[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ylikirjastonhoitaja yllättää: ruumis omalla työpaikalla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ekholm, Kai: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava. Atena, 2013. 300
sivua.


Ylikirjastonhoitaja yllättää: ruumis omalla työpaikalla
---------------------------------------------------------

Otsikko on sokeeraava, mutta niin on kyllä kirjakin: Kansalliskirjastoa
johtavan, kirjasensuurista väitelleen professorin ei odota kirjoittavan
esikoisromaanikseen dekkaria. Vaikka Agricola ei normaalisti romaaneja noteeraa,
tämä kulttuuritapaus on kyllä syytä huomioida – etenkin kun teos saattaa
olla avaus aivan uudenlaiselle uralle.

 

Kirjoittavia kirjastonhoitajia ovat olleet muiden muassa argentiinalainen
maagisen realismin mestari Jorge Luis Borges ja Turun yliopiston kirjaston
Volter Kilpi. Nyt heidän seuraansa on liittynyt Kansalliskirjaston
ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm, jonka esikoisdekkari Niiden kirjojen mukaan
teidät on tuomittava ilmestyi alkusyksystä.

Tätä kirjoittaessani ei vielä tiedetä, kilpaileeko Ekholmin riemukas
jännäri Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta. Ehdokkaat julkistetaan
lokakuun lopussa. Sääntöjen mukaan myös Ekholm voi osallistua, hänhän ei
ole aiemmin julkaissut mitään kaunokirjallista, vaikka onkin kirjamaailmassa
erittäin tunnettu ja tunnustettu – ei vähiten siksi, että hän on sensuurin
tutkimuksen ykkösnimi Suomessa.

Mutta asiaan: kansalliskirjaston henkeäsalpaavan kauniiseen kupolisaliin, jossa
eräänä kesäisenä aamuna lojuu ruumis. Vainaja on nuori nainen, milteipä
lapsi vielä, ja hänen ympärillään leviää jatulintarhan lailla kirjoista
tehty spiraali. Hetkeä myöhemmin sisään rynnistää poliisin
väkivaltayksikön päällikkö Reinikka, joka muistuttaisi erehdyttävästi
tv-etsivä Columboa, ellei painoa olisi huomattavasti enemmän.

Reinikka pestaa poliisin avuksi etsivätoimisto Kalju & Kiharan. Kaksikko ei
muistuta mitään aiemmin tunnettuja yksityisetsiviä. Kalju on huoleton
humanistimies, jolla on kymmenen approbaturia ja kolme keskeneräistä gradua
– suoritukset tosin ovat vanhentuneet aikapäiviä sitten. Hänellä on ollut
joitakin orastavia lemmensuhteita, mutta pysyvintä on side lemmikkiin, sokeaan
kääpiösnautseriin joka syö kaiken kynttilöistä siirappiin. Kihara on
topakka maahanmuuttajanainen, joka harrastaa karatea, vuorikiipeilyä ja käy
satunnaisesti sokkotreffeillä.

Pian selviää, että kirjaston kalmo ei ole aivan tuore – sitä on
säilytetty balsamoituna ainakin puoli vuosisataa. Mutta pian vainajia löytyy
lisää, ja villisti kieppuva juoni vie etsiviä ensin pitkin Helsinkiä, sitten
eri puolille Eurooppaa. Luvassa on taide- ja sotahistoriaa, keinoja
kaihtamattomia kansainvälisiä roistoja ja itärajan takana tapahtuva
loppuratkaisu.

Tämän enempää juonesta ei voi kertoa – dekkareiden lumohan perustuu aina
yllätyksellisyyteen. Ekholm näyttää tuntevan lajityypin hyvin: jos esikuvia
etsii, niitä löytää usealta vuosikymmeneltä ja monelta mantereelta.
Kotimaasta mieleen tulee komisario Palmu ja Reijo Mäen hulvaton
turkulaisetsivä Jussi Vares, jolle sattuu ja tapahtuu suunnilleen yhtä
tiheään kuin Kaljulle. Keveästi ja kerkeästi kohtauksesta toiseen kiitävä
Dan Brown symbolitutkijoineen ja taidehistoriallisine kytkentöineen vilahtaa
mielessä, samoin Umberto Econ oppinut ilkikurisuus.

Eikä Kansalliskirjastokaan esiinny ensimmäistä kertaa rikoksen näyttämönä
– noin sata vuotta sitten kirjastoamanuenssi Henning Söderhjelm ja hänen
kanssakirjoittajansa Emil Hasselblatt ja Olaf Hómen loivat etsivä Corpwiethin,
joka jahtasi rosvoja kirjastossa.

Kirjallisuusviitteitä kuin Niilin tulvissa

Ekholmin puoliparodinen, mustaa huumoria tulviva teksti on ladattu niin täyteen
intertekstuaalisia kirjallisuusviitteitä, että hetkittäin hirvittää.
Pystyvätkö teoksen lukijat todella nauttimaan tästä täysin siemauksin,
ellei heillä ole arvosanoja kirjallisuustieteessä, filosofiassa ja
taidehistoriassa? Tai tietoa siitä, että teoksen nimi on suoraan Raamatusta,
tarkemmin sanottuna Ilmestyskirjasta?

Myös loputon vertausten tulva alkaa jossakin kohtaa hiertää: kun Kaljun
päänsärky kolkuttaa ohimoissa kuin köyhälistö pankin ovella, Reinikan
vaimo rakastaa miestään kuin vanhaa kattilaa ja aurinko porottaa kuin
miljoonan watin lamppu, lukija alkaa yskiä kuin poliisin ikivanha Saab. Turhan
usein toistuvia vertauksia viljelevät toki monet muutkin kirjailijat,
esimerkiksi Taavi Soininvaara.

Mutta mitäs pienistä, tarina vetää – ja sehän on jännärissä pääasia.
Toki hulvattoman menon sivussa viljellään vakavampiakin pohdintoja sekä
sotavuosien että nykyajan moraalisista valinnoista, menneisyyden taakasta joka
painaa niin hyvisten kuin pahistenkin hartioita.

Toivottavasti tämä jännäri ei jää Ekholmin ainoaksi; etsiväkaksikko Kalju
& Kihara pystyisi epäilemättä ratkomaan monta muutakin kiperää rikosta.
Kirjan viisi-kuusikymmenlukuinen kansi on sekin omalla tavallaan viehättävä.

Ryppyotsaisimmille kirjaystäville en teosta suosittele. Kaikille muille on
luvassa hilpeä ilta, ehkä useampiakin.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/