[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kun mieli haavoittuu

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista
1939–1945. WSOY, 2013. 475 sivua.


Kun mieli haavoittuu
---------------------------------------------------------

Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista perustuu Ville
Kivimäen jatkosodan aikaa koskevaan väitöskirjaan, Battled Nerves, jota
tutkija puolusti menestyksekkäästi kesäkuussa 2013 Åbo Akademissa. Teos
paneutuu armeijalle, koko yhteiskunnalle ja akateemiselle historiatutkimukselle
vaikeaan aiheeseen, suomalaisten sotilaiden traumaattisiin kokemuksiin. Se
edustaakin ns. uutta sotahistoriaa, joka huomioi tavallisten ihmisten
kokemukset, tunteet ja ajattelun eikä katso sotaa vain sodanjohdon
näkökulmasta. Taitavasti ja harkiten kirjoitettu teos luo ymmärrystä niitä
suomalaisia miehiä kohtaan, joiden mieli murtui toisen maailmansodan aikana, ja
valaisee myös silloisen sotapsykiatrian käsityksiä.

Sodan kokemushistoriaa

Historiantutkija Ville Kivimäki (s. 1976) on kirjoittanut useissa yhteyksissä
sodan kokemushistoriasta, mm. teoksessa Ihminen sodassa (2006), jonka hän on
toimittanut yhdessä Tiina Kinnusen kanssa, sekä Sari Näreen ja Jenni Kirveen
toimittamassa artikkelikokoelmassa Ruma sota (2008). Uutta sotahistoriaa edustaa
myös hänen väitöstutkimuksensa Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War
Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941–44, jonka pohjalta hän on
muokannut WSOY:n julkaiseman teoksensa Murtuneet mielet: Taistelu
suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Tähän Kivimäki on sekä supistanut
että laajentanut väitöstutkimustaan. Hän on jättänyt pois akateemisten
opinnäytteiden ”pakolliset kuviot”, aikaisempaa tutkimusta koskevan
katsauksen sekä metodologian ja lähdeaineiston esittelyn. Myös
tilastoaineistoa hän on karsinut ottaen mukaan vain keskeiset tulokset. Hän on
laajentanut väitöskirjaansa ajallisesti koskemaan talvisotaa ja Lapin sotaa
sekä sisällöllisesti ottaen mukaan myös sodanjälkeiset korvauskysymykset.

Kivimäki tutkii rintamiesten psyykkistä kestämistä ja murtumista sodan eri
vaiheissa ja sitä, millaiset sotakokemukset johtivat psyykkisiin häiriöihin.
Hän selvittää, kuinka Suomen armeija suhtautui ilmiöihin, millä
kriteereillä sotilaat evakuoitiin psykiatriseen hoitoon, miten kävi
hoitamattomille ja miksi psyykkiset häiriöt nähtiin 1940-luvulla toisin kuin
muut sotavammat. Kivimäen tutkima joukko oli noin 18 000 miestä; Suomen
armeijassa vuosina 1939–45 palvelleista miehistä 2–2,5 % joutui
psykiatriseen hoitoon. Talvisodan aikana hoidettujen määrää ei tiedetä
tarkkaan, mutta sen on arvioitu olleen noin 2 500. Jatkosodan aikana noin 15 700
joutui hoitoon. Lapin sodasta ei ole tarkkaa tietoa. Kaiken kaikkiaan oireilevia
miehiä, jotka eivät hakeutuneet hoitoon, oli enemmän kuin hoitoa saaneita.
Toisaalta yli 30 000 syyllistyi ns. pakoilurikoksiin. Etenkin rintamakarkuruus
ja ”sotapelkuruus” kietoutuivat monin tavoin yhteen sotilaiden psyykkisten
häiriöiden kanssa, eikä psyykkisen kestokyvyn pettämistä ja tietoista
rintamakarkuruutta ole helppo erottaa.

Koska kaikkia hoitoon joutuneita/päässeitä olisi ollut mahdotonta tutkia,
Kivimäki on poiminut sotasairaaloiden psykiatrisilta osastoilta 341
potilaskertomusta vuosilta 1941 ja 1944. Hän vertaa rintama-alueilta saapuneita
potilaita samana aikana kaatuneiden otokseen. Jatkosodan psyykkisten
häiriöiden kokonaiskuvaa tarkastellessaan hän huomioi koko otoksen ja myös
rintaman takaa hoitoon saapuneet sotilaat. Runsaasti esimerkkejä käyttäen
mutta miesten nimet muuttaen kirjoittaja valaisee konkreettisesti, millaisista
tapauksista oli kyse.

