[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kaivattu käännös

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at oulu.fi> Tohtorikoulutettava, Aate- ja
oppihistoria, Oulun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kant, Immanuel: Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft).
Kääntänyt Nikkarla, Markus; Ranki, Kreeta. Gaudeamus, 2013. 599 sivua.


Kaivattu käännös
---------------------------------------------------------

Saksalaisfilosofi Immanuel Kantin (1724–1804) Puhtaan järjen kritiikin
suomentamista voidaan pitää kulttuuritekona, mutta teoksen kääntämisen
perusteet eivät ole aivan selvät eikä teksti ole sellaisenaan sovellettavissa
kriittiseen tieteelliseen tutkimukseen. Käännös palvelee sujuvana hyvin
toteutettuna kokonaisuutena ennen kaikkea Kantin filosofiasta kiinnostunutta
suurta yleisöä. Tutkimukselle siitä voi olla apua vertailtaessa
alkuperäisteoksen kahden eriaikaisen painoksen välisiä eroja ja etsittäessä
näin Kantin ajattelun perustavia kehityslinjoja.

Maamme pienet resurssit huomioiden klassista saksalaista filosofiaa on
suomennettu 1900-luvun alusta lähtien meillä kiitettävä määrä. Monet
saksalaisen filosofian merkkiteokset Hegelistä ja Fichtestä Husserliin ja
Heideggeriin on saatu suomennettua 1900-luvun lopulle ja 2000-luvun alkuun
tultaessa. Lisäksi on käännetty muutamia keskeisten ajattelijoiden
vähempiarvoisempia töitä kuten Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan (suom. 1922).
Tästä syystä tuntuu ihmeelliseltä, että Kantin kirjoituksista on ollut
tähän saakka suomentamatta hänen tietoteoriansa ehkä merkittävin teos
Kritik der reinen Vernunft (A 1781; B 1787). Markus Nikkarlan ja Kreeta Rankin
laatima käännös poistaa tämän puutteen. Nyt julkaistua suomennosta
tervehtii ilolla, vaikka siihen liittyykin muutamia ongelmia käännöksen
toimitustyön suhteen.

Mikäli Kantin transsendentaalifilosofia jaetaan totutun tavan mukaisesti
moraalifilosofiaan ja tietoteoriaan, on Puhtaan järjen kritiikki jälkimmäisen
tärkein yksittäinen tutkimus. Kant esittää teoksessaan keskeiset huomiot
tavastaan jakaa tieto aprioriin ja aposterioriin ja kehittelee tämän
käsiteparin varaan kuuluisaa analyyttisen ja synteettisen välistä
jaotteluaan. Näihin eroihin liittyen hän käsittelee teoksessaan yksilön
tietokyvyn peruskategorioiden (aika ja avaruus) luonnetta tietämistapahtumassa
ja esittää kriittisiä huomioita havaintojen ja havaintokäsitteiden
välisestä suhteesta. Nämä Kantin filosofian klassiset teemat ovat olleet
laajan huomion kohteena sekä kansainvälisessä että kotimaisessa
keskustelussa vuosikymmenien ajan, joten sopii ihmetellä, miksi Puhtaan järjen
kritiikin kääntämiseen on tartuttu vasta nyt. Teos olisi ollut suotavaa
kääntää esimerkiksi ennen Prolegomenan (suom. 1997) ja Radikaalin pahan
(suom. 2004) suomentamista.

Varsinaisen käännöstekstin lisäksi nyt julkaistu laitos sisältää Olli
Koistisen johdatuksen Puhtaan järjen kritiikkiin. Koistisen katsaus palvellee
suhteellisen hyvin teokseen ensimmäistä kertaa tarttuvaa lukijaa, mutta
aikaisemmin Kantin tuotantoon ja ajatteluun tutustuneelle lukijalle johdannon
yleisluontoiset ja paikoin suhteellisen pintapuoliset huomiot eivät tarjoa
välttämättä mitään uutta. Aiheesta löytyy merkittävä määrä sekä
kansainvälistä että kotimaista tutkimuskirjallisuutta. Kantin tuotannosta
laajemmin kiinnostuneelle voi suositella esimerkiksi Gaudeamuksen vastikään
julkaisemaa ja Vesa Oittisen toimittamaa artikkelisarjaa Immanuel Kantin
filosofia (2013). Englanninkielisestä tutkimuskirjallisuudesta mainittakoon
Cambridge University Pressin julkaisema ja Paul Guyerin toimittama The Cambridge
Companion to Kant (1992).

