[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Modernin naurun fysio(nto)logia

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antti Lindfors <anmili at utu.fi> FM, Turun yliopisto, folkloristiikka
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Parvulescu, Anca: Laughter: Notes on a Passion. The MIT Press, 2010. 232 sivua.


Modernin naurun fysio(nto)logia
---------------------------------------------------------

Naurun paikaksi on huumorintutkimuksessa monesti määrätty reaktio,
ylijäämä. Tutkimusalan laitamilla operoiva Anca Parvulescu nostaa teoksessaan
äänekkäät, nauravat kasvot modernisoituvan lännen esteettisten ja
normatiivisten pyrkimysten polttopisteeseen ja katsoo niitä rodullisen ja
sukupuolitetun subjektin tunnuksina. 1900-luvun naurun genealogia osoittautuu
tarinaksi renessanssihumanistien sulkemasta suusta ja sen valo- ja elokuvan
myötä koittaneesta avautumisesta, naurun uudelleensynnystä.

Jos huumorintutkimuksen intressien ääripäihin ajatellaan esteettisesti
orientoitunut kulttuurifilosofinen pohdiskelu ja toisaalta koomisen
tunnistamisen laukaisevien fysiologisten reaktioiden mittailu, Anca Parvulescun
Laughter: Notes on a Passion on siinä suhteessa omaleimainen, että sen voi
tavallaan nähdä rakentavan siltaa etäisten ääripäiden välille. Samalla
silta ylittää koko alan keskeissektorin.

Parvulescu on teoksensa nimellä kytkenyt sen huumorintutkimuksen klassikkoon,
Henri Bergsonin Nauruun vuodelta 1900, mutta ranskalaisfilosofista poiketen
kirjallisuudentutkija Parvulescu kieltäytyy jyrkästi tekemästä jälleen
uutta teoriaa koomisesta. Hän viittaa kintaalla tavanomaisempien
huumorintutkimuksen kestoaiheiden suuntaan: huumoria sosiaalisten konfliktien
aseena saati inkongruenssia koomisen käyttövoimana ei analysoida
käytännössä lainkaan. Itse asiassa koko perinteinen kolmijako huumorin
inkongruenssi-, ylemmyys- ja huojennusteorioihin raivataan eksplisiittisesti
pois Parvulescun omien, naurusta itsestään nousevien kysymysten tieltä:
miltä naurava ruumis näyttää ja kuulostaa, mikä on ajan suhde nauruun,
mitä naurun jakaminen tarkoittaa, ja tärkeimmin, miten nauru suhteutuu
subjektiviteettiin modernisaation eri vaiheissa (s. 3)? Hän asettaa
tehtäväkseen selvittää, kuinka naurusta on tehty kielletty, kuinka
äänekäs ja väkivaltainen nauru muuttuu hillityksi, pehmeiden sosiaalisten
emootioiden hymyksi. Kirjan argumentti koskee kiteytettynä modernille hymylle
ominaista tukahduttavuutta: usein hymyilemme kun emme voi nauraa.

Parvulescun aihe on toisin sanoen nauru esteettisenä ja kirjallisena trooppina,
modernin fantasiana, kulttuurihistoriallisena ja -filosofisena objektina –
huumorintutkimukseen teos kantaa lähinnä väljää temaattista sukulaisuutta.
Kompakti kirja on jaettu viiteen osaan neljän eri ”1900-luvun projektin” ja
näitä kehystävän naurun sivilisoitumishistorian mukaisesti: modernismin ja
afroamerikkalaisen tradition (primitivismin) suhteeseen, filosofiseen
avantgardeen, feminismiin ja elokuvaan. Aloitussanat lausuu venäläinen
futuristi Velimir Hlebnikov vuoden 1909 onomatopoeettisella (lue:
materialistisella) runoloitsullaan, ja jokaisen luvun saa kunnian kiteyttää
anekdootti, koska anekdootissa viime vuosisadalle ominainen jännite
välittömästi eletyn kokemuksen ja historiallisen fiktion välillä näkyy
Parvulescun mielestä selkeimmin.

