[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Voi jeissuksen peltokanat!

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lauhakangas, Outi: Parempi pyy: Sananparsiopas. SKS, 2013. 185 sivua.


Voi jeissuksen peltokanat!
---------------------------------------------------------

Outi Lauhakankaan Parempi pyy: Sananparsiopas perehdyttää lukijan suomalaisten
sananparsien monimuotoiseen maailmaan ja saa kenet tahansa koht’sillään
hyvälle tuulelle. Kirja riemastuttaa sekä vanhan talonpoikaisen että uuden
Internet-huumorin ystäviä ja opettaa siinä sivussa leikkimielisesti lukijaa
tunnistamaan sananparsien lajityyppejä sekä huomaamaan sanontojen
kansainvälisiä juuria. Tekijä lienee laatinut sekä tekstin että
piirroskuvituksen pieneen kirjaansa kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa.

"Niin män ku ajatus." Tällä vertaussutkauksella aloittaa Outi Lauhakangas
uuden kirjansa Parempi pyy: Sananparsiopas ja lopettaa sen puheenparrella
”Syöntä rytkäätti ja ruumista retkaatti”. Näiden väliin mahtuu satoja
toinen toistaan muikeampia sekä mieltä että korvia kutkuttavia ilmaisuja.
Kirja ei kuitenkaan ole vain sananparsikokoelma, vaan se sisältää
alaotsikkonsa mukaisesti tietoa sananparsien lajeista ja olemuksesta. Heti
ensimmäisessä pääluvussa ”Lajien synty” tekijä tarjoaa kahdella
aukeamalla tiiviin sananparsiopin, jossa hän määrittelee esimerkkien kera,
mitä sananlaskut, wellerismit eli sanomukset, fraasit eli puheenparret,
idiomit, köllit, sutkaukset, alun höysteet ja malapropismit eli nurinkurin
puhuminen oikein tarkoittavat ja millaisia ne ovat. Sitten hän etenee aukeama
kerrallaan sananparsiperinteen ”syventäviin opintoihin” esitellen
suosikkisanontoja sekä niiden sisällön että ilmaisukeinojen mukaan.

Kiteytettyjen kansanviisauksien ja viisastelujen lisäksi sananparsiin mahtuu
myös osuvia havaintoja ja kokemuksen syvää rintaääntä. Joukossa on hetken
mielijohteesta syntyneitä puheen mausteita ja ajan kanssa kypsyteltyjä
”totuuksia”. Siellä on raamatunlauseita, antiikinaikaisia ajatelmia,
kansansatujen repliikkejä ja sata vuotta sitten kerättyä suomalaista
kansanperinnettä. Internetistä poimittu värikäs replikointi osoittaa, että
sananlaskuperinne voi hyvin ja uusiutuu jatkuvasti. Moni käyttää sanaparsia
tietämättään, mutta on niitäkin, jotka varsin piiloutuvat vanhojen
sananparsien taakse, kun eivät keksi omasta päästään osuvampia ilmaisuja. 

Lähes kaikista esimerkkisananparsistaan Lauhakangas mainitsee, mistä ne on
saatu talteen vai ovatko ne tulleet esiin Internetissä. Sinänsä
tallennuspaikka kertoo vain, että ainakin mainitulla paikkakunnalla on
lausahdus tunnettu. Mutta monet sananparret ovat tuttuja huomattavasti
laajemmalla alueella, eräät koko Suomessa, jotkut jopa maailman toisella
laidallakin.

Paikalliseen malliin ja kuosiin

Jo vuonna 1551 Mikael Agricola totesi, että sananparsi on  ”vakiintunutta
tapaa, mallia tai kuosia noudattava ilmaisu”. Sananlaskuiksi hän kutsui
arvokkaimpia, yleispäteviä mietelauseita ja sai monet jälkeensä tulleet
kirkonmiehet keräämään innokkaasti kansan suusta kuulemiaan viisauksia. Ja
kyllä näitä on löytynytkin – varsinkin 1800-luvulta alkaen, kun
folkloristit ovat lähteneet asialle.