Käännöksen rakenne: A- ja B-laitosten välisiä sovitusongelmia

Kääntäminen on vaativaa työtä ja edellyttää kriittistä toimituksellista
otetta varsinkin niissä tapauksissa, joissa käännettävänä olevasta
teoksesta on olemassa useampia julkaistuja versioita. Kant julkaisi Puhtaan
järjen kritiikin alkuaan vuonna 1781, mutta laati siitä pian uuden, vuonna
1787 painetun edition. Nyt julkaistun käännöksen suhteen näiden kahden
version päällekkäisyys on tuottanut käännöstyölle jonkin verran ongelmia.
Kääntäjien mukaan Kant katsoi, ettei uusi versio kumonnut aikaisempaa, vaan
hänen vuoden 1787 laitokseen tekemät muutokset koskivat vain teoksen
”esitystapaa” eivätkä olleet ristiriidassa A-laitoksen kanssa.

On vaikea sanoa, mihin ”esitystapa” tässä viittaa, mutta ilmeisesti Kant
katsoi laatimansa kahden version olevan sisällöllisesti yhtäpitäviä ja
poikkeavan toisistaan vain kieliasun tai muodon suhteen. Ainakin teoksen
kääntäjät tuntuisivat ajattelevan näin painottaessaan A-laitosta Kantin
teoksen tärkeimpänä versiona ja ottaessaan sen myös käännöksensä
perustaksi. Käännöstyö nojaa usein käännettävänä olevan teoksen
viimeisimpään julkaistuun versioon – ellei tavoitteena ole tuottaa
jonkinlaista useamman version täydellisesti sisältävää kriittistä laitosta
– mutta kaiketi Puhtaan järjen kritiikin toisen painoksen esipuheessa olevat
huomiot editioiden samankaltaisuudesta ovat rohkaisseet Nikkarlan ja Rankin
perustamaan käännöksensä A-editioon.

Kääntäjien mukaan huomattava osa Puhtaan järjen kritiikin aikaisemmista
käännöksistä on toteutettu siten, että käännöksissä on nojauduttu
A-laitokseen ja merkittäviä muutoksia sisältävissä kohdissa on esitetty
B-laitoksen muutokset varsinaisen leipätekstin yhteydessä. Toisistaan
poikkeavista tekstikatkelmista on muodostettu näin sarja, jossa A- ja B-edition
tekstit seuraavat välittömästi toisiaan. Nikkarla ja Ranki ovat kokeneet
tämän kuitenkin ongelmalliseksi teoksen luettavuuden kannalta ja päätyneet
omaperäisempään ratkaisuun. Heidän laatimansa käännös sisältää ensin
A-laitoksen tekstin kokonaisuudessaan ja sen jälkeen B-laitoksen osiot
erillisenä omana lukunaan niiltä osin kuin ne poikkeavat A-laitoksesta.
Teoksen luettavuuden suhteen järjestely ei tuota ongelmia – vastaanottaja voi
lukea A-laitoksen käännöksen sellaisenaan ja tarpeen vaatiessa katsoa loppuun
sijoitetut B-laitoksen poikkeavuudet ja vertailla näitä halutessaan
keskenään.

Teoksen kahden painoksen väliset erot ovat paikoin huomattavia eikä
suomentajien teoksen konstruoimiseksi valitsemaa menettelyä voi sinänsä
tuomita. Kant kirjoitti jälkimmäiseen editioon selvästi laajemman johdannon,
minkä lisäksi hän teki merkittäviä lisäyksiä ja laajennuksia teoksen
aloittavan ”Transsendentaalinen elementtioppi” -kirjan ensimmäiseen osaan
(”Transsendentaalinen estetiikka”) ja varsinkin toiseen osaan
(”Transsendentaalinen logiikka”).

