[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Perheet ja tunteet koloniaalisessa psykiatriassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Coleborne, Catharine: Madness in the Family: Insanity and Institutions in the
Australasian Colonial World, 1860–1914. Palgrave Macmillan, 2010. 220 sivua.


Perheet ja tunteet koloniaalisessa psykiatriassa
---------------------------------------------------------

Historioitsija Catharine Colebornen teos Madness in the Family: Insanity and
Institutions in the Australasian Colonial World, 1860–1914 tarjoaa
eurooppalaiselle kiehtovan tutustumismatkan ’koloniaalisen psykiatrian’
varhaiseen historiaan Australian ja Uuden-Seelannin brittiläisissä
siirtokunnissa. Hoitolaitosten virallisten asiakirjojen, potilaskertomusten
sekä potilaiden ja heille osoitettujen kirjeiden avulla tekijä paneutuu
perheen osuuteen ja merkitykseen mielisairaiden hoidossa – se on aikaisemmin
jäänyt tutkimuksissa vähälle huomiolle. Tekijä osoittaa, miten
siirtokuntien kehitys, väestörakenne ja paikalliset olosuhteet heijastuvat
mielisairaudenkin historiassa. 

Ylisiirtokuntaista tutkimusta

Tutustuminen Petteri Pietiläisen Hulluuden historiaan (2013) sai minut
kiinnostumaan muistakin viimeaikaisista julkaisuista, joissa paneudutaan
mielisairauden historiaan. Madness in the Family: Insanity and Institutions in
the Australasian Colonial World, 1860–1914 oli yksi käsiini saamistani
teoksista. Sen tekijä, Catharine Coleborne on historian professori
Uudessa-Seelannissa sijaitsevassa Waikaton yliopistossa. Hänen erikoisalaansa
on mielenterveyden historia Australiassa ja Uudessa-Seelannissa ja hän on
kirjoittanut aihepiiristä mm. teokset Reading ’Madness’: Gender and
Difference in the Colonial Asylum in Victoria, Australia, 1848–1880 (2007) ja
Changing Times, Changing Places: From Tokanui Hospital to Mental Health Services
in the Waikato, 1910–2012 (2012) sekä toimittanut useita teoksia muiden
tutkijoiden kanssa.

Coleborne kertoo saaneensa vaikutteita Madness in the Family-tutkimukseensa
Stephen Gartonilta, joka on kirjoittanut Uuden Etelä-Walesin osavaltion
mielisairauden historian Medicine and Madness: A Social History of Insanity in
New South Wales 1880–1940 (1988). Tämä on näet kehottanut tutkimaan
perheitä entistä tarkemmin ja kyseenalaistamaan australialaisten kiinteiksi
oletetut perhesiteet. Coleborne yhdistääkin tutkimuksessaan perheen ja
psykiatrian historiaa, kun hän tarkastelee neljää yleistä mielisairaalaa ja
niiden potilaita silloisissa Uuden Etelä-Walesin, Victorian, Queenslandin ja
Uuden-Seelannin siirtokunnissa.

Suomalainen lukija huomaa  heti, että Coleborne on suunnannut tutkimuksensa
anglo-amerikkalaiselle, ensi sijassa australialaiselle ja uusiseelantilaiselle
lukijakunnalle, sillä hän pitää monia asioita selviöinä ja jättää
mainitsematta esim. hallinnollisia ja väestöä koskevia faktoja, joita
täällä maailman vastakkaisella laidalla asuvat eivät ole ehkä kuulleetkaan,
mutta jotka antaisivat taustaa siirtokuntien mielisairaanhoidolle. Noita
”unohtuneita” asioita ovat esim. siirtokuntien perustamisvuodet ja
asukasmäärät sekä mielisairaaloiden kokonaismäärä. – Suomalaistenkin
tutkijoiden on syytä miettiä, mitä ”itsestäänselvyyksiä” olisi hyvä
mainita, kun kirjoittavat englanniksi.