Kivimäki kirjoittaa ensin talvisodan ”tärähtäneistä”, paneutuu sitten
mielettömäksi otsikoimaansa jatkosotaan, rintamayhteisöön ja suomalaiseen
sotapsykiatriaan. Lopuksi hän kirjoittaa psyykkisten vammojen häpeämerkistä.
Kivimäki ei opeta eikä moralisoi, vaikka moni lukija sitä odottaisi, vaan
tarkastelee tutkimusaihettaan ihailtavan tasapuolisesti, toteavasti ja
syyttelemättä. Vasta kirjan loppupuolella hän huomauttaa: ”Suomessakin on
korkea aika hylätä psyykkisiin sotavammoihin liitetyt epänormaaliuden,
pelkuruuden tai heikkouden stigmat – ilman niitäkin nämä miehet ja heidän
läheisensä ovat joutuneet kärsimään jo kyllin.” Lopuksi tekijä
tiivistää kirjansa sisällön luvussa ”Historiattomien historia”. 

Talvisodassa ”tärähtäneet”

Ensimmäisen maailmansodan alettua rintamilla ruvettiin puhumaan
kranaattishokista (shell shock), tykkitulen aiheuttamasta fyysisestä ja
psyykkisestä iskusta. Tätä ilmiötä suomalaiset eivät tunteneet, eikä
Suomen armeija ollut talvisodan syttyessä varautunut käsittelemään
mieleltään järkkyneitä sotilaita. Heitä alettiin kutsua
”tärähtäneiksi”, sillä heidän oireensa muistuttivat aivotärähdyksen
oireita. – Nykyisin posttraumaattinen stressihäiriö on yleisesti tunnettu
diagnoosi vastaaville ilmiöille. – Kuten Kivimäki toteaa, psyykkisesti
haavoittuneiden sotilaiden kutsuminen tärähtäneiksi sisälsi sääliä ja
ymmärrystä heitä kohtaan, mutta veti myös rajan murtuneiden ja muiden
välille. Tärähtäneiden ohella puhuttiin epämääräisesti sotaneuroosista,
psykogeenisesta ja psykopaattisesta reaktiosta, neurasteniasta ja hysteriasta.
Sodanaikaisten psykiatristen diagnoosien määritelmät löytyvät kirjan
lopusta liitteestä.

”Tärähtänyt” potilas ei ole saanut fyysisiä vammoja, mutta hän vapisee,
kouristelee, jopa halvaantuu tai hänen raajansa, päänsä ja kehonsa tärisee.
Hän on voimaton ja uupunut, sekava, tilapäisesti tajutonkin, voi pahoin, tai
tuijottaa vain mykkänä eteensä eikä pysty toimimaan. Häntä huimaa, hänen
päätään särkee, sydän tykyttää, henkeä ahdistaa, raajat eivät tottele
tai muisti on mennyt. Hän näkee väkivaltaisia painajaisia, kärsii
unettomuudesta tai kuulee jatkuvasti kranaattien vihellystä ja räjähtelyä.
Hän on masentunut, levoton, säikky, itkuinen tai ärtyy helposti.
Tärähtäneiden moninaiset oireet olivat paljolti kehollisia, ja miehet 
tunsivat itsensä haavoittuneiksi. 

Suomalaiset vuosien 1939–45 ”tärähtäneet” muistuttivat kokemuksiltaan,
oireiltaan ja käytökseltään hyvin paljon vuosien 1914–18
kranaattikauhuisia. Kummassakin maailmansodassa järjissään pysyminen
pommituksen keskellä vaati suurta henkistä ponnistusta. Etulinjan asemia
sanottiinkin vapisemis- tai hermokuopiksi. Rintamalla toimineille lääkäreille
koko ilmiö tuli yllätyksenä, eikä heillä ollut mitään käytännön
toimintaohjeita. Erikoistuneita psykiatreja oli vähän eivätkä heistäkään
kaikki toimineet koulutustaan vastaavissa tehtävissä. Vaikka potilaiden oireet
olivat hyvin toisenlaisia kuin mihin rauhanajan hermo- ja mielitautien hoidossa
oli totuttu, psykiatrit selittivät tapauksia rauhan ajan oppiensa mukaisesti
sukurasituksella ja jo sotaa edeltävällä taipumuksella hermostuneisuuteen.
Tärähtämisen oireita oli usein vaikea erottaa ”aidoista”, ruumiillisista
vammoista. Erottamisella oli kuitenkin huomattavia käytännön seurauksia:
”oikeat” haavoittumiset oikeuttivat invalidikorvauksiin, mutta psyykkiset
vammat eivät.

Talvisodassa psyykkisten häiriöiden ensimmäinen aalto tuli heti sodan
alkupäivinä ennen kuin tilanne tasoittui. Sodan uhka ja sen syttyminen
aiheuttivat myös pienimuotoisen itsemurhaepidemian sotilaiden joukossa.
Ensimmäisten viikkojen aikana heikoimmin pärjänneitä sotilaita siirrettiin
rintamajoukoista taempiin tehtäviin tai kokonaan pois sotatoimialueelta.
Jäljelle jääneet hitsautuivat yhä kiinteämmin yhteen ja harjaantuivat
toimimaan taistelupareina, ryhminä ja joukkueina.