Ongelmana on se, etteivät kääntäjät ole täysin kyenneet pysyttäytymään
valitsemassaan toimituksellisessa linjassa, vaan ovat tehneet poikkeuksia
menettelyyn. Tämä rajoittaa osaltaan käännöksen käyttöä tutkimuksen
välineenä. Pääsääntöisesti A-painosta noudattavaan käännökseen
sisältyy kaksi keskeistä poikkeusta. Ensiksi, ”vähäisempien muutosten
kohdalla teksti seuraa B-laitosta ja A-laitoksen eroavuudet on merkitty
alaviitteisiin”. Kääntäjät ovat päätyneet tähän ratkaisuun ilmeisesti
siksi, että ovat kokeneet B-laitoksen tekstin olevan näiltä osin
”täydellisempää” kuin A-laitoksen tekstin. Toiseksi, varsinainen
A-laitosta seuraava suomennos sisältää B-laitoksesta peräisin olevan luvun
”Idealismin kumoaminen”, joka kääntäjien mukaan ”on lisätty
varsinaiseen tekstiin omalle paikalleen”. Arkijärjellä ymmärrettynä tämä
on täysin johdonmukaista, mutta kriittisesti ajatellen lisäys tuottaa ongelmia
siksi, ettei kyseistä lukua ole ollut alkuaan A-editiossa eikä sen ”omaa
paikkaa” ole siten mahdollista osoittaa.

Valitut ratkaisut palvelevat Kantin ajattelun ymmärtämistä ja tarjoavat
yksittäistä A- tai B-editiota rikkaamman kokonaiskuvan teoksen luonteesta,
mutta esitystapa saattaa olla joidenkin kääntäjien ja tutkijoiden mielestä
ongelmallinen. Kummassakin ammattiryhmässä on useita koulukuntia, ja
esimerkiksi osa kääntäjistä ajattelee, että käännös tulisi laatia aina
jostain jo olemassa olevasta tekstistä toimittamatta ja ennen kaikkea
parantelematta kokonaisuutta. Tämä kääntämisen eettinen ulottuvuus tulee
esiin erityisesti tapauksissa, joissa kääntäjän ja käännettävän tekstin
ajallinen välimatka on huomattava. Toisaalta jotkut Kantin filosofian tutkijat
saattavat pitää Kantin tekemiä korjauksia ja laitosten välisiä eroja
tutkimuksellisessa mielessä merkittävinä ja katsoa nyt julkaistun
käännöksen olevan eräänlainen kompromissi, joka tosiasiassa pikemminkin
peittää kuin paljastaa Kantin ajattelussa tapahtuneet ajalliset kerrostumat.

Muutamia huomioita julkaisun luonteesta

Puhtaan järjen kritiikki sisältää Koistisen laatiman katsauksen ja teoksen
varsinaisen käännöksen lisäksi (a) suomentajien tekstin loppuun kokoaman
listan teoksessa esiintyvistä latinan- ja kreikankielisistä ilmauksista, (b)
sanaston suomennoksessa esiintyvistä vierasperäisistä filosofisista
käsitteistä sekä (c) luettelon Kantin käyttämistä keskeisistä
saksankielisistä termeistä.

