[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Räksytystä liberalismin karavaanille

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Losurdo, Domenico: Liberalismin musta kirja (Controstoria del liberalismo).
Kääntänyt de Anna, Pauliina. Into Kustannus Oy, 2013. 433 sivua.


Räksytystä liberalismin karavaanille
---------------------------------------------------------

Jos joku on kuvitellut, että liberalismin voittokulku maailmalla on tehnyt
kaikista puolueista ja poliitikoista jonkinlaisia "lipilaareja", tämän kirjan
ja varsinkin sen alkukielisen painoksen nimi muistuttaa, että
vapausaatteellakin on kriitikkonsa, joiden mielestä vallitseva käsitys sen
hyväntahtoisesta ja edistyksellisestä roolista ansaitsee tulla ryvetetyksi.
Kun vuosikymmeniä Italian kommunistisessa puolueessa vaikuttanut kirjoittaja
pääsee purkamaan kaunaansa, tuloksena on sinänsä hauska ja valistuneelle
lukijalle harmiton esitys, joka tuskin murtaa ainuttakaan aitoa myyttiä, mutta
toki paljastaa entisaikain liberaalitkin aikansa lapsiksi.

Italialaisen kommunistin Domenico Losurdon kirja on edustavinaan vastaiskua
Stéphane Courtois’n 1990-luvulla myyntimenestykseksi nousseelle Kommunismin
mustalle kirjalle. Erotuksena on kuitenkin, että Courtois oli entinen maolainen
ja yritti systemaattisella tilinpäätöksellään hakea itselleenkin
synninpäästöä. Losurdo sen sijaan oli kommunistipuolueen jäsen 1960-luvulta
pitkälle 1990-luvulle, eikä mikään katuva ex-liberaali.

Vaikka kirja on julkaistu huolitellulla suomenkielellä, sisältää 1256
alaviitettä ja hakemiston, se ei ole tutkimus eikä kokonaisvaltainen esitys
liberalismista. Se sisältää paljon mielenkiintoisia historiallisia
yksityiskohtia, mutta on rakennettu tukevasti pilvenhattaroille. Tämä johtuu
siitä, ettei liberalismin etiikalle uhrata minkäänlaista ajatusta. Vaikka
kaikki klassiset liberaalit olivat utilitaristeja ja rakensivat nimenomaan
yhteisen etiikan varaan oppejaan hallinnosta, taloudesta ja kulttuurista (kts.
tarkemmin Antero Leitzinger Liberalismin juuret, 1993), Losurdo ottaa
lähtökohdakseen ”liberaalien” näkemykset neekeriorjuudesta. Tämä on
yhtä hedelmällistä kuin koko kommunismin analysointi Kari Suomalaisen
pilapiirrosten tai Pol Potin rikosten perusteella.

Liberalismi ja orjuus

Vilpitön ja järkevä liberaali on aina inhonnut orjuutta kaikissa sen
muodoissaan. Poliittiseen toimintaan osallistuneiden parissa sen sijaan orjuutta
yritettiin toisinaan ymmärtää. Yhdysvaltain kolmas presidentti Thomas
Jefferson, yksi klassisen liberalismin tunnetuimmista edustajista, suvaitsi
sitä virkakaudellaan välttämättömänä pahana, kompromissina
itsenäisyydestään taistelevan nuoren valtioliiton eteläisten osavaltioiden
hyväksi. Eläkkeellä hän ymmärsi järkytyksekseen, etteivät ne olleetkaan
kypsyneet luopumaan orjuudesta, kuten hän oli hyväuskoisuudessaan kuvitellut.
Tästä Losurdo ei kerro, vaan valikoi Jeffersonin ja muiden – myös
liberaalien poliittisten vastustajien – lausumista asiayhteyksistään
irrallisia näytteitä. Ne antavat tosiaan liberalismista yhtä epäedullisen
kuvan kuin vihreiden poliitikkojen (Pentti Linkolaa ja saksalaisia entisiä
pedofiilejä myöten) kootut möläytykset antaisivat vihreän liikkeen
aatteesta.