Kuten Coleborne toteaa, historioitsijat ovat aikaisemmin kirjoittaneet
etupäässä kansallista hulluuden historiaa ja tutkineet ahkerasti
mielisairaaloiden laitosmaailmaa, laitosten johtamista ja potilaiden piirteitä.
Hän puolestaan tekee transkoloniaalista tutkimusta eli tarkastelee eri
siirtokunnissa sijaitsevia asyyleita ja niiden potilaita. Hän myös asettaa
tutkimansa sairaalat koloniaalisen psykiatrian laajempiin kehyksiin
vertailemalla omia huomioitaan esim. Kanadan, Intian ja Etelä-Afrikan laitoksia
koskevien tutkimusten tuloksiin. Hän sanoo avaavansa uuden perspektiivin
kolonialismin dynamiikkaan, kun hän antaa äänen mielisairaille ja näiden
perheille arkistoaineiston kautta. Laitosten viralliset asiakirjat ja potilaiden
kirjeenvaihto antavatkin merkittävää uutta tietoa siirtokuntien
eurooppalaisista perheistä sekä näiden roolista ja suhtautumisesta sairauteen
sekä maallikoiden tavoista puhua hulluudesta. Hän kiinnittää huomiota myös
potilaiden ja omaisten tunteisiin, joiden merkitystä Australiassa ja
Uudessa-Seelannissa on tutkittu vähän.

Koloniaalista psykiatriaa

Mielisairaanhoito Britannian eteläisissä siirtokunnissa perustui niiden
syntymisestä lähtien paljolti brittiläisiin käytänteisiin, ja kolonioiden
mielisairaita koskevat lait 1840- ja 1860-luvuilta perustuivat Englannin vuonna
1828 säädettyyn Dangerous Lunatics Act-lakiin. Mutta toisin kuin emämaassa
sijoitettiin siirtokunnissa lähes kaikki mielisairaat julkisin varoin
ylläpidettyihin laitoksiin, sillä yksityisiä hoitoloita oli vähän.
Perheiden pirstaleisuus lienee vaikuttanut siihen, ettei myöskään kotihoitoa
ja muuta sairaalan ulkopuolista perhehoitoa paljoa harrastettu, vaikka siitä
tiedettiin saadun hyviä kokemuksia Euroopassa.

Coleborne on valinnut tutkittavakseen neljä julkista laitosta, jotka toimivat
1860-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti, ja niistä kaikkiaan 215
potilaan tapausselostukset – aineistoa on runsaimmin 1880-luvulta 1900-luvun
taitteeseen. Tekijä on ottanut tarkasteluunsa Gladesvillen sairaalaan Uudesta
Etelä-Walesista Sydneyn läheltä, Yarra Bendin sairaalan Victoriasta
Melbournen läheltä, Goodnan sairaalan Queenslandista Brisbanen läheltä ja
Aucklandin sairaalan Uudesta-Seelannista. Hän päättää tutkimuksensa vuoteen
1914, koska sen jälkeen mielisairaaloiden toiminnassa tapahtui olennaisia
muutoksia, mm. potilaiden diagnosointi tarkentui ja vapaaehtoinen hoitoon
hakeutuminen lisääntyi.

Mielisairaaloiden potilasaines heijasti siirtokuntien väestöä ja lisääntyi
sitä mukaa, kuin siirtolaisten määrä kasvoi. Potilaat olivat pääosin
eurooppalaistaustaisia, monet siirtokunnissa syntyneitä ja 20–40-vuotiaita
henkilöitä. Alkuperäisasukkaita – aboriginaaleja ja maoreja – oli
laitoksissa vähän eikä heitä kaikkia edes kirjattu tarkasti kortistoihin
varsinkaan Uudessa-Seelannissa. Potilaiden enemmistö kuului anglikaaniseen ja
osa katoliseen kirkkoon. Toisissa sairaaloissa miehiä oli enemmän, toisissa
taas naisia. Britanniaan ja Irlantiin verrattuna siirtokuntien sairaaloissa oli
suhteellisesti vähemmän potilaita.

Siirtokuntien ammattikirjo kuvastui potilasjoukossa. Siinä oli niin pappeja,
tohtoreita, virkamiehiä ja konttoristeja kuin karjapaimenia, perheenäitejä ja
yksinäisiä työttömiä. Enemmistö oli köyhiä ja monet tulivat maaseudulta,
vaikkakin kaupunkilaisten määrä lisääntyi nopean kaupungistumisen myötä.