Etulinjasta pois siirretyt miehet pantiin paarinkantajiksi, hevosmiehiksi tai
keittiötehtäviin, mutta niissäkin riitti kauhistuttavia kokemuksia. Varsinkin
paarinkatajat joutuivat kokemaan lähes samat kauhut kuin etulinjan sotilaat.
Talvisodan aikana psykiatriseen hoitoon joutuneista oli huomattavan paljon juuri
paarinkantajia mutta myös muita rintaman huoltoportaan miehiä. Näyttää
siltä, että kantajat olivat kaatoluokka kaikille niille miehille, joista
etulinjan upseerit halusivat päästä eroon.

Rintamamiesten kokemasta hirvittävästä hermopaineesta ja ajoittaisesta
henkisestä luhistumisesta kirjoitettiin sotakirjallisuudessa yllättävän
suorasukaisesti. Esimerkiksi Erkki Palolampi kuvaili jo vuonna 1940
ilmestyneessä teoksessaan Kollaa kestää peittelemättä sotilaiden hermojen
menettämisestä ja paniikki-ilmiöistä. Hän kirjoitti, että ”vain harvalla
on niin kylmät hermot ja rauhallisesti ajattelevat aivot, että hän säilyy
[pakokauhun] vaikutukselta kokonaan, jos sen piiriin joutuu”. Muutkin
sotakirjailijat kirjoittivat jopa halukkaasti sodan aiheuttamista psyykkisistä
vammoista. – Sotaromaaneista kiinnostuneen kannattaa tutustua Helena Pilkkeen
väitöskirjaan Etulinjan kynämiehet (2009). – Vaikka mielenhäiriöt
herättävät yleensä epämiellyttäviä häpeän ja kunniattomuuden tunteita,
kertomukset talvisodan aikaisista mielenhäiriöistä eivät tahranneet
suomalaissotilaan ihannekuvaa.

Kivimäki kirjoittaa murtuneista miehistä myötätuntoisesti todeten, että he
olivat tavallisia suomalaisia etulinjan sotilaita, jotka olivat yrittäneet
parastaan ja usein antaneet kaikkensa helvetillisissä olosuhteissa. Mutta
jostakin syystä miestä koossapitävä säie katkesi. Kuitenkin sotilaiden
valtava enemmistö joutui selviämään omin avuin. Monet kantoivat niin
fyysiset kuin psyykkisetkin vammansa kotiin.

Mieletön sota 1941–44

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 vallitsi optimistinen ja jopa innostunut
ilmapiiri, mutta sotilailla alkoi heti ilmetä psyykkisiä häiriöitä, ja
näitä kertyi paljon odotettua enemmän –sotilassairaaloiden psykiatriset
osastot täyttyivät. Pitkän asemasotavaiheen aikana sotilaiden psyykkiset
ongelmat saivat yhä moninaisempia muotoja ja potilaita virtasi hoitoon
tasaisesti. Kesällä 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen aikaan miehiä
suorastaan tulvi sairaaloihin. Selvästi suurimmat taistelutappiot ja myös
psyykkisesti raskaimmat sotakokemukset lankesivat maanviljelijä- ja
työläisperheiden pojille. Upseereita oli potilaiden joukossa vähän.

Silmiinpistävin piirre psykiatriseen hoitoon joutuneissa sotilaissa oli muihin
miehiin verrattuna huomattavasti korkeampi ikä. Yleensä psyykkisten
häiriöiden taustalla oli kauan jatkunut taistelustressi ja sitä seurannut
henkinen uupuminen. Murtuneiden joukossa oli runsaasti pikaisesti taisteluihin
lähetettyjä täydennysmiehiä sekä sotilaita, jotka näyttävät jääneen
pienyhteisönsä reunamille tai ulkopuolelle. Kivimäen mukaan mitään
yksikertaista kaavaa häiriöalttiin sotilastyypin profiloimiseksi ei ole:
psykiatriseen hoitoon joutuneet sotilaat olivat omine taustoineen, luonteineen
ja kokemuksineen yhtä tavallisia tai epätavallisia sotilaita kuin muutkin
rintamamiehet. On kuitenkin kiintoisaa, että noin 13 prosenttia jatkosodan
aikana psykiatriseen hoitoon joutuneista sotilaista oli osoittanut psyykkisiä
oireita jo talvisodan aikana.

Suomalaissotilaiden enemmistö onnistui säilyttämään mielenterveytensä,
vaikka kärsikin lievemmistä tai ohimenevistä trauma- ja stressioireista.
Hoitoon päätyivät vain vaikeimmat tapaukset eli sotilaat, jotka olivat
menettäneet toimintakykynsä ja henkisen tasapainonsa. Lyhyen levon jälkeen
miehet pyrittiin saamaan työkykyisiksi, siirtämään entisiin tehtäviinsä
tai useimmiten tuki- ja huoltotehtäviin rintama-alueelle. Kun sairaaloista
poistettuja sotilaita ei voitu palauttaa rintamalle, keväästä 1942 alkaen
heidät ohjattiin Lahden Hennalaan erityiseen tarkkailukomppaniaan ja sieltä
edelleen johonkin linnoitusrakennuskomppaniaan. Niissä kohtelu oli ankaraa,
jopa simputtavaa ja halveksuvaa.