Liberalismi sai alkunsa etiikasta, mutta hajosi 1800-luvun kuluessa demokratiaa,
markkinataloutta ja suvaitsevaisuutta painottaviin puolueisiin, joihin liittyi
runsaasti pragmaatikkoja ja opportunisteja. Vaikka aate oli lähtökohdiltaan
yleismaailmallinen ja haaveili kansojen veljeydestä sekä maailmanrauhasta,
liberaalit kuten sosialistitkin kääntyivät toisiaan vastaan silloin kun tuli
kyse kansainvälisestä politiikasta. Amerikkalaisten liberaalien traumoiksi
tulivat 1800-luvulla sodiksi kärjistynyt orjuus ja intiaanien kohtelu,
brittejä vaivasivat Irlannin kysymys ja kaukaisempien siirtomaiden kohtalo,
ranskalaisilla oli Algeriansa ja Indokiinansa. Ensimmäisessä maailmansodassa
liberaalit länsimaat liittoutuivat tsaarin kanssa, toisessa maailmansodassa
Britannia julisti sodan demokraattiselle Suomelle. Liberaalien on vielä
tänäkin päivänä vaikeinta päästä yhteisymmärrykseen kansallisten
ulkopoliittisten intohimojensa johdosta. Jos aatetta arvioidaan eettisten
juuriensa sijasta poliittisten rikkaruohojensa perusteella, aatteelle kuin
aatteelle tehdään vääryyttä.

Losurdo syyllistyy kahteen liberalismikriitikkojen helmasyntiin: anglomaniaan ja
itseriittoiseen sokeuteen. Anglomanialla tarkoitan anglosaksisen kirjallisuuden
ja kevyen viihteen levittämää amerikkakeskeisyyttä. Kun Losurdo saarnaa:
”Kaikkein silmiinpistävin tapaus oli tietenkin Yhdysvaltojen etelävaltioiden
irtautuminen” (s. 375), hän unohtaa että muualla kuin Atlantin rantamilla
ihmisten silmiin saattoivat pistää pikemminkin Puolan, Unkarin, Balkanin
maiden tai vaikkapa taiping-kapinallisten separatismi. Kun Losurdo palaa luku
luvulta Yhdysvaltain sisällissodan syihin ja seurauksiin, häneltä liikenee
vain yksi vähättelevä maininta Venäjän maaorjuudesta (s. 62) – voisiko
joku joskus ystävällisesti vertailla, millä tavoin se erottui edukseen
Yhdysvaltain samaan aikaan 1860-luvulla lakkautetusta orjuuden muodosta?
Anglomanian tai eurosentrisen kulttuuri-imperialismin tilille lienee luettava
sekin, että Losurdon mukaan ”orjuus saavutti huippunsa liberalismin
kultaisina vuosisatoina ja liberaalin maailman ytimessä.” (s. 51).
Samanaikaisesti siellä saavuttivat huippunsa myös lasten rokottaminen ja
rautateiden rakentaminen – so what? Ja oliko orjuus barbareskivaltioissa,
Sansibarissa tai Intiassa liberalismin syytä tai jotenkin lievempää?

Eurooppalaisten humanistien itseriittoisuus ilmenee tyypillisesti
kyvyttömyytenä eläytyä eri kulttuurien ja aikakausien todellisuuteen sekä
arvomaailmaan. Orjuuteen suhtauduttiin pitkään yhtä ymmärtäväisesti kuin
ei-kristittyjen kansalaisoikeuksiin ja siviiliavioliittoihin autonomisessa
Suomessa tai vaimoväen edusmiehyydenalaisuuteen 1920-luvulla. Olemmeko aivan
varmoja, etteivät tulevat sukupolvet kauhistele nykyisin vallitsevaa
käsitystä alle 18-vuotiaiden holhouksenalaisuudesta, miesten
asevelvollisuudesta tai perverssiä vankeinhoitoa, jossa rangaistuksena
käytetään heteroseksuaalisten suhteiden rajoittamista? Ei Yhdysvallat
1850-luvulla ollut osittaisesta orjuudesta huolimatta sen vähempää demokratia
kuin Sveitsi 1960-luvulla ennen valtiollisen äänioikeuden ulottamista
naisille. Eikä siirtomaiden sortaminen ollut sen kauhistuttavampaa kuin
Tshetshenian tai Tiibetin kohtelu tämän päivän maailmassa. Kannattaisi
muistaa se malka omassa silmässä…

Losurdo käyttää kirjansa esipuheen ja ensimmäisen viidenneksen varsinaisen
orjuuden kauhisteluun, siirtyen sitten sen kehittyneempiin muotoihin:
sotilaiden, merimiesten, palvelusväen, rikollisten ja irtolaisten kohteluun.
Häneltä unohtuu, että kehruuhuoneet ja muut pakkotyölaitokset eivät
syntyneet liberaalien ilkeästä mielikuvituksesta, vaan vaihtoehtoina
hirsipuille ja kaleereille. Liberaalien ansiosta kuolemantuomioita ja
ruumiinrangaistuksia vähennettiin, mutta 1800-luvun alussa olisi ollut
mahdotonta tarjota rikollisille nykyaikaista täysihoitoa mukavuuksineen. Kun
liberaalit halusivat hävittää kerjäämisen, lasten heitteille jätön ja
kaduille kuolemisen, heidän oli pakko kehitellä silloisissa mittasuhteissa
inhimillisiä vaihtoehtoja, vaikka nykynäkökulmasta ne merkitsivätkin
pakkotyötä, laitostamista ja valvontaa. Olihan giljotiinikin tarkoitettu
perinteistä mestausta lempeämmäksi.