Eri kielialueilla ja kulttuureissa sananparsien aiheet voivat olla samoja, mutta
niitä käsitellään eri tavoin. Kun suomalainen sanoo: ”Matti nauraa sille,
mille talon väkikin”, toteaa britti, että ”Kettujen luona on näyteltävä
kettua” ja thaimaalainen: ”Kierosilmäisten kaupungissa on katsottava
kieroon”. Suomessa läntisen ja itäisen sanailun ero näkyy ja kuuluu.
Läntistä perinnettä on hallinnut älyllisvoittoinen, oman itsensä kehumisen
kustannuksella leikkiä laskeva huumori. Lännessä on tehtailtu
kehotussutkauksia ja Savossa ovat kukoistaneet vertaussutkaukset. Mutta eroja
saattaa ilmetä myös siinä, miltä sanat suussa maistuvat ja korvassa
kuulostavat. Esimerkiksi kovuutta härmäläinen ilmaisee ärrien avulla:
”Kolme kovaa sanaa: Härmä, kirves ja perkele.” Suonenjokiselle kelpaa K:n
kalahtelu: ”Kolome kovvoo sannoo: kelekka, pölökky ja mulukku.” Kummankin
sanonnan tarkoitus on äijäilyn ohella hauskuttaa kuulijoita. Mutta tämän
iisalmelaisen mahtailun vitsikkyys ei välttämättä avaudu kaikille
itäsuomalaisillekaan: ”Tehhään akoelle kiusoo, paskataa hoosuin ja
pestään ne ite.”

Sananparsien ihanne on lyhyt ilmaisu, kuten sanonta Askaisissa osoittaa: ”Se
tiätä, kun teke.” ”Lyhyestä virsi kaunis” pätee myös sosiaalisessa
mediassa, ja siellä kukoistavatkin sekä vanhat että uudet ja uusvanhat
sanonnat. Sanomuksista eli wellerismeistä osui silmään nämä kaksi – tosin
melko pitkää lausahdusta: ”Urpanisoituu, sano Tirkkonel lehmästääj joka
kevytmaetoo alako lypsee” ja ”Neljäskymmenes kerta toden sanoo, sanoi hassu
poika, kun Lordi Euroviisut voitti.”

Roisi huumori ja paikallisväri ovat tyypillisiä arkisissa puheenparsissa,
kuten Lauhakangas huomauttaa. Niissä ei tärkeintä ole kauneus vaan aito
tuntuma, rähmällään olo, pärstäkerroin ja persaukisuus. Kutkuttava
muotokieli, riimi ja alkusointu on taannut monien sanontojen säilymisen ja
leviämisen ruokottomuudesta huolimatta. Pierua ja persettä löytyy tästäkin
kirjasta, sillä tekijä ei yritä väkisin sievistellä. Hän on kuitenkin
karsinut mauttomimman alapäähuumorin pois ja jättänyt härskeimmät tai
solvaavimmat lausahdukset arkiston kätköihin. 

Liioittelun riemu on kansan suussa pitelemätön. ”Pien ku itikan pierun
varjo”, sanotaan Mikkelissä. Säräisniemellä taas joku ”Huutaa niin että
heikot pyörtyy ja lahot seinät sortuu”. Toisaalta sananlaskut osoittavat
asioiden suhteellisuuden. Pusulalaisten mukaan ”Pimjäs on kaikki yhtä
nätei”, ja ulvilalaiset uskovat, että ”Kirppui on keisarin hovisaki”.

Sananparsia on vaikea tai suorastaan mahdotonta sovittaa yksiselitteisesti
muutamaan yhtenäiseen ryhmään. Tämä näkyy myös siinä, kun Lauhakangas
koettaa sijoittaa sanontoja ihmissuhteiden, sitkeimpien teemojen, kielen
keinojen ja sielunpeilien otsikoiden alle. Aihepiirejä kertyy kymmenittäin, ja
muutamia samoja esimerkkisanontoja on sijoitettava useiden eri otsikoiden alle.

