittamaan hänelle, miten paljon laitoksessa oli vialla. Hän kirjoitti
kokemuksistaan lehteen ja kokosi niistä kirjan Ten Days in Madhouse. Teos
herätti huomiota, mutta ei pitkällä aikavälillä parantanut hullujen oloja.

Kuva: Elizabeth Cockrane, Insanity Expert, Ten Days in Madhouse.

 

Vielä vuonna 1946 Albert Q. Maisel, joka Life-lehteen kuvitetun jutun
mielisairaalasta, totesi, että potilaita pidettiin alastomina ja pieksettiin
lähes kuoliaiksi. Samana vuonna ilmestyi Mary Jane Wardin mielisairaalaa
kuvaava romaani The Snake Pit, josta tehtiin elokuva vuonna 1949. Yhdysvaltojen
asyylien puistattavista oloista kirjoitti myös Albert Deutsch PM-lehdelle
juttuja, jotka toimitettiin kirjaksi The Shame of the States (1948).



Kuva: Elokuvasta The Snake Pit 1949

Cross arvelee, ettei sosiologi Erving Goffman olisi ilman sitä voinut
kirjoittaa kuuluisaa teostaan  Asylums: Essays on the Social Situation of
Mental Patients and Other Inmates (1961). Ehkä karmaisevin hulluuden
representaatio mediassa on Frederick Wisemanin elokuva Titicut Follies (1967)
eräästä Massachusettsin vankimielisairaalasta. Vaikka Wiseman sai luvan
kuvaamiseen, valmis filmi sensuroitiin 25 vuodeksi. – Tällaiset
”mediainterventiot” hulluuden maailmaan olivat tärkeitä vinoon menneiden
psykiatristen käytänteiden paljastamisessa. Ne kasvattivat osaltaan
tietoisuutta mielisairaaloiden surkeasta tilasta. Kuitenkin dokumentoidessaan
potilaiden huonoa kohtelua journalistit käyttivät häikäilemättä hyväkseen
hulluuden stereotypioita.



Kuva: Stillkuvia elokuvasta Titicut Follies (1967)

 

Pöhköt, pahat ja vaaralliset: psykiatria ja rikolliset lehdistössä

Hulluus ja rikollisuus ovat kiehtoneet populaarilehtiä – ja suurta yleisöä
– 1830-luvulta lähtien, ja Cross tutkii kirjassaan populaarilehdistön,
psykiatrian ja rikollisten mielisairaiden moninaisia yhteyksiä. Sairaus,
hulluus ja pahuus ovat sosiaalisesti rakennettuja kategorioita, joita myös
media on ollut tekemässä. 1800-luvun lopulla psykiatrit saivat yksinoikeuden
määritellä hulluuden ja rikollisuuden rajan, mutta 1900-luvun lopulla
iltapäivälehdet määrittelivät rajan lukijoiden puolesta ja välittivät
yleisölle oman logiikkansa mukaisesti omia kuviaan sairaudesta ja pahuudesta.
Median uutisoimislogiikan mukaan murhista tehdään sensaatioita ja
psykiatristen potilaiden syntejä diagnosoidaan moraalisesti.

Kun Englannissa 1970-luvulla tapahtui useita psykiatrisia skandaaleja, media
tarttui niihin innokkaasti. Muutamat hoitolaitoksissa olleet potilaat näet
tekivät murhia heti kotiutumisensa jälkeen, vaikka psykiatrit olivat
diagnosoineet heidät vaarattomiksi. Psykiatreja kritikoitiin ankarasti, ja
maallikot näyttivät tietävän paremmin, mitä hulluille olisi pitänyt
tehdä. Iltapäivälehdet kyseenalaistivat psykiatrien asiantuntemuksen ja
osoittivat, että 1970- ja 1980-luvulla psykiatrit ennustivat useammin väärin
kuin oikein potilaiden väkivaltaisen käyttäytymisen. Yksi
pöyristyttävimmistä tapauksista oli Yorkshiren sarjamurhaaja, joka tappoi
kaikkiaan 13 naista vuosina 1975–1980. Kolme psykiatria diagnosoi hänet
paranoidiksi skitsofreenikoksi, mutta oikeusistuin päätti, että hän on paha,
ei pöhkö. Lehdetkin olivat samaa mieltä ja määrittelivät psykiatrisia
potilaita vaarallisiksi pedoiksi.

Nykyisin kun avohoito on tuonut hullut keskellemme, emme enää tiedä, kuka on
terve ja kuka on sairas, sillä sairaiden ulkoasu ja käyttäytyminen eivät
eroa muiden olemuksesta. Kuitenkin suuri yleisö odottaa sairauden näkyvän
hulluuden visualisoinneissa niin, että melankolikko on passiivinen ja
välinpitämätön, skitsofreenikko taas vaarallinen, rikollinen, paha ja
ennustamaton. Crossin mukaan median dokumenttiohjelmilla on vastuu siitä
kuvasta, jonka ne antavat. Osa ohjelmista vain uusintaa perinteistä hulluuden
ikonografiaa ja näyttää esimerkiksi skitsofreenikot oudosti käyttäytyvinä.
Esityksissä ei kuitenkaan ole yhtä muottia. Kaikissa ohjelmissa potilaat
eivät välttämättä näytä vaarallisilta ja epänormaaleilta, vaan
pikemminkin siltä, kuin kuuluisivat yhteisöön. Sitä vaan emme tiedä,
muuttavatko tällaiset vaihtoehtoiset esitykset hulluuden perinteistä kuvaa.