Länsimaista 1900-lukua voidaankin pitää teoksen varsinaisena
tutkimuskohteena, joskin sen aikahorisontti ulottuu peräti uuden ajan alkuun
saakka. Kirjoittajan suosima eklektisyys näkyy sekä ahtaat tieteenalarajat
ylittävänä kysymyksenasetteluna että fragmentaarisena tutkimusaineistona:
korkeakirjalliset ja filosofiset tekstit, oppikirjat ja käytösoppaat Erasmus
Rotterdamilaisen De civilitate morum pueriliumista (1530) lähtien, visuaalinen
kulttuuri ja elokuva ovat kaikki käypää materiaalia eurooppalaisen
naurukonseption läpivalaisuun. Yhtenä huomion arvoisena ponnahduslautana
toimii Norbert Eliasin julkaisematon käsikirjoitus Essay on Laughter, jossa
naurusta tehdään avain koko sivilisoivaan prosessiin. Tätä kehitystä
luonnehditaan ”kasvoisuuden koneena”, eikä niinkään Deleuzen ja Guattarin
käsitteille antamassa myöhemmässä merkityksessä, vaan Simmelinja Goffmanin
tunnistamana sosiaalipsykologisena internalisaationa. Parvulesculle kasvot ja
suu ovatkin nauravan subjektin kannalta ladatuimmat ja kontrolloiduimmat pinnat,
joista etenkin jälkimmäinen saa kirjassa osakseen hienosyistä teoretisointia
ihmisen sisä- ja ulkopuolen yhdistävänä kynnyksenä, monikäyttöisenä ja
-mielisenä aukkona.

Nauravatko toiset aina makeimmin?

Nauru on historiallisesti ollut ennen muuta humanististen kasvatustieteiden ja
tapakulttuurin hellimä objekti, olennainen osa ihmisyyden määritelmää. Sen
hillityssä hallinnassa on ymmärretty tiivistyvän kohteliaisuuden ja
tapainkasvatuksen tulokset. Parvulescu kurkottaa aina 1500-luvun alkupuolelle,
josta lähtien nuorisoa on opastettu sekä suorasanaisin suun liikkeitä
sanktioivin ohjein että erilaisin groteskein käänteiskuvin (Pyhän Grobianin
ja Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden hahmoissa) reflektoimaan ja
sisäistämään, missä, milloin ja kuinka äänekkäästi on soveliasta
nauraa, ja mikä taas johtaa kasvojen menetykseen ja sosiaaliseen stigmaan.
Oikeaoppinen käytös ei suinkaan ole ollut yksinkertaista kieltäymystä vaan
aina käytöksen (esi)tietoista säätelyä, sillä kuten Rotterdamilainen myös
opettaa, ainoastaan puupäät ja idiootit eivät koskaan naura.

Myös filosofia on jo varhain osallistunut naurua koskevien hierarkkisten
arvoarvostelmien laatimiseen. Eräs merkkipaalu naurun arvonalennuksen tiellä
on ollut Thomas Hobbesin käsitys naurusta turhanylpeänä itsetehostuksena,
naurajan hetkellisenä ylemmyytenä. Parvulescu lukee häntä ensisijaisesti
yhteiskunta- ja moraalifilosofina – ei niinkään huumoriteoreetikkona –
jolle ihmisen eri passiot ovat valtion raaka-ainetta, ”materiaalisia
faktoja”, joista naurun ilmentämälle passiolle valtiota on nähtävästi
mahdotonta perustaa. Descartes’in samoihin aikoihin hahmottelema, viidelle
peruspassiolle (ihmetys, viha, halu, ilo, suru) rakentuva nauruteoria on tähän
nähden positiivisempi, mutta sisältää sekin kohteelleen epäluuloisen
perusasenteen. Nauru on Descartes’ille sekoittunutta, ei koskaan puhdasta
tunneilmaisua: ihmetystä, jota murtaa joko ilo, viha tai molemmat (puhtaan ilon
hän katsoo hymyn asiaksi). Mieleenpainuvimmin hobbesilais-kartesiolaisen
naurajan kanonisoi kuitenkin Charles le Brun, joka em. käsityksiä
diagrammeihinsa visualisoidessaan vääntää nauravat kasvot pahansuopaan,
eläimelliseen irvistykseen.