Näiden ongelmana on kuitenkin asian käsittelyn yleisyys. Termejä ei juuri
avata tai määritellä, vaan ne lähinnä luetellaan perätysten
yksinkertaisten sanakirjakäännösten tapaan. Latinankielisten käsitteiden
selitysosaa (a) vaivaa jonkinlainen ylimalkaisuus: mikäli on opiskellut
filosofiaa edes perusopintojen verran, on suhteellisen hyvin selvillä
”apriorin”, ”dogman”, ”cognition” ja muiden vastaavankaltaisten
käsitteiden merkityssisällöstä. Lähes samanmuotoisten suomenkielisten
vastineiden tarjoaminen näissä tapauksissa tuntuu turhalta. Filosofisten
termien sanastoa (b) rasittaa samansuuntainen yleisluontoisuus. Ainakin
pidemmälle opinnoissaan päässeelle lukijalle tuskin tarvitsee erikseen
ilmoittaa, että ”komparatiivinen” tarkoittaa vertailevaa tai että
”korrespondenssi” viittaa vastaavuuteen. Saksankieliset käsitteet (c)
puolestaan tulisivat jokseenkin hyvin selviksi varsinaisen leipätekstin
yhteydessä ilman liitettäkin. Kyseinen luettelo on varmasti virheetön – sen
mukaan esimerkiksi ”Urteil” tarkoittaa arvostelmaa, ”Begriff”
käsitettä ja ”Vernunft” järkeä – mutta se ei kerro mitään siitä,
missä mielessä Kant käsitteitä käytti. Kantin filosofian ymmärrettävyyden
kannalta teoksen loppuun sisältyvillä liitteillä ei juuri ole syvempää
merkitystä.

Käännös ei ole kuitenkaan tutkimuksellisessa mielessä hyödytön.
Päinvastoin, huomattavaa etua on siitä, että kääntäjät ovat perustaneet
käännöksensä Preussin tiedeakatemian toimittamaan Akademie-Ausgabeen
Immanuel Kant‘s Gesammelte Schriften (1902–) ja merkinneet Ausgabesta
peräisin olevien A- ja B-laitosten sivunumerot kiitettävän tarkasti
käännöstekstinsä marginaaleihin. Suomennoksen vertaaminen alkuperäisiin
saksankielisiin editioihin pitäisi onnistua näin ajatellen suhteellisen
helposti.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Puhtaan järjen kritiikki on
käännöksenä ja itsenäisenä tekstinä yhtenäinen ja sujuva ja puolustaa
paikkaansa saksalaisen filosofian suomennosten joukossa. Se palvelee
merkittävällä tavalla Kantin filosofiasta kiinnostunutta suurta yleisöä ja
toimii hyvin tutkimuksen apuna vertailtaessa alkuperäisteoksen eriaikaisia
editioita toisiinsa. Koska kääntäjät ovat nyt päässeet hyvään vauhtiin
ja onnistuneet tuottamaan kelvollisen käännöksen Kantin vaikeaselkoisesta
klassikosta, olisi paikallaan, että he – rahoitus- ja aikataulukysymysten sen
salliessa – tarttuisivat myös Kantin muiden teosten suomentamiseen. Tosiasia
on, että Turun yliopiston professorin Jalmari Edward Salomaan (1891–1960)
käännökset Kantin niin sanotuista moraalifilosofisista pääteoksista ovat
aikansa eläneet. Salomaan käännöksissä on omat ansionsa, mutta hänen
esittäessä suomennoksensa teoksista Grundlegung zur Metaphysik der Sitten
(1785) ja Kritik der praktischen Vernunft (1788) 1920-luvun lopulla Kantin
filosofisten käsitteiden suomenkieliset vastineet eivät olleet vielä
vakiintuneet. Lisäksi kokonaan kääntämättä on Kantin kolmas kritiikkiteos
Kritik der Urteilskraft (1790). Ajantasaisten käännösten tuottaminen kaikista
kolmesta kritiikkiteoksesta sekä tapojen metafysiikan perusteista olisi
merkittävä kulttuuriteko jo Kantin historiallisen aseman huomioiden.



Kuva: Bild des Kant-Denkmals in Königsberg an seinem ersten Platz, im
Hintergrund die Altstädtische Kirche. Datum erste Hälfte des 19. Jahrhunderts.
Wulf D. Wagner, Heinrich Lange: Das Königsberger Schloss. Eine Bau und
Kulturgeschichte. Schnell & Steiner, Regensburg 2011. (Wikimedia Commons)

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/