[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kansalainen Peter ja valitut herjat

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antti Vesikko <anttivesikko at gmail.com> YTM, tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Alanen, Antti; Möller, Olaf (toim.): Citizen Peter. Like  Kustannus Oy., 2013.
474 sivua.


Kansalainen Peter ja valitut herjat
---------------------------------------------------------

Citizen Peter on Antti Alasen ja Olaf Möllerin toimittama ystäväkirja
elokuussa 70 vuotta täyttäneelle von Baghille, jonka kulttuuriaktivismia ja
laaja-alaista toimintaa populaaritaiteen puolestapuhujana käsitellään
nuoruuden Oulun elokuvakerhotoiminnasta aina viimeaikaisiin massiivisiin
tv-elokuvatuotantoihin. Teoksen nimi viittaa kahtaalle: argentiinalaisen Edgardo
Cozarinskyn elokuvaan Citizen Langlois (1994) ja noin 50 kirjoittajan
toivottomaan yritykseen (vrt. Citizen Kane, 1941) kuvailla ja selittää
barokkimaisen rönsyilevää ilmiötä nimeltä Peter von Bagh, josta elokuva
teki hyvän kansalaisen, ranskalaista elokuvakriitikkoa Serge Daney’ta
lainataksemme.

”Olemme syntyneet museossa, loppujen lopuksi se on kotimaamme…” Näin
Jean-Luc Godard kuvasi oman aikansa ranskalaisen uuden aallon cinefiilejä,
joiden oppi-isänä toimi maineikkaan Cinémathèque Française’n perustaja
Henri Langlois (1914–1977). Suunnatessamme katseemme suomalaiseen
elokuvakulttuurin keskeisiin tekijöihin voimme nostaa esiin kaksi nimeä,
joiden panos perinteen tutkimisen ja säilyttämisen osalta on ollut
korvaamaton: suomalaisen elokuvakirjallisuuden ”perustan luojan”,
tietokirjailija Sakari Toiviaisen, sekä elokuva- ja populaarikulttuurin
monitoimimiehen Kari Peter Conrad von Baghin (s. 29.8.1943 Helsinki).

Teos on viihdyttävää ja yleissivistävää luettavaa. Se jakautuu viiteen
kappaleeseen, joissa lukijalle tarjotaan sirpalemaisia välähdyksiä Peterin
poleemisesta ja herjoja viljelevästä toiminnasta 1960–70-lukujen
politisoituneilla kulttuurikentillä. Nämä sirpalemaiset todistukset,
onnittelut ja arviot vaihtelevat aikalaiskuvauksista laajempiin yrityksiin
kartoittaa ja suhteuttaa von Baghin toimintaa elokuvan, television, radion,
kritiikin, musiikkiteollisuuden parissa tai sitten väsymättömänä
tapahtumien organisaattorina tai absurdin rajat rikkovana keräilijänä. Myös
kirjoitusten muoto vaihtelee: pienoistutkielmasta ”hyppyleikataan”
valokuvien kautta Jean Renoirin kirjeeseen tai Rosa Liksomin sarjakuvaan.
Teoksen rakenteellisena mallina on toiminut Herman G. Weinbergin kokoelmateos
The Lubitsch Touch (1968).

Teoksen mielenkiintoisin anti on 1960–70-lukujen kulttuuritapahtumiin
keskittyvät henkilökohtaiset muistelut ja von Baghin dokumentteja
käsittelevät kirjoitukset. Tässä mielessä teos edustaa
kulttuurihistoriallista katsausta aikakauden keskeisiin kulttuuritoimijoihin.
Johtuen aikalaistodistajien suuresta lukumäärästä, teoksessa on myös mukana
aimo annos kaskujen ja Peterin elämänvaiheiden toistoa. Tämän toisteisuuden
kruunaa englannin- ja saksankielisten kirjoituksien osasto ”Foreign Section”
(huom. tekstit löytyvät teoksesta myös suomennettuina). Teoksen loppuun
työryhmä on koonnut viisi Peterin kokoamaa listaa maailman parhaista
elokuvista ja ensimmäisen kattavan ”Petterigrafian” – sisältäen
filmografian, bibliografian, radiografian, Lovegrafian ja Sodankylägrafian –,
jonka laajuus on miehen moton mukainen: ”Jos sinulla on neljä projektia
kesken, etkä tiedä, miten selviäisit niistä, ota vielä yksi.”