Jos nimittäin nauru Aristoteleen mukaan onkin inhimillistävä piirre, joka
erottaa meidät eläimistä, se saattaa pidättelemättömänä purkauksena
myös yhtä hyvin eläimellistää meidät: puhutaan hevosen naurusta,
kanamaisesta kikatuksesta jne. Eläimellisyys on kuitenkin vain yksi naurun
artikulaatioista: kenties tyypillisemmin siitä on tulkittu lapsellisuutta,
hulluutta tai pelättyä feminiinisyyttä. ”Keskittyneen tarkkaavaisuuden
menettäminen on yhtä kuin olla heikko, kevytmielinen, nainen.” (s. 38.)
Samalla naisille itselleen vapaa, äänekäs nauru on ollut sallittua vasta
elämän ehtoopuolella, marginaalin marginaalissa.

Artikulaatiot monistuvat ja politisoituvat entisestään, kun aidon, puhtaan
naurun läheinen suhde pidäkkeettömään seksuaalisuuteen ja lapsellisuuteen,
afroamerikkalaisten pitkäikäisimpiin ulkoapäin annettuihin tunnuksiin, käy
ilmeiseksi. Lukiessaan sekä mustia että valkoisia kirjailijoita,
afroamerikkalaista folklorea ja katsellessaan Louis Armstrongin (paljastavilta
lempinimiltään Dippermouth, Gatemouth, Satchelmouth) virnuilevia kasvoja
Parvulescun onnistuu havainnollistaa niitä nauravan mustan stereotyypin
ympärille kasautuvia diskursseja, joiden raameissa neuvottelua
representaatioista käytiin viime vuosisadan alkupuolella. Siinä missä
”tumma nauru” on esimerkiksi Sherwood Andersonille auttamatta sekä kauhun
että vetovoiman paikka, Ralph Ellison musikalisoi sen bluesin sävyillä ja
tekee siitä oman yhteisönsä avatarin.

Naurulle myönnetty vilpittömyys on tässä yhteydessä ”jalon villin”
sukuista ylentämällä alentamista: modernissa mielikuvituksessa kokemus on
viaton – tiedon saastuttamaton – vain menneisyyteen ja periferiaan
sijoitetussa toiseudessa. Parvulescu vihjaa, kuinka tukahdutetun ja
sosiaalisesti syrjäytetyn mutta symbolisesti yhä keskeisemmän naurun
kohtalona on ollut muodostua merkittäväksi viestiksi modernin ihmisen
nostalgisin sävyin kultaamasta autenttisuudesta. Modernihan synnyttää
vastinparikseen ”perinteen” ja ”traditionaalisen”, joiden avulla voi
määritellä itsensä ja ulkoistaa omat ahdistuksensa. Ratkaiseva kysymys
kuitenkin kuulunee, onko kyseessä aito joskus läsnä olleen ominaisuuden
menetys lainkaan, vai ehkäpä Slavoj Žižekin analysoima narrativisaation
operaatio, fantasia, jossa alkuperäinen ratkaisematon ristiriita –
ilmaantumisen ja katoamisen samanaikaisuus – peitetään mentaalisesti
mielekkäällä temporaalisella jäsennyksellä?