Kuva: Hälytys VT-linjan asemissa. Kuvaaja sot.virk. Uuno Laukka, Liippua 1944,
kuvateksti ja kuva SA-kuva.

Kuva: Tasapainoaisti on järkkynyt kranaatin räjähtäessä. Aseveli ohjaa
horjuvaa kulkua Joukkosidontapaikalle.
Vuosalmi 13.7.1944. Kuvaaja sot.virk. Uuno Laukka, kuvateksti ja kuva SA-kuva.

Rintamayhteisö

Sotilaiden rintamayhteisöt olivat miesten taistelumotivaation ja henkisen
selviytymisen kannalta tärkeitä. Kivimäki soveltaa antropologista
siirtymäriittiteoriaa rintamayhteisön muodostumiseen ja toteaa sotilasryhmien
olleen liminaalisia communitas-yhteisöjä, jotka tukivat jäseniään näiden
siirtyessä siviilistä sodan miehuuskokeen kautta sotilaaksi ja mieheksi ja
ehkä vielä takaisin siviiliinkin. Aseveljeys syntyi elämän ja kuoleman
rajamailla hyvin konkreettisten yhteisten kokemusten kautta, mutta siihen kuului
myös abstrakti ulottuvuus, joka kytkeytyi nationalistiseen ideologiaan ja
kansalaiskasvatukseen. Kivimäki täydentää tutkimuksellaan sosiologista
pienryhmäteoriaa, jonka Knut Pipping esitti jo vuonna 1947 uraauurtavassa
väitöskirjassaan komppanian pienoisyhteiskunnasta ja jolla hän selitti
sotilaiden selviytymistä. Hän kuitenkin osoittaa, että aseveljeyttä rakensi
myös historia, kulttuuri, ideologia ja politiikka.

Miesten pienyhteisöjen kulttuuri heijasti etulinjakokemusten luonnetta.
Väkivalta ja kuolema olivat aina läsnä. Niiden aiheuttama pelko, epävarmuus
ja ahdistus oli hallittava. Oma slangi, huumori, käytös ja ulkoiset
tunnusmerkit – jopa runot – auttoivat siinä. Asevelvolliset ja nuorimmat
reserviläiset ottivat heille määrätyn maanpuolustustehtävän ja sen
kansalliset merkitykset lähes selviöinä. He myös muodostivat innokkaasti
veljellisen toverihengen yhdistämiä yhteisöjä, mutta vanhemmat, usein jo
perheelliset reserviläiset eivät kokeneet sotaa siirtymänä miehuuteen,
eivätkä varsinkaan vanhimmat täydennysmiehet integroituneet
rintamayhteisöön ja -kulttuuriin. Pitkittyneen asemasodan myötä sodalle
annetut yhteiset merkitykset ja rintamayhteisöllisyys heikkenivät, mikä
heijastui psyykkisinä häiriöinä kasautuneiden väkivaltakokemusten ja
pitkän henkisen uupumisen jälkeen. 

Rintamayhteisöjä koskeva luku on yksi Kivimäen kirjan kiintoisimmista.
Erästä arkaa asiaa olisin siinä kuitenkin suonut vielä käsiteltävän,
nimittäin miesten välisten intiimien suhteiden ja tunnesiteiden merkitystä
psyykkisen selviytymisen kannalta.

Suomalainen sotapsykiatria

Sotapsykiatriaa käsittelevä luku on Kivimäen kirjan karmein, vaikkei tekijä
kauhistelekaan. Hän käsittelee potilaita ja heidän oireitaan, psykiatreja ja
psykiatriaa sekä hoitoja. Lääkärit uskoivat varmasti tekevänsä parhaansa
opillisten näkemystensä pohjalta sekä käytettävissä olevilla
hoitokeinoilla ja resursseilla. Kivimäen mukaan heidän toimintaansa hallitsi
armeijaa palveleva lääketieteellinen pragmatismi, jota poliittisesti sävytti
kansallis-porvarillinen mutta demokraattinen konservatismi. Silti somalainen
sotapsykiatria ei ollut huonoin vaihtoehto; huonompi löytyi Saksasta ja
Neuvostoliitosta.