Rebel With(out) a Cause

Osiossa Kulttuurin kenttä M. A. Numminen kuvaa Helsingin yliopistossa
syntynyttä ryhmittymää nimeltä ”Esiintyvät sosiologit”, johon kuuluivat
Nummisen lisäksi Pekka Gronow ja von Bagh. Ryhmittymän jäsenet osallistuivat
ahkerasti Erik Allardtin sosiologian seminaareihin ja omaksuivat
yhteiskunnalliseen ajatteluunsa Allardtin ”nelikenttäteorian”, joka
tieteellisesti perusteli sallivuuden ja moniarvoisuuden lisäämisen
yhteiskunnassa. Ryhmittymän tarkoitus oli popularisoida tiedettä ja vastustaa
taiteiden jakoa korkea- ja populaarikulttuuriin. Nummisen mukaan
1960-kulttuuriradikalismissa oli kysymys vanhoillisten kulttuuripiirien
ärsyttämisestä herjoilla ja tempuilla sekä taidemuotoja yhdistävien
happeningien järjestämisestä. 1960-luvun lopulta alkanut käänne
taistolaisuuteen kuitenkin politisoi kulttuuripiirit eikä sitoutumattomien
revittelevää dada-asennetta enää suvaittu (ks. Peterin groteski
pienoisnovelli ”Hevoset ja minä”, 1966).

Teoksen kirjoituksista piirtyy kuva ideageneraattorista, ryhmittymien dynamosta,
sitkeästä pr-miehestä ja väsymättömästä kulttuurin sekatyöläisestä,
jolla on nöyrä asenne työhön ja saavutuksiin, mutta samalla myös poleeminen
suhtautuminen kulttuurikentän ”vanhoillisia” ja ”ymmärtämättömiä”
tahoja kohtaan. Kaleva- ja Ylioppilaslehdessä sekä Filmihullussa
1960–80-luvulla julkaistujen Peterin poleemisten kirjoitusten kohteiksi
joutuivat merkittävimpien päivälehtien kulttuurikriitikot, kuten Hesarin
kirjallisuuskriitikko Toini Havu ja elokuvakriitikko Paula Talaskivi. Markku
Koski katsoo, että Peterin asenne muistuttaa Brechtin käsitettä plumpes
Denken, joka on naulan kantaan iskevää karheaa konkretisointia, eräänlaista
vulgaarisuuden tihentymää.

Peterin saatua valmiiksi genreluokituksia pakenevan ja fiktio- ja
dokumenttielokuvan välistä rajaa hämärtävän debyyttielokuvansa Kreivi
(1971), päivälehtiarvostelijat maksoivat potut pottuina lytäten täysin
tämän Risto Jarvan ja Filminorin tuottaman elokuvan. Murskakritiikki lopetti
von Baghin uran fiktiivisten pitkien elokuvien tekijänä, mutta jo vuotta
myöhemmin Yleisradio tarjosi hänelle uuden mahdollisuuden, ja teki hänestä
lopulta yhden Suomen merkittävimmistä dokumenttielokuvien tekijöistä.
Kritiikiltä ei tosin säästynyt uusi isäntäkään, kuten Petterin kriittinen
televisiojuttu Isoveli Yle (1985) osoittaa. Onko kysymyksessä siis mies, joka
uudistaa itseään kiistojen kautta?

Von Baghin virkistävä kahnaus instituutioiden kanssa oli alkanut jo kauan
ennen yliopistoon kirjautumista, kuten Oulun lyseon koulutoveri, Simo Näyhä,
Peterin perhe- ja koulutaustaa käsittelevässä kirjoituksessa muistuttaa.
Peter menestyi vaatimattomasti urheilussa, mutta hyppäsi silti kansakoulussa
luokan yli. Valtava lukeneisuus johti usein näsäviisauteen ja oppituntien
häiritsemiseen. Kirjallisuuskerho ja etenkin 1.9.1959 toimintansa aloittanut
Oulun Teinien Elokuvakerho (OTEK) tarjosi näytönpaikan nuorelle
kapinalliselle. Toisesta näytöksestä alkaen Peter johti elokuvakerhon
toimintaa hoitaen myös 10–15 minuutin elokuvaesittelyt, joista myöhemmin
kehittyi hänen bravuurilajinsa.