Naurua ranskaksi

Paradokseista ei päästä seuraavassakaan luvussa, jossa naurua naitetaan
erotiikan lisäksi kuolemaan ja yhteisöön. Parvulescu tekee Georges
Bataille’sta kirjansa johtotähden – ”Bataille’ssa 1900-luku nauroi
ominaisinta nauruaan” (s. 5) – sillä perusteella, että tämä suuntasi
ensimmäisenä huomionsa itse nauruun ja naurajan subjektiviteettiin naurun
kohteen sijasta. Nauru on toisaalta ollut varsinaisessa Bataille-tutkimuksessa
usein sivujuonne, missä mielessä sen oppihistoriallisen merkityksen
uudelleentulkinta on Parvulesculta hatunnoston arvoinen suoritus.

Bataille’n mielenkiinto on naurussa ”tuottamattomana kulutuksena” ja
katkoksena (haavana) tavanomaisessa objektivoivassa maailma-suhteessa, jolle
hän varaa sisäisen kokemuksen käsitteensä. Nauru ruumiillisena
kouristuksena, uskonnollisen ekstaasin ja orgasmin sukuisena ”pienenä
kuolemana” – josta myös suomalaisessa kansanperinteessä on varoiteltu
monin sananparsin – on Bataille’lle osoitus naurusta omaehtoisena
passionaan, joka muiden sisäisen kokemuksen alaan laskettujen ilmiöiden tapaan
ryöpsähtää radikaalisti nyt-hetkeen ja murtaa ylettömyydessään sekä ajan
keston että subjektin jatkuvuuden. Toisaalta jos nauru on oikosulku
hegeliläisessä dialektiikassa ja siksi uhrauksen ja erotiikan veroinen
tutkimuskohde filosofialle, naurajien yhteisö ilmentää Bataille’lle myös
erityistä kommunikaation tilaa, jossa subjekti ja objekti menettävät
erillisyytensä.

Parvulescu alleviivaa bataille’laista dialektiikan ylitystä modernin naurun
kulminaationa, muttei juurikaan kontekstualisoi sitä. Bataille’n nauruteoria
rakentuu viime kädessä tutuille huojennusmallien lähtökohdille: hänelle
nauru paljastaa ihmisen perimmäisen alimittaisuuden ja riittämättömyyden,
jonka tunnustaminen on eksistentiaalisesti mutta myös sosiaalisesti myöntävä
(huojentava) ele. Hänen omaperäisyytensä on tämän ”jaetun
epäonnistumisen” kokemuksen yhteisöllisyydessä, mille Parvulescu kaikeksi
onneksi – Bataille’n myöhempien kommentoijien (Nancy, Derrida, Blanchot)
avulla – suokin runsaasti ajatusta.

Bataille’n kuoltua 1962 feminismin vuosikymmen oli jo hyvässä vauhdissa.
Parvulescun auktoriteettina saa feminismin osalta luvan toimia Hélène Cixous,
joka Meduusan hahmossaan valmistelee naiseudesta, vallankumouksesta ja
runoudesta uutta pyhää kolminaisuuttaan (s. 107). Olennaista on joka
tapauksessa hirviömäiseksi esitetyn naishahmon nauru, jonka Cixous haluaa
itsepintaisesti lukea inhimillistävänä, lähentävänä eleenä. Cixous’n
demystifioima Meduusa on yksinkertaisesti kaunis ja hän nauraa, ja tämä nauru
moniaistisessa välittömyydessään auttaa meitä tuntemaan naisen omana
itsenään.

Cixous koettaa tekstuaalisessa kokeessaan toisin sanoen kuulla myyttisen,
representaatioihinsa jähmetetyn naisen naurun, joka voisi särkeä ja vapauttaa
tämän lumouksestaan. Parvulescun oivallus ja ansio on lukea Cixous’n
tunnettuja esseitä nauravan naissubjektin näkökulmasta, ei esimerkiksi
naisten huumorin transgressiivisuutena, jota kautta niille on herkästi etsitty
tulkintoja. ”Se ei ole Cixous’n sota” ja tavoite – mikäli Parvulescua
on uskominen – vaan kokonaisvaltaisempi vastakkainasettelujen ja olemassa
olevan, annetun käsitteistön ylitys, ylilento. Naurun kumouksellisuutta ja sen
maskuliinista kontrollia häiritsevää monimielisyyttä voidaan sen sijaan
kuunnella yllin kyllin esimerkiksi Nathalie Sarrauten Do You Hear Them?
-romaanista, nouveau romanin pienestä mestariteoksesta.