Tutkijan kuvausten perusteella sairaalat olivat ainakin ulkonaisesti melkein
paratiiseja. Ne sijaitsivat kauniissa ympäristössä. Köynnöskasvit,
kukkaistutukset, puutarhat, hedelmäpuut ja vihannestarhat, joita potilaat
hoitivat, loivat kauneutta ja viihtyisyyttä sekä auttoivat laitoksia
tuottamaan oman ruokansa. Asuintilojen sisustukset vastasivat brittiläistä
keskiluokkaista kodinomaisuutta. Muutamat vanhat valokuvat
laitosympäristöistä tukevat idyllin vaikutelmaa. Olosuhteet olivat varmasti
monille vaatimattomista oloista tulleille suorastaan ylelliset, mutta nekään
eivät vaimentaneet ikävää kaukana asuvien omaisten luo – jos näitä
ylipäätään oli. 

Siirtokuntien lääkärit olivat alkuun Englannissa ja Skotlannissa
koulutettuja, myöhemmin myös Melbournen (per. 1855) ja Otagon (per. 1869)
yliopiston kasvatteja. He pyrkivät harjoittamaan ”tieteellistä”
psykiatriaa, perustivat paikallisia lääketieteellisiä julkaisuja ja seuroja,
osallistuivat konferensseihin sekä vaihtoivat tietoja keskenään ja
eurooppalaisten kollegojen kanssa. Myös mielisairaaloiden tarkastajilla
näyttää olleen vankka osuus ”koloniaalisen psykiatrian” muotoutumisessa.

Perheet, laitokset ja sairauspuhe

Mielisairaalajärjestelmä juurtui 1800-luvun jälkipuoliskolla Britannian
siirtokuntiin. Myös periferiassa käydyssä hulluuskeskustelussa käsiteltiin
sairauksien perinnöllisyyttä ja väestön degeneraatiota sekä perheiden
hajallisuutta, joka näytti siirtokunnissa olevan erityisen vakavaa. 1800-luvun
alienistit eli psykiatrit havaitsivat perheen vaikutuksen fyysiseen ja
mielenterveyteen, mutta sanoivat sitä perinnöllisyydeksi. Vuosisadan
puolivälissä he alkoivat puhua hulluudesta degeneraation tuotteena, johon
vaikuttivat surkeat olot ja ravinto, alkoholin väärinkäyttö sekä
perinnöllisyys. Siksi äitien kunnosta ja koko valkoisen rodun terveydestä
oltiin huolissaan. Ongelmaksi koettiin myös mieleltään heikot – idiootit ja
imbesillit – joita sijoitettiin maniasta, melankoliasta tai dementiasta
kärsivien ohella mielisairaaloihin. Kun potilaat avioituivat keskenään,
mielisairauksien pelättiin yhä vain lisääntyvän.

Colebornen tutkimuksesta saa kuvan, että siirtokuntien mielisairaalat
käyttivät sekä potilaiden diagnosoinnissa että hoitoratkaisuja etsiessään
apunaan perheenjäseniä, mikäli näitä vain tavoitettiin. Monilla ei
kuitenkaan ollut sukulaisia eikä ystäviäkään siirtokunnissa, ja he olivat
täysin vieraiden armoilla. Esim. vuonna 1880 Uuden Etelä-Walesin
mielisairaaloiden potilaista puolella ei ollut siirtokunnassa lainkaan
sukulaisia. Niin rikkaat kuin köyhätkin kärsivät yksinäisyydestä ja
eristyneisyydestä.

Niilläkään potilailla, joilla jonkinlainen perhe oli, eivätkä
perheenjäsenten keskinäiset suhteet olleet aina sopuisia. Laitokset yrittivät
kuitenkin tukea perheitä ”normalisoivana toimijana”, sillä ne katsoivat
perheen olevan tärkeä potilaan toipumiselle. Toisille laitos, toisille taas
koti oli parempi toipumispaikka. Masentuneet tuli hoitaa sairaalassa
itsemurhariskin takia. Myös kurjissa oloissa eläville sairaalaa pidettiin
parhaana paikkana. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsiville taas
kotihoidon katsottiin sopivan paremmin kuin laitoshoidon. Vaikka potilaalla
olisikin ollut perhe, tämä ei voinut aina köyhyyden vuoksi tai väkivallan
pelossa ottaa potilasta takaisin kotiin.