Valmistuttuaan ylioppilaaksi vuonna 1961 Peter suuntasi jatkamaan opintojaan
Helsingin yliopistoon, pääaineenaan matematiikka. Tiedekunnan vaihto
humanistiseen tapahtui vaivattomasti, mutta aktiivinen toiminta kulttuurin eri
osa-alueilla johti siihen, että vasta vuonna 1970 Peter valmistui
monitieteellisten humanististen opintojen lopuksi filosofian kandidaatiksi. Jo
syksystä 1966 alkaen hän oli toiminut Suomen elokuva-arkiston (SEA)
toiminnanjohtajan virassa. Paljon matkustava toiminnanjohtaja loi tärkeitä
kansainvälisiä kontakteja hankkien ja vuokraten filmejä arkiston näytöksiin
sekä kokoelmiin.

Vuonna 1975 ilmestynyt jättimäinen Elokuvan historia -teos on laajin
suomenkielinen johdanto elokuvataiteen maailmaan. Kannustettuna Peter tarjosi
teostaan Helsingin yliopistolle lisensiaatintutkielmana, mutta opinnäytettä ei
hyväksytty, vaikka tekijä laati painettuun teokseensa yliopiston standardien
mukaisen lähdeaparaatin. Pertti Alasuutari (2003) on
väitöskirja-arvostelussaan vihjannut, että asiaan liittyi ilmeisiä
poliittisia intohimoja. Vuonna 1998 ilmestyi kuitenkin Elokuvan historian
uudistettu, tekstimäärältään ainakin kaksinkertainen laitos. Euroopan
ulkopuolisten maiden esittelyjä oli laajennettu vastaamaan maailmanelokuvan
perusteosta. Valtiotieteen tohtoriksi Peter väitteli marraskuussa 2002
montaasia ja kollaasia tarkastelevalla väitöskirjallaan Peili jolla oli
muisti – elokuvallinen kollaasi kadonneen ajan merkityksien hahmottajana
1895–1970 (2002, SKS). Vastaväittäjä Alasuutarin (2003) mukaan
väitöstilaisuus ja karonkka olivat symbolisia tilaisuuksia kokonaiselle
elokuvakerhosukupolvelle: vihdoinkin sen armoitetuin tietoniekka, Peter von Bagh
sai ansaitsemansa tunnustuksen.

Eliitti-Petteristä koko kansan Petteriksi

Mikä on siis Peter von Baghin merkitys suomalaiselle kulttuurille?
Väsymättömänä kulttuurivalistaja hänen kutsumuksenaan on ollut nuoruudessa
ulkomaalaisen elokuvan esittely, 1960-luvulta alkaen suomalaisen
elokuvakulttuurin tason nostaminen moninaisten kontaktien luomisen ja tieteen
popularisoinnin kautta, ja 1970-luvulta tähän päivään saakka suomalaisen
populaarikulttuurivaikuttajien pelastusoperaatio. Kiihkeänä
kulttuurivalistajana Peter asettuukin jossain määrin samaan jatkumoon
suomenruotsalaisten modernistien ja tulenkantajien kanssa. Eroja tosin löytyy:
jälkimmäisten ryhmien pyrkiessä hahmottamaan uutta modernia ihmistä uusien
kulttuurivirtausten esittelyllä ja tutkimisella, von Bagh tuntuu jossain
määrin valistavan kansaa valistuksen vuoksi. Tässä mielessä hän edustaa
nykyisyyden näkökulmasta tarkasteltuna konservatiivista ja humanistista
sivistysideaalia, josta kielii myös Timo Malmin mainitsema vähäinen
kiinnostus uuteen elokuvaan.