”Minä muita, muut minua” 

Ihmissuhteet ovat sananparsien ehtymätön innoittaja. Naapurit ja
naapuripitäjäläiset ovat antaneet kimmokkeita sekä hyväntahtoisiin että
ilkeisiinkin naljailuihin. Ero meidän ja muiden välille on pitänyt tehdä
vaikka väkisin. ”Meijän lapset ja noapurin kakarat” sanovat sysmäläiset
kuten monet muutkin. Savonlinnassa taas ”Eihää vieras ou oman immeisen
viärt (arvoinen)”. Toisaalta joskus on paikallaan todeta ähtäriläisten
tavoin: ”Parempi ventovieras kun huono sukulainen.”

Varsin usein sananparret pyrkivät vetoamaan auktoriteettiin ja vaientamaan
vastapuolen. Itsekunnioitusta tai omaa kehua niistä löytyy yllin kyllin.
Kolarissa ”Raha se rintaa nostaa” ja Nurmeksessa ”Vähä vika ei komeessa
haittoo”. Itseensä tyytyväinen kuivaniemeläinen on pystynyt sanomaan:
”Kuppini oon nuollu ja taloni oon pitäny.”

Ja hyviä neuvoja kielen varastoista löytyy aina. ”Älä tie niiko neuvotaa,
tie niiko naapur tekköö” kehottivat aikanaan muolaalaiset. Parikkalalaisten
mukaan ”Viittoo kahella käillä, niin joutuu sukkelampaa”. Porilaisten
sanonnassa ”Ei itketä, vaikkei ikinä tikapuita ostettas” olen kuulevinani
jopa pienen lohdutuksen äänen. Elämän realiteettien hyväksyminen on usein
välttämätöntä, ja siihen tarjoavat sananlaskut hyviä ohjeita. Lahtelainen
sanoo napakasti: ”Kierrä kivi, älä kiroa”, mutta savolainen toteaa
kiireettä: ”Kehtoopa (viitsiipä) tässä könöttöö, sano lehmä ku suoho
upposj.”

Sananparsin on ratkottu ristiriitatilanteita, neuvottu ja opetettu, lyöty ja
vaiennettu. Joskus on onnistuttu kääntämään vaitelias tilanne yhteiseksi
nauruksi. Vahingon sattuessa on tarjottu Joutsenossa lohdutusta: ”Käyphä
valtiol suurempiikii vanhinkoi”, ja Lahdessa on selitetty kaatuminenkin
myönteisesti: ”Se on etteenpäin, kun nokalleen kyykähtää.” Vaikka
yhteisön kontrolli onkin jäsenistä suurimmat särmät silotellut, aina on
ollut joku, joka ei ole normeihin sopeutunut, ja Lempäälässä on päästy
sanomaan: ”Se on aina ku väärä halko pinossa.”

Myös inhimillisten tunteiden laaja kirjo näkyy sananparsissa. Kun
viipurilainen on ollut oikein onnellinen, on hän vain hymissyt: ”Ei puhuta
mittää, halataa vaa.” Nurmolainen on puolestaan hykerrellyt: ”On niin hyv
olla nottei tiärä mihinä käsiänsä pitääs.” Tunteista on varsinkin
surua kommentoitu. Jyväskyläläiset ovat tienneet: ”Oma tuska opettaa toisen
tuskan tuntemaan.” Virolahtelaiset ovat nähneet: ”Ei sen mieli mettä
keitä, joka on suuressa surussa.” Yllättävän nykyaikaisesti on Heinolassa
osattu kehottaa sitä, jonka mieltä painaa: ”Puhu, puhu, älä säästä
synniksesi”. Pahantuulisuutta on suorastaan paheksuttu. Nilsiässä on
tokaistu samaan tapaan kuin monella muullakin paikkakunnalla: ”On nii ärree
ku persiisee ammuttu karhu.” Heinjokiset ovat opastaneet: ”Pui nyrkkiis
taskussais.” Tällaiset kehotukset, sutkaukset ja vertaukset etäännyttävät
tunteenpurkauksista ja auttavat kiertämään keskinäisiä jännitteitä.