Maallikoiden ja spesialistien hulluusdiskurssit poikkesivat toisistaan, mutta
vaikuttivat jossain määrin toisiinsa. Tavalliset ihmiset käyttivät
sairauksista puhuessaan arkikieltä, mutta eivät aina osanneet ilmaista
näkemäänsä ja kokemaansa. He puhuivat mm. mielenvikaisuudesta,
juopottelusta, oudosta tai sopimattomasta käyttäytymisestä,
päämäärättömästä kuljeskelusta, kotiongelmista, kotitöiden
laiminlyömisestä, itsemurhayrityksistä ja turhanpäiväisestä naureskelusta.
Tyypillinen luonnehdinta miesten sairastumisesta oli, että juuri ennen hoitoon
joutumistaan henkilö oli saanut ”auringonpistoksen”.

Arkisten ilmaisujen lisäksi maallikot käyttivät myös lääkäreiltä
omaksumaansa sanastoa, johon he tutustuivat potilaiden laitokseen
sijoittamistodistuksista. Masentunut – depressed – ilmestyi 1860-luvulla
lääketieteen sanakirjoihin melankolian tilalle, ja vuosisadan lopulla sen
käyttö lisääntyi niin ammattilaisten kuin maallikoidenkin keskuudessa. Myös
mielenterveyttä käsittelevien lehtiartikkeleiden ja suurelle yleisölle
tarkoitettujen lääketieteellisten julkaisujen kieli vaikutti maallikoiden
käsityksiin terveydestä ja hyvinvoinnista sekä antoi heille käyttökelpoista
sanastoa. Jokin kirjanen oli saatavilla jo 1840-luvulla, ja 1880-luvulla niitä
oli tarjolla jo useita.

Toisaalta ammattiauttajat käyttivät perheenjäsenten, työnantajien ja
naapureiden kuvauksia sairauksista potilaskertomuksissaan. Maallikot, nimenomaan
perhe oli potilaan diagnoosin laatimisen kannalta tärkeä, sillä heillä oli
ensikäden tietoa sairastumisen vaiheista. Lääkärit kehittelivät
deskriptiivistä psykopatologiaa eli mielenhäiriöiden kuvausta
tapausselostuksissa, joihin he sisällyttivät omien havaintojensa ja omaisten
kokemusten lisäksi myös haastattelujen paljastamia sairaan omia kokemuksia.

Kun ajatus mielisairaaloiden tehokkuudesta 1800-luvun kuluessa levisi, omaiset
sijoittivat sairaitaan entistä herkemmin laitoksiin. Näissä heidän
oletettiin olevan turvassa, eristettynä muusta maailmasta ja jopa parantuvan.
Toisaalta perhe vapautui usein hyvin hankalasta tilanteesta.

Kirjeitä ja tunteita

Coleborne on kiinnostunut myös mielisairauksiin liittyvistä tunteista, mihin
hän sanoo saaneensa innoituksen Peter Stearnsilta. Tämä on tutkinut paljon
tunteiden historiaa ja todennut, että tunnekokemukset ovat täysin käypä
historian tutkimuskohde. Potilaiden kirjoittamat ja heille lähetetyt kirjeet
sisältävät monenlaisia tunteita, jotka paljastuvat vasta meidän aikamme
tutkijalle. Potilaiden sekavia ja uhkailevia viestejä ei nimittäin lähetetty
omaisille, jotteivät nämä olisi huolestuneet, eikä kaikkia kotoa tulleita
kirjeitä annettu potilaiden luettavaksi, vaan niiden sisältö kerrottiin
sensuroituna. Kirjeitä jopa tuhottiin. Viralliset raportitkin antavat vihjeitä
laitosten sisällä ilmenneistä tunteista.

Äärimmäiset tunteet tai tunteiden puute olivat sairaalle ominaisia, ja
useimmilla potilailla näyttää olleen jonkinlaisia tunnehäiriöitä. Monia
tunteita pidettiin sopimattomina terveelle ihmiselle. Tämän ei kuulunut
murehtia ylenpalttisesti, ei nauraa syyttä, ei masentua, ei vaipua epätoivoon
eikä pelon tai kauhun valtaan. Perheensisäisten tunneodotusten ja
todellisuuden välillä vallitsi usein ristiriita. Avioliitolta ja
perhe-elämältä odotettiin kiintymystä, hellyyttä, ja iloa, mutta monen
perheen arkeen kuului väkivaltaa, jännitteitä, ahdistusta, masennusta ja
häpeää. Mielisairaaloiden tarkastajien raporteissakin mainittiin
kotiongelmia, ahdistuneisuutta, rakkausjuttuja, viettelyä, sokkeja,
eristyneisyyttä ja koti-ikävää.