Mieleltään murtuneiden sotilaiden erikoishoito keskitettiin kauas rintamasta,
kotiseudun sotasairaaloiden psykiatrisille osastoille, joita toimi enimmillään
15 ja joissa oli lähes 1 800 hoitopaikkaa. Etulinjan sotilaat tunsivat
tärähtämisilmiön hyvin ja yleensä ymmärsivät psyykkisesti järkkyneitä
asetovereitaan, mutta kaikki lääkintäupseeritkaan eivät halunneet ottaa
oireita todesta, vaan pitivät miehiä pelkureina ja teeskentelijöinä.
Lääkäreiden opinkappaleet ja asenteet olivat sotaa edeltävältä rauhan
ajalta, eivätkä perustuneet sodanaikaisiin empiirisiin havaintoihin. Siksi
traumaattiset sotakokemukset ja niiden määrittelyssä käytetty
lääketieteellinen kieli ja luokittelu eivät kohdanneet.

Hoitoon tuotiin lähes poikkeuksetta vain potilaita, joilla oli vakavia
häiriöitä. He olivat sekä fyysisesti että psyykkisesti kurjassa kunnossa,
ja heillä oli monenlaisia oireita kuten talvisodan miehilläkin. Yli puolet
kärsi unettomuudesta ja yleisestä hermostuneisuudesta ja/tai
ärtyneisyydestä. Vapina, päänsärky, masentuneisuus, muistinmenetys,
huimaus, yleinen sekavuus, hallitsematon pelko tai kauhu ja itkuisuus vaivasivat
jopa neljäsosaa. Monen oireisiin kuului sosiaalisia ongelmia, yleistä
välinpitämättömyyttä, raajojen toimintahäiriöitä, kurittomuutta,
vatsavaivoja tai itsetuhoisuutta. Keskivertopotilaalla oli yli 5 oiretta ja
vaikeimmilla tapauksilla peräti 13. Suomalaissotilaiden oireet olivat
yhdenmukaisia muiden maiden sotilaiden oireiden kanssa.

Kivimäki erottaa oireissa neljä ryhmää: ahdistus- ja masennusoireet,
psykofyysiset oireet, dissosiaatio-oireet  ja sosiaaliset oireet. Hän
suhteuttaa näiden esiintymisen sodan eri vaiheisiin – hyökkäysvaihe 1941,
asemasota 1944, kesätaistelut 1944 – ja toteaa, että taisteluvaiheissa
tyypillisiä oireita olivat muistinmenetys ja kontrolloimaton pelko sekä
jossain määrin myös ajan- ja paikantajun menetys sekä yleinen sekavuus,
vapina, huimaus sekä pahoinvointi. Ahdistusta ja masennusta sekä
psykofyysisiä oireita ilmeni sekä taistelujen että asemasodan aikana.
Dissosiaatio-oireet – vakavat ja lievät harhat, vakava apatia tai stupor,
hallusinaatiot, muistinmenetys, yleinen sekavuus – liittyivät selvemmin
taisteluihin ja sosiaaliset oireet asemasotavaiheeseen. Kun sota pitkittyi,
sosiaaliset ja henkilökohtaiset ongelmat aiheuttivat psyykkisiä häiriöitä.
Kolmella neljäsosalla potilaista psyykkinen stressi ja järkytys ilmenivät
fyysisinä oireina. Viidesosalla oli raajojen toimintahäiriöitä, kouristuksia
ja halvauksia. Oireiden laaja-alaisuus ja moninaiset yhdistelmät kertovat
siitä, että ihmiset reagoivat hyvin eri tavoin traumaattisiin tapahtumiin.
Kivimäen mielestä keholliset oireet olivat viimeinen jäljellä oleva kieli,
jolla sotilaat saattoivat ilmaista henkistä ahdinkoaan.

Psykiatriseen hoitoon joutuneiden sotilaiden kohtelua voi ymmärtää vain
suomalaisen sotapsykiatrian perustana olleen lääketieteen perinteen avulla. Se
jatkoi ensimmäisen maailmansodan aikaista ja jälkeistä saksalaista
sotapsykiatriaa, mutta liitti siihen uusia hoitoja. Siitä puuttuivat kuitenkin
natsien vuosina 1933–45 toteuttamat äärimmäisyydet, vaikkakin eräiden
psykiatrien ajatukset olivatkin niitä varsin lähellä. ”Sielusyntyisiä
reaktioita” selitettiin henkilön psyykkisellä heikolla rakenteella ja
perimällä sekä sillä, että potilas tavoitteli oireillaan jotakin hyötyä.
Psyykkinen rakenne ja perimä ratkaisivat, ei itse järkytyskokemus. Suomen
vuosien 1935–43 lääkärintarkastusohjesääntö ei sisältänyt tietoa
traumaattisista neurooseista tai muista sotaolojen psyykkisistä häiriöistä.
Luokittelu sisälsi vain varsinaiset mielisairaudet, tylsämielisyyden ja
erilaiset henkiset vajavuudet, joten se ei auttanut sodan aiheuttamien
häiriöiden diagnosoinnissa.