Kiitos on sananparsissa kiintoisa aihe. Kiitosta ei näet ole turhaan lausuttu,
eikä varsinkaan kohteen kuullen. Iisalmella on todettu: ”Kiittämällä
hyvät moetitaan.” Alavudella asia on muotoiltu näin: ”Lehmää kuullen
kehutaan.” Kun Kuopiossa on rohjettu ääneen kiittää, on lausahdus kiedottu
huumoriin: ”Hevosen kokonen kiitos, vaan ei niin karvanen.” Kuopion
pitäjässä on sanottu vähän samaan tyyliin: ”Kiitän ja murisen!” Kun
kiitoksia ei ole saatu, haukut on voitu kääntää kiitoksiksi kuten Pellossa:
”Haukkuin ne hyät kiitethän.”

”Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla”

Myös elämä, työ, laiskuus, kiire, köyhät, herrat, raha, nuukuus, kateus,
lapset, onni sekä monet muut aihepiirit ovat innoittaneet suomalaisia
sorvaamaan toinen toistaan mehukkaampia sanontoja. Ilmeikkäiden kielikuvien,
toiston, rytmin, kääntöjen ja vääntöjen avulla on tuotettu yhä uusia
sananparsia. Näiden kehittelyssä on käytetty myös saduistakin tuttua
konstia: sekä konkreettisille esineille että abstrakteille asioille on annettu
ihmisen luonto. Niin kivet kuin kirveetkin sekä metsän ja kotopiirin eläimet
ynnä ihmisruumiin osat on otettu sanataiteilun avuksi.

Sananparsia tehdään yhä edelleen, ja niitä syntyy myös tahattomasti. Niin
vanhoja kuin uusiakin sanontoja lauotaan sitten sopivissa tilanteissa.
Käyttötilanteet jäävät valitettavasti varsin vähälle huomiolle
Lauhakankaan kirjassa, mihin lienee osasyynä se, ettei aikaisemmin aineistoa
kerättäessä merkitty muistiin tai edes kyselty, missä yhteydessä mitäkin
sanottiin. Käyttöyhteys on saattanut olla perinteen kerääjille selviö,
mutta meille se ei välttämättä ole. Meillä on kuitenkin lupa käyttää
sananlaskuja niin kuin ne ymmärrämme ja juuri silloin, kun sopivaksi katsomme.
Niinpä voimme heittäytyä filosofisiksi Matti Nykäsen lausahduksen avulla ja
todeta, että ”Elämä on laiffii” tai voimme luonnehtia ihmisen olemista
kaustislaisten sanoin: ”Köyhän elämä on kuin märkä palas”, ellemme
halua tuhahtaa ilomantsilaisten tavoin: ”Elämä on kuin lapsen paita: lyhyt
ja sontainen.” Se ei kuitenkaan suju aina ”niinku Strömssössä”, kuten
jokainen televisionkatsoja tietää.

Vaikka voinkin sanoa ”Sattuu se vahinko viisaallekin” löytäessäni kirjan
sivulta 123 kahteen kertaan Terijoelta tallennetun sanonnan ”Ei viisasta
tarvitse kahist neuvoo”, on Lauhakankaan Parempi pyy hauska kirja. Se sopii
vaikka joululahjaksi mehevän kielen ystävälle, jolla on myös huumorintajua
ja josta ei varpaisjärveläinenkään pääse sanomaan: ”Väköttää kun
jäenen jänis.”



Kuva: Jaakko Juteini, Uusia sanan laskuja . Toinen parannettu ja lisätty
ulos-ando, 1817 (Doria)

Lisätietoa löytyy näistä sananparsikokoelmista ja sananlaskututkimuksista:

Matti Kuusi: Vanhan kansan sananlaskuviisaus: Suomalaisia elämänohjeita,
kansanaforismeja, lentäviä lauseita ja kokkapuheita vuosilta 1544–1826
(1953/1990)

Matti Kuusi: Rapatessa roiskuu: Nykysuomen sananparsikirja (1988)

Matti Kuusi & Outi Lauhakangas: Maailman sananlaskuviisaus (1993)

Leea Virtanen: Kasvantaviärät leuvat: Savolaisia sananparsia (1964)

Karjalaisia sananpolvia (1971), toim. Liisa Miettinen ja Pentti Leino.

Outi Lauhakangas: Puheesta ihminen tunnetaan: Sananlaskujen funktiot
sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (2004)

Liisa Granbom-Herranen: Sananlaskut kasvatuspuheena – perinnettä, kasvatusta,
indoktrinaatiota? (2008)

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/