Kirjoituksessaan ”Petteri kulttuurikriitikkona” Markku Koski rinnastaa von
Baghin kehityksen aiheellisesti Jörn Donneriin. Kummankin yhteydessä voidaan
puhua sitoutumattomasta ”kulttuuri-intellektuellista” – kansankielisesti
ja deterministisesti ilmaistuna ”takinkääntäjistä”. Näiden kahden
toisen tasavallan aikaisen kulttuuriradikaalin kehitys on kuitenkin kulkenut eri
suuntiin: siinä missä Donner, joka alun perin oli vasemmistolainen ja
”syvähenkinen”, muuttui kansan silmissä 1960-luvulla herjojen
heittelijäksi ja provokaattoriksi; Peter taas muuttui provokatiivisesta
nuoresta miehestä vanhakantaiseksi ja epäpoliittiseksi sivistyksen
valistajaksi. Peterin kohdalla tämä käännös ilmeni samanaikaisesti myös
kiinnostuksena ja arvonantona vanhemmalle suomalaiselle elokuvalle ja
populaariviihteelle, jotka toimivat hänen mukaansa kansakunnan peilinä tai sen
salattuna muistina.

”Koko kansan Petteriksi” von Bagh nousi viimeistään
televisiotyöskentelynsä myötä. Eräs tunnetuin ja imitoiduin
elokuvaesittelyjen loppukaneetti onkin ”Antoisaa elokuvailtaa.” Von Baghin
ilmeestä voi ehkä arvuutella, onko tämä ironiaa vai ei. Jos tietosi von
Baghin suhteen nojaavat tähän fraasiin ja TV-animaatio Pasilan Peter von
Schnabel (suom. nokka, kalu) hahmoon, suosittelen lämpimästi tutustumista
Citizen Peter -teokseen.

Elokuvan tekijänä

1970-luvulta lähtien von Bagh on ohjannut dokumentteja ”unohdetuista”
suomalaisen kulttuurin suurmiehistä ja luonut tv-elokuvasarjoissaan valtavia
taiteiden välisiä kulttuurisynteesejä Suomen itsenäisyydestä 1970-luvun
loppuun saakka. ”Elokuvan tekijänä” -jakson kokonaiskartoitukset von
Baghin ohjaamista dokumenteista – erityisesti Olaf Möllerin ja Lauri Timosen
– kuuluvat myös teoksen mielenkiintoisimpaan antiin.

Olaf Möller huomauttaa, että von Baghin metodin mukaisesti tutkittavaan
ilmiöön on oltava vähintään ”30 vuoden hajurako”, jotta sen positio ja
merkitys voidaan ymmärtää. Edes von Baghin mittava väitöskirja, joka
käsittelee vuosia 1895–1970, ei etene 1970-luvun alkua pitemmälle. Möller
näkee, että Peterin aikarajauksen taustalla on utopia Suomesta maalaismaana,
joka 1980-luvun mittaan vaihtuu ”Anni Pölöseksi”, pastoraaliperinteen
muuttuessa lopullisesti kitschiksi. Tarkemman arvion von Baghin metodista on
kuitenkin esittänyt Pertti Alasuutari (2003), jonka mukaan von Bagh näkee
elokuvakollaasin ”klassisen kauden” päättyneen vuonna 1970. Tämän
jälkeen kollaasielokuva on ”trivialisoitunut” ja ”sekularisoitunut”.

Mitä von Bagh sitten etsii tai pelastaa menneisyyden raakamateriaalista
nykyisyyteen? Peterin elokuvia esittelevässä kirjoituksessaan The Finland
Inside Möller sanoo suoraan sen, minkä kaikki muut teoksen suomalaiset
kirjoittajat jättävät mainitsematta: lukuun ottamatta O. W. Kuusisesta
kertovaa dokumenttielokuvaa Mies Varjossa (1994), vähissä on Peterin
dokumentit joista Suomen kansa oppisi menneisyydestään jotain uutta tai
kriittiseen uudelleenarvioon yllyttävää. Tässä mielessä von Baghin
dokumentit liittyvät osaksi Suomen kansallista historiajatkumoa, jossa
ei-identtinen aines suljetaan esityksen ulkopuolelle. Mutta tämä väite on
vain osaksi totta, sillä von Bagh vaikuttaa olevan enemmän kiinnostunut
suomalaisten suurmiesten haaksirikosta (Paavo Nurmi, Rauli Somerjoki jne.),
hetkistä jolloin he joutuvat kohtaamaan haavoittuneisuutensa ja hiljaisuuden.
Tässä mielessä von Bagh ei tee konventionaalista elokuvaa.