Sävyerot puuttuvat

Kun Losurdo esittelee klassisen liberalismin huomattavimman ajattelijan Jeremy
Benthamin käytännöllisiä luonnoksia työlaitosten valvonnan
”panoptiseen” tehostamiseen (s. 90), hänen sarkasminsa muistuttaa
erehdyttävästi sitä asennetta, jolla amerikkalaiset libertaarit tai
uusliberaalit ovat arvostelleet Benthamia ja ylipäätään utilitaristista
etiikkaa. Losurdo ei kuitenkaan erittele liberalismin eri suuntauksia ennen kuin
päästessään sosiaaliliberalismiin, joka vesitti koko aatteen 1900-luvun
alussa.

Losurdo siirtyy hetkellisesti anglosaksisesta maailmasta Ranskaan ja Algeriaan,
mutta pääsee hyvin harvoin Italiaan tai Saksaan asti, Venäjästä ja Aasian
maista puhumattakaan. Hän mainitsee Haitin ansiokkaan itsenäistymisen, mutta
ei sen keisariksi ja kuninkaaksi julistautuneita hirmuhallitsijoita. Haitin
hirmuhallitsijat ja ajoittaisten orjakapinoiden raakuudet olivat aikansa
liberaaleille surullisia esimerkkejä siitä, ettei anarkia tuo vapautta, vaan
mielivaltaa. Tämä käännytti monia malttamattomia liberaaleja kyynisiksi
konservatiiveiksi – ilmiö, joka nähtiin myös 1990- ja 2000-luvuilla
Itä-Euroopan ja Pohjois-Afrikan vallankumousten ensihuuman haihduttua.

Kirjan puolivälin jälkeen (s. 278-283) Losurdo tekee suurimman palveluksensa
lukijalle esittämällä käsitteen ”liberaali” englannin- ja
ranskankielistä semantiikkaa. Hän itse määrittelee aatteen kuitenkin
marxilaisittain etuoikeutettujen liikkeeksi (s. 283).

Mielenkiintoinen kohta on sekin, jossa Losurdo esittelee rasismin oppi-isän
Joseph de Gobineaun ajatuksia (s. 307-313). Gobineau ylisti indoeurooppalaista
(”arjalaista”) rotua kaikesta kulttuurillisesta edistyksestä, mutta sen
vastakohtana eivät alun perin olleet juutalaiset, vaan kiinalaiset,
japanilaiset, mongolit, turkkilaiset ja suomalais-ugrilaiset kansat. Gobineau
toimi Ranskan ulkoministerin Alexis de Tocquevillen sihteerinä ja Tocqueville
suhtautui halveksuvasti unkarilaisten vapaustaisteluun (s. 334). Gobineaun
rotuopit saivat suurta suosiota Venäjällä, joka kävi Krimillä sotaa Turkkia
vastaan ja yritti myöhemmin esiintyä eurooppalaisen sivistyksen puskurina
”keltaista vaaraa” vastaan. Tosin tässäkin Losurdon analyysi katkeaa
kesken ja palaa pakkomielteensä länsimaiden vääryyksistä alkuperäiskansoja
kohtaan. Hän luettelee lyhyesti irlantilaiset, intiaanit ja aboriginaalit
kansanmurhien uhreina (s. 387) – mutta kukapa muistaisi dzhungareja,
tsherkessejä tai hereroja?

Varsinaisia asiavirheitä on vähän, mutta sellaiseksi voidaan lukea klassisen
liberalismin kannattajien 1800-luvun Britanniassa perustaman ”Liberty and
Property Defence League” -järjestön rinnastaminen Ku-Klux-Klaniin (s.
383-384). Omituisen irralliseksi jää ennuste ”kolmannesta suuresta
konfliktista” anglosaksisten suurvaltojen ja Saksan välillä (s. 339) –
taustalla lienee italiankielisen alkuteoksen ilmestymisaikana (2006) vallinnut
usko Saksan vetämän Euroopan unionin vahvistumiseen maailmanpolitiikan
tekijänä.

Kirja ei ole huono, vaan kelpaa mainiosti ajatusten provosoimiseen, mutta
liberalismin historian lähteeksi siitä ei ole.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/