Esimerkiksi Rauhan sairaalassa, jonne talvisodan aikana sijoitettiin Kannaksen
taisteluiden potilaat, oli yleisin taudinmääritys juuri ”sielusyntyinen
reaktio”. Kaikissa Kivimäen tutkimissa potilaskertomuksissa psyykkisten
häiriöiden syyksi oli merkitty perinnölliset tekijät yli 40 prosentissa
tapauksista, hermoheikkous tai mielenheikkous niin ikään yli 40 prosentissa,
ahdistavat lapsuus- ja nuoruuskokemukset kolmasosassa, tykistötuli noin
neljäsosassa, vähä-älyisyys noin neljäsosassa sekä luonnehäiriöt ja
sairasmielisyys yli viidesosassa.  Perinnölliset ja rakenteelliset tekijät
muodostivat yli 80 prosenttia syistä, taistelukokemukset lähes puolet, sotaan
liittymättömät ulkoiset tekijät lähes puolet sekä sota-ajan ulkoiset
tekijät yli kolmanneksen.

Sodanaikainen psykiatrinen näkökulma, joka ohitti häiriöiden synty-yhteydet,
ei auttanut ymmärtämään traumakokemuksia. Sitä ei tee myöskään
psykiatrian psykologisia muisti- ja ahdistusoireita korostava näkemys, sillä
se työntää syrjään sota-ajan traumakokemusten voimakkaan fyysisen
oireiston. Kivimäen mielestä nykyaikainen lääketiede ei ole vielä
onnistunut selittämään psykofyysisten oireiden todellista syytä ja luonnetta
eikä myöskään posttraumaattinen stressihäiriö ole lopullinen ratkaisu.
Kivimäki korostaa, että ilmiöiden historiallisuus on huomioitava ja
suomalaissotilaiden somaattiset, psykofyysiset oireet on otettava vakavasti
sellaisinaan, vaikkeivät ne istuisikaan nykyisin vallitsevaan traumaoppiin.

Hyvin mielenkiintoinen on Kivimäen havainto, että vain harvoin sotilaan
traumakokemukset muuttuivat aggressiiviseksi käyttäytymiseksi. Ainoastaan noin
viisi prosenttia psykiatrisista potilaista käyttäytyi väkivaltaisesti muita
kohtaan. Sen sijaan itseen kohdistunut väkivalta – itsemurhayritykset ja
itsensä vahingoittaminen – oli kaksin verroin yleisempää. Korostunut
passiivisuus, vetäytyminen ja vieraantuminen olivat tyypillisempiä kuin
äänekäs protestointi.

Psykiatrit ja hoidot

Itse sotapsykiatrit ja heidän maailmankuvansa saa kirjassa runsaasti huomiota.
Sodan aikana mielisairauksiin erikoistuneita lääkäreitä oli Suomessa alle
60. Sitä paitsi talvella 1939-40 heistä vain harvat toimivat sotapsykiatreina.
Jatkosodan aikana 33 oli jossakin vaiheessa sotapsykiatrisissa tehtävissä.
Kivimäki mainitsee, että nämä lääkärit olivat nuorempia kuin
siviilipsykiatrit ja että heidän joukossaan oli yksi nainen. Hän ei
kuitenkaan pohdi sukupuolen tai iän mahdollista merkitystä sotapsykiatrin
työssä. – Naishoitajien hoivaavaa ja lohduttavaa työtä, koko potilaan
hoitamista ja sen merkitystä toipumisessa hän kuitenkin korostaa. 

Psykiatrien tarkastelun kautta lukijakin saa käsityksen siitä eetoksesta, joka
välittyy potilaskertomuksista sekä diagnostisen luokittelun rivien välistä.
Varsin sovittelevasti Kivimäki toteaa, ettei sotapsykiatreja voi pitää
armeijan käsikassaroina, joiden ainoana motivaationa olisi ollut sokea
nationalismi ja mahdollisimman monen sotilaan pitäminen rintamalla – vaikka
heidän toimintansa usein siltä vaikuttaakin. Työssään he tasapainoilivat
sotilaallisten, ideologisten ja lääketieteellisten vaikuttimien sekä
ammattieetoksen välillä. Tieteen ohella diagnooseihin vaikuttivat
henkilökohtaiset arvot ja normit sekä käsitykset yhteisestä hyvästä,
kansalaisuudesta, normaaliudesta ja kansakunnasta. – Lääkäreiden
näkemyksiin tutustuminen on hyvin valaisevaa, mutta
lääkintäeverstiluutnantti Sven E. Donnerin partioharrastuksilla en näe
erityistä relevanssia murtuneiden mielten kanssa.

Nykynäkökulmasta katsottuna henkisesti haavoittuneiden suomalaissotilaiden
kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteiden brutaalia
ja halventavaa. Se saattoi olla sitä myös aikalaisten käsitysten mukaan,
esimerkiksi silloin kun hermopotilaat pakotettiin Lahden tarkkailukomppaniassa
simputusohjelmaan, kun shokkihoitoja käytettiin rankaisumielessä, kun
psykiatri leimasi sotaneurootikot loisiksi, teeskentelijöiksi, pinnareiksi ja
miehen irvikuviksi tai kun radikaali vasemmistolaisuus diagnosoitiin
mielisairaudeksi. 