On myös syytä muistuttaa, ettei von Bagh pyri dokumenteissaan mihinkään
analyyttiseen asenteeseen, jossa ilmiöt selitetään tyhjentävästi.
Pikemminkin hän pyrkii leikkauskohdassa tapahtuvassa eri aikakausien
filmimateriaalin törmäyksessä ruokkimaan katsojan assosiaatioita ja
ajattelua. Kokoelmadokumentissa Vuosi 1952 (1980) ohjaaja yhdistelee vuoden 1952
tapahtumia samana vuonna valmistuneisiin kulttuurituotteisiin, käyttää noin
30 eri kansanluokan edustajan haastatteluita kertojaääninä. Tuloksena on
polyfoninen kollaasi, joka pyrkii peilaamaan kansakunnan tilaa lukuisista
perspektiiveistä.

Olaf Möller huomauttaa, että dokumentaristi Emile de Antonion (1919–1989)
tyyli on vaikuttanut suuresti von Baghin tapaan järjestää ja leikata
dokumenttiensa ylitse pursuavaa materiaalia. Peterin elokuvien syntyprosessista
kirjoittava Jouko Aaltonen kuvaa von Baghin dokumenttien syntyä asteittain
tiivistyväksi karsintatyöksi: kaaoksesta edetään kokonaisvision ja hetkessä
ilmenevien vastaavuuksien viitoittamana elokuvalliseen tihentymään. Johtuen
von Baghin kyvystä hallita laajoja kokonaisuuksia ja jäsentää asioita
mielessään, hän on omimmillaan juuri kollaasielokuvan tekijänä.
Esteettisestä perspektiivistä arvioiden von Baghin dokumenteista rytmisesti
hallituin kokonaisuus on kaupunkisinfonia Helsinki, ikuisesti (2008).



Scott – etelänavan valloittaja

Von Baghin luotsaamien Sodankylän elokuvajuhlien aamukeskustelujen ensimmäinen
kysymys ulkomaanvieraille on vakio: ”Mikä oli ensimmäinen näkemäsi
elokuva?” Peterin tapauksessa vastaus on Charles Frendin ohjaama Scott –
etelänavan valloittaja (1948), jota voi tulkita isänmaallisena toisen
maailmansodan allegoriana. Elokuvan tapahtumat vaikuttavat peilaavan myös von
Baghin taistelua elokuvakulttuurin saralla: toiselle Etelänavan retkikunnalleen
kapteeni Scott saa avukseen miehistöä, muttei rahoitusta. Matkaseurue aloittaa
raivokkaan varainhankinnan ja onnistuu lopulta tarvittavan matkabudjetin
kasaamisessa. Seurue kohtaa matkallaan joukon vastoinkäymisiä ja
menehtyessään Scott kirjoittaa viimeiseksi sanoikseen päiväkirjaansa: "En
kadu tätä matkaa."

Peter von Baghin tarinalla ei tosin näytä olevan traagista loppua:
elokuvakirjoja ja dokumentteja ilmestyy yhä kiihtyvään tahtiin, ja
viimeistään 2000-luvun alusta alkaen dokumenttien laatu on vain parantunut.
Citizen Peter-teos onnistuu valottamaan von Baghin monipuolista
kulttuuripersoonaa monista eri kulmista. Vastoin biografisia konventioita
teoksen lukemisen voi myös aloittaa mistä kohdasta tahansa. Yksi asia on
varma: jokainen suomalaisen elokuvakulttuurin parissa työskentelevä tai siitä
kiinnostunut ei voi ohittaa tai mitätöidä ilmiötä Peter von Bagh, joka
jatkaa elämistä maksiiminsa ”Elämää suuremmat elokuvat” mukaisesti.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/