Hullujen äänet

Dokumenttiohjelmat ovat tehneet radikaaleja paljastuksia hullujen kohtelusta,
mutta yleensä mielenterveyspotilaat itse eivät ole saaneet puhua puolestaan
– ammattiauttajat ovat tehneet sen. Erilaiset marginaaliryhmät, myös hullut
ovat päässeet 1990-luvulta lähtien ääneen mediassa. Kirjansa viimeisessä
luvussa Simon Cross kirjoittaa toisen mediatutkijan, Graham Murdockin kanssa
äänistä ja äänten kuulemisesta. He kritikoivat psykiatreja siitä, että
nämä eivät ole yleensä kuunnelleet potilaitaan. He ovat vain käyttäneet
apua hakevien ihmisten huutamista, käsittämättömiä sanarimpsuja, itsekseen
puhumista ja äänten kuulemista diagnosoinnissaan. – Äänien kuuleminen on
jokseenkin varmasti merkinnyt skitsofrenia-diagnoosia. – Sairaita laitokseen
sulkemalla ja lääkitsemällä psykiatrit ovat vaientaneet sekä potilaan
päästämät että kuulemat äänet; nämä ovat olleet vain oireita. Potilaan
kokemusten sisällöllä ei ole ollut väliä. Tärkeintä on ollut saattaa
potilaan aivot kemialliseen tasapainoon.

Vielä 1980- ja 1990-luvuilla vallinneen lääkintämallin vastapainoksi
hollantilainen psykiatri Marius Romme ja tiedetoimittaja Sandra Escher
muotoilivat ohjelman ääniä kuulevien potilaiden päästämisestä ääneen.
Vuonna 1987 he järjestivät ääniä kuuleville konferenssin ja perustivat
heille keskinäisen verkoston. Rommen mukaan äänien kuulemisella ja
skitsofrenialla ei ole välttämättä yhteyttä, mutta äänet ovat viestejä
henkilön elämän ongelmista, stressistä tai traumasta. Siksi on keksittävä
keinoja, miten äänten kanssa tullaan toimeen. Tässä tarvitaan sympaattisia
ammattiauttajia ja vertaiskuulijoita, ei lääkitystä. Nykyisin voivat ääniä
kuulevat löytää vertaistukea myös Internetin sivustoilta.

Aikaisemmin hullujen kuulemista ei pidetty mielekkäänä, koska
”järjettömien” näkemysten katsottiin olevan arvottomina. Mutta 1980- ja
1990-luvuilla vähemmistöjen, myös psykiatristen potilaiden edustajia alettiin
päästää mediaan kertomaan kokemuksistaan ja näkemyksistään. Näin
alettiin haastaa vanhoja stereotypioita. Katsojat eivät kuitenkaan vielä
voineet antaa suoraa palautetta ohjelmista, kuten nykyisin on mahdollista
Internetin kautta – ja kritiikkiähän tulee. 2000-luvulla televisiosarjoissa
on psykiatrisen diagnoosin saaneita ruvettu esittämään myönteisinä
hahmoina, ja varsinkin julkkikset mielenterveysongelmineen ovat saaneet
äänensä kuuluville.

Systeemin uhreja?

Laitoshoidon valtakaudella media näki potilaat sairaaloiden uhreina, nyt se
näkee suuren yleisön avohoitojärjestelmän uhrina. Kun riskiajattelu on
yleistynyt psykiatriassa, jokseenkin jokaisen potilaan katsotaan olevan riski
itselleen tai muille. Cross syyttää englanninkielistä mediaa siitä, että se
kuvaa skitsofreenikot ihmispaholaisiksi ja että iltapäivälehdissä on
kieroutunut kuva mielenterveyspotilaista. Hän kaipaa kirjoitteluun
suhteellisuudentajua, sillä ”tavalliset” juopot ja uhrien läheiset
aiheuttavat enemmän kuolemia ja onnettomuuksia kuin mielisairaat. Hän ei usko
kuitenkaan, että hän pystyisi lopettamaan mediassa tapahtuvan hulluuden
stigmatisoinnin.

Koin Crossin kirjan Mediating Madness sekavaksi ja valikoivaksi, mutta
lukiessani sitä mieleeni nousi monia mahdollisuuksia hulluuden medioitumisen
tutkimiseksi Suomessa – kulttuurihistoriallisesta perspektiivistä tietenkin.
Ensimmäiseksi mieleeni tulivat perhe- ja terveyslehtien muuttuvat
hulluuskäsitykset. Paljon tutkittavaa löytyisi varmasti myös meidänkin
iltapäivälehdistämme, televisio-ohjelmistamme ja elokuvistamme. Kuvataiteiden
hulluusesityksiin kannattaisi myös paneutua. Kansanlauluistakin voisi löytyä
hulluutta ainakin yhden artikkelin verran.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/