Lepo, aika, rohkaisu ja rauhoittavat lääkkeet olivat ensimmäisiä
hoitokeinoja, ja vähitellen myös työterapialla rohkaistiin miehiä
kuntoutumaan. Myös yksittäisiä kokeiluja hypnoosi-,  rentoutus- ja
suggestio-hoidosta sekä B-vitamiiniruiskeista tehtiin. Jos lempeämmät keinot
eivät auttaneet, turvauduttiin 1930-luvulla kehitettyihin shokkihoitoihin,
joiden uskottiin ikään kuin puhdistavan ihmisen mielen. Hoidot olivat jo sodan
alkaessa muuttaneet radikaalisti siviilimielisairaanhoitoa ja koko psykiatriaa.
Insuliini-, sähkö- ja Cardiatzol-shokkien sekä näiden yhdistelmien
odotettiin lopullisesti ratkaisevan mielisairaiden hoidon, sillä ne näyttivät
ilmiömäisesti parantavan aikaisemmin toivottomana pidettyjä potilaita. Niitä
alettiin oitis käyttää myös sotapsykiatriassa.

Koska insuliinihoito, jossa potilas vaivutettiin koomamaan ja herätettiin taas,
oli työlästä, vaati aikaa ja koulutettua henkilöstöä, sitä käytettiin
vähän sotapsykiatriassa. Sen sijaan Cardiatzol-hoito, jolla aiheutettiin hyvin
väkivaltainen epilepsiakohtaus oli helppo ja nopea, mutta lääke oli kallis.
Sähköshokkimenetelmä oli halpa, ja sitä varten maahan hankittiin jatkosodan
aikana kymmenkunta laitetta. Kivimäen mukaan 3 000–4 000 suomalaissotilasta
jatkosodan aikana sai jonkinlaista shokkihoitoa, useimmat Cardiatzol- tai
sähköshokkihoitoa. Yleisimmin näitä hoitoja sovellettiin sairasmielisiksi
diagnosoituihin potilaisiin, joiden oireet ja vastarinta pyrittiin kukistamaan.
Potilaiden enemmistö säästyi shokkihoidoilta, eivätkä sotapsykiatrit
olettaneet shokkien parantavan sairasmielisyyttä, heikkolahjaisuutta tai muita
sielunrakenteellisia ominaisuuksia. Useimpien potilaiden kokemukset hoidoista
olivat epämiellyttäviä, mutta muutamat kokivat menetelmät hyödyllisiksi
niiden väkivaltaisuudesta huolimatta ja piti hoitojen aikaansaamaa muutosta
paranemisena.

Toisen maailmansodan suomalaissotilaiden psyykkisiä häiriöitä käsiteltiin
lähes yksinomaan ”kovan” psykiatrian keinoin, kurinpidollisesti ja
sotilasoikeudellisesti. Psyykkinen häiriö karkuruuteen yhdistyneenä saattoi
kesällä 1944 johtaa kenttäoikeuteen ja jopa teloitukseen.

Psykoanalyyttinen ja psykologinen näkökulma puuttuivat häiriöiden
ymmärtämisestä täysin. Vasta kesäkuussa 1944, kun suomalaissotilaiden
rintamakarkuruus ja erilaiset paniikki-ilmiöt paisuivat ennen näkemättömiin
mittasuhteisiin, Päämajan alaisuuteen perustettiin pieni sotilaspsykologinen
työryhmä. Se keräsi psykologista tietoa kesän rintamatapahtumista ja
järjesti upseereille pikakoulutusta psykologisten näkökulmien huomioimiseksi
joukkojen johtamisessa. Ehdotettuja keinoja ei juurikaan ehditty käyttää,
ennen kuin sota loppui.

1940-luvun Suomessa sotaneurootikkojen nähtiin tietoisesti protestoivan
armeijaa vastaan. Myös sotapsykiatrit arvioivat oireiden syntyä ja kestoa
moraalisesti. Heidän mukaansa ”normaali” suomalaismies ei psyykkisiin
häiriöihin sorru. Olikin hyödyllistä niin yksilön toipumiselle kuin
yhteiskunnalle, että potilas ymmärsi kansalaisvelvollisuutensa, sai takaisin
työkykynsä eikä jäänyt muiden elätettäväksi. Nämä sotapsykiatrian
tavoitteet olivat yhdenmukaisia ajan yhteiskunnallisten normien kanssa.