Tunteista kirjoittaessaan Coleborne mainitsee mielenkiintoisen seikan: vaikka
asyylien tavoitteena oli palauttaa potilaiden tunteiden tasapaino, asiakirjoissa
käytettiin emootio-sanaa vähän. Vielä vuonna 1905 sen todettiin olevan
”moderni” sana.

Monenlaisia tunteita herätti varmasti myös sairaaloiden hoitokorvausten
periminen. Siirtokuntien mielisairaaloita ylläpidettiin näet julkisin varoin,
mutta potilailta ja heidän omaisiltaan yritettiin periä hoitomaksuja. Perintä
onnistui kuitenkin varsin huonosti, sillä monia perheitä ei pystytty lainkaan
jäljittämään. Jotkut potilaat taas yrittivät vältellä yhteyksiä ja
pakenivat vastuuta. Muutamat jopa ”kuolivat” välttyäkseen maksuilta: he
panivat jonkun tuttavansa lähettämään sairaalaan tiedon, että henkilö oli
muka kuollut. Colebornen mukaan välttely oli yksi keino vastustaa laitosten
auktoriteettia.

Keskiluokkaiset perheet lahjoittivat sairaaloille mm. hedelmiä, kasveja,
eläimiä, kuvalehtiä ja makeisia, mutta loppujen lopuksi harvoilla oli varaa
maksaa yleensä mitään. Esimerkiksi vuonna 1910 Uudessa Etelä-Walesissa vain
15 % potilaista maksoi hoidosta. Uudessa-Seelannissa mielisairaalat olivat itse
asiassa köyhäintaloja. Vuosisatojen vaihteessa siirtokuntiin luotu
vanhuuseläkejärjestelmä ratkaisi osin maksuongelman (Uusi-Seelanti 1898, Uusi
Etelä-Wales 1900, Victoria 1901, Queensland 1908).

Kroonisesta ”mielenvikaisuudesta” kärsiville asyyliin joutuminen merkitsi
yhteiskunnan porttien sulkeutumista. Mutta laitokseen otetuista kolmasosa, jopa
yli puolet pääsi jossakin vaiheessa pois, ja vain alle puolet kuoli
sairaalassa. Kotiutettujen myöhemmästä kohtalosta ei kuitenkaan yleensä
tiedetä tarkemmin. Suuri osa potilaista viipyi joka tapauksessa useita
kuukausia laitoksessa, ja moni palasi hoitoon yhä uudelleen. Lyhyet koelomat
valmistivat sekä potilasta että perhettä kotiin paluuseen ja myös
helpottivat laitosten ahtautta. Koska potilaiden sopeutuminen normaalielämään
ei aina onnistunut, vuonna 1907 perustettiin Uuteen Etelä-Walesiin
siirtokuntien ensimmäinen toipuvien potilaiden tukiyhdistys The After Care
Association, joka auttoi entisten potilaiden kuntoutumista ja sopeutumista
takaisin yhteiskuntaan järjestämällä heille tilapäisen asunnon, auttaen
työn saannissa, hankkimalla vaatteita ja antamalla pieniä raha-avustuksia.

Siirtokuntien psykiatrian historiaa on tutkittu paljon, ja myös
tapausselostuksia on käytetty lähdeaineistona, mutta Coleborne lähestyy
perheen ja hulluuden historiaa uudesta, ylisiirtokuntaisesta näkökulmasta.
Omintakeisen panoksensa hulluuden historiaan hän antaa selvittäessään
perheiden ja tunteiden osuutta. Coleborne suhtautuu tutkimuskohteisiinsa
empaattisesti ja ihmisarvoa kunnioittaen. Hänen kirjansa otsikossa seisoo
provokatiivisesti sana ’madness’, mutta varsinaisessa tutkimustekstissä
hän käyttää sitä kuten myös sanaa ’mad’ vain pari kertaa. Muutoin hän
käyttää termejä ’insanity’ ja ’insane’, joilla on lempeämpi sävy.
Vaikka koloniaalisen psykiatrian hoitomenetelmät eivät kuulu Colebornen
tutkimuskohteisiin, jäin kaipaamaan niistä ainakin muutamaa huomiota
kansikuvan ”säkittämisen” lisäksi. 



 Kuva: ’Sacking’ a Wife at Cape Schanck, Police News, 23 June 1877.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/