Psyykkisten vammojen stigma

Joulukuussa 1944 sotasairaalat muutettiin sotavammasairaaloiksi psykiatrisine
osastoineen. Silloin psykiatrisia potilaspaikkoja oli 880, vuoden 1945
tammikuussa 285  ja kesäkuussa vain 60. Suomalaisessa sotapsykiatriassa ei
tunnistettu 1940-luvulla sotakokemusten synnyttämiä pitkäkestoisia
psyykkisiä traumoja, vaan katsottiin, että kun akuutit järkytysoireet oli
hoidettu, sotapsykiatria oli tehnyt tehtävänsä. Pääesikunnan
Lääkintäosasto suhtautui erittäin nihkeästi potilaisiin, jotka sodan
jälkeen valittivat sodan aiheuttamia oireita. Silti 28 prosenttia jatkosodan
psykiatrisista potilaista joutui palaamaan hoitoon vuosina 1945–1971.

Vuonna 1941 hyväksyttiin sotainvalidilainsäädäntö, jonka tarkoituksena oli
turvata invalidien kuntoutuminen ja työnsaanti. Laissa säädettiin myös
taloudelliset korvaukset eriasteisista pysyvistä sotavammoista. Kun lakia
tarkistettiin ja täydennettiin syksyllä 1944, siihen ei otettu sota-aikaisten
psyykkisten häiriöiden ja mahdollisten pysyväisvammojen erityiskysymyksiä,
vaan asia jäi viranomaisten ja lääkäreiden päätettäväksi, vaikka jo
talvisodan jälkeen eräs psykiatri oli pitänyt mahdollisena jonkinlaista
pientä kertakorvausta niille sotaneurootikoille, jotka eivät olleet täysin
toipuneet ja joiden häiriö oli selvästi sodasta johtuva sekä vailla
asenteellisia tai psyykkiseen rakenteeseen liittyviä vaikuttimia.

Useimmat psykiatrit sekä Valtion tapaturmavirasto ja Kansaneläkelaitos
pelkäsivät ”korvausneuroosiepidemiaa” eli sitä että psykiatriset
potilaat takertuvat oireisiinsa eivätkä haluakaan parantua, jos saavat
vammastaan korvausta. Armeijan ylilääkäri Eino Suolahti oli marraskuussa 1944
myös sitä mieltä, että hermostohäiriöitä poteneille on jo annettu se
hoito ja käsittely, minkä sairaus on vaatinut. Psyykkisten häiriöiden
korvaamattomuutta perusteltiin psykiatrisilla malleilla, jotka vierittivät
häiriöiden syyn uhrien kontolle. Häiriöiden suhde sotapalvelukseen
kiistettiin ja suosittiin teorioita, jotka leimasivat häiriöt moraalisen
epäilyksen ja henkilökohtaisen epäonnistumisen häpeämerkein.

Asenteet olivat 1960-luvulla muuttumassa, mutta psyykkisten häiriöiden
korvausperusteet säilytettiin edelleen tiukkoina. Keskustelu
posttraumaattisesta stressihäiriöstä ja pitkäaikaisista, usein vasta
myöhemmin pintaan nousevista psyykkisistä oireista virisi Suomessa vasta 1970-
ja 1980-luvuilla, ja viralliseen tautiluokitukseen diagnoosi kirjattiin vuonna
1987. Vuoden 1990 loppuun mennessä vain 146 suomalaisveteraania oli saanut
myönteisen korvauspäätöksen voimakkaiden sota-aikaisten järkytysten ja
niiden aiheuttamien pitkäaikaisten psyykkisten oireiden vuoksi. Harvat edes
hakivat korvauksia. 

Uusi polemiikki psyykkisten sotavammojen korvauksista nousi 1990-luvun
puolivälissä, kun tasavallan presidentti Martti Ahtisaari peräsi asiassa
asennemuutosta. Polemiikin jälkeen korvauskäytäntö itse asiassa tiukkeni!
Jopa Sotainvalidien Veljesliiton piirissä oli henkilöitä, jotka torjuivat
psyykkisten ja fyysisten vammojen rinnastamisen. Tapaturmaviraston lääkärit
vastustivat jyrkästi korvauksia ja pitivät pitkäaikaisoireiden esiintymistä
kiistanalaisena; he väittivät, että traumaperäisen stressihäiriön käsite
lepää tyhjän päällä.

Kivimäen mielestä rahallisen korvauksen sijaan olisi ollut tärkeämpää
tunnustaa, että sota todellakin aiheutti psyykkisiä vammoja ja ettei ollut
kysymys näiden miesten heikkoudesta saati luulosairaudesta. Murtuneet
veteraanit eivät vaan ole jaksaneet päästää ääntään kuuluville. Vaikka
sadat miehet ovat muistelleet sotakokemuksiaan 1970- ja 1990-luvulla, ei
yksikään psykiatriseen hoitoon joutunut sotilas ole esittänyt omakohtaista
kertomusta. Kivimäki tulkitsee tämän niin, ettei kokemukselle löydy
tyhjentävää ilmaisua.

 Ville Kivimäen kirjan jälkeen on taas kerran luettava Väinö Linnan
Tuntematon sotilas

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/