Naurun paluu kulutusfetissinä

Läpi teoksensa naurun aistimuksellisia laatuja, tunnistettavaa ääntä ja
ruumiillisuutta korostanut Parvulescu ottaa viimeiseksi esiin sen merkityksen
visuaalisessa ilmaisussa. Myös tätä lukua ohjaa voimakas genealoginen
periaate, ja puolet sen mitasta vietetäänkin liikkuvaa kuvaa edeltäneen
valokuvan parissa. Elokuvista erityiskohtelua saavat lähinnä Preston Sturgesin
vuoden 1941 Sullivan’s Travels ja Marleen Gorrisin feministisen elokuvan
klassikko A Question of Silence(1982), jota myös Kathleen Rowe on analysoinut
teoksessaan The Unruly Woman. Päättävän luvun omaperäisintä antia on
varhaisen valokuvan tarkka lähiluku, jossa hymy vihdoin avautuu hohtavien
hampaiden ennen näkemättömään, luokkatietoiseen loistoon. Kokoavaksi
teemaksi valikoituu kuitenkin lopulta naurun uusi kulutusluonteisuus,
”purkkinauru”, jonka kritiikissä luotetaan – ei niinkään
yllättävästi – etenkin Frankfurtin koulun oppeihin.

Huumori ja nauru muuttuvat Adornon ja Horkheimerin kulttuuriteollisuuden
kritiikissä 1900-luvun uudeksi ideologiseksi oopiumiksi, jonka tehtävä on
lähinnä lieventää läpeensä standardoidun, rationalisoidun yhteiskunnan
työvoiman stressiä (bergsonilaisittain siis korjata elämän
mekanisoituneisuutta). Kardinaaliesimerkiksi kapitalistisen kulttuurin
toistelemista retorisista kysymyksistä Parvulescu nostaa ”Mitä kansa
tahtoo?”, jonka häpeilemätöntä kehämäisyyttä naurunkaan ei enää
onnistu murtaa. ”Kansan” – joka on tässä yhteydessä käsitettävä
puhuttelijansa rakennelmaksi – kun vakuutetaan vain tahtovan sitä, mitä on
tarjolla.

Parvulescu aukoo kepeästi hankalia käsitteellisiä solmuja – lukijaansa
kuitenkaan aliarvioimatta – ja keskusteluttaa taidokkaasti joukkoa
mannermaisia, eritoten ’jälkistrukturalismin’ ympärille ryhmitettyjä
ajattelijoita. Hänen sitaattinsa ovat useimmiten tuoreita, ja uskoisin kirjan
runsaan loppuviitteistön inspiroivan perinteisempiä huumorintutkijoitakin.
Tyyliltään kuulaan kirjan tärkein ansio on kuitenkin raikkaan ja
provokatiivisen, genealogisen näkökulman hahmottelemisessa kiinnostavaan
aihealueeseen – naurukulttuuria ja nauravaa subjektia on syytä katsoa
näinkin.

Jokin tiiviissä teoksessa jää silti askarruttamaan. Sen rakentama kertomus on
ehkäpä liiankin vastaansanomaton, ottaen huomioon valtavan aikajänteen ja
monet kontekstit. Parvulescun lähteet ovat toki hyvin valikoituja ja lomittuvat
siististi tukemaan hänen hypoteesiaan naurusta 1900-luvun paradoksisena
intohimona. Luvut eivät kuitenkaan keskustele juuri keskenään, vaan katkokset
niiden välillä ovat jyrkät. Esimerkiksi ”filosofista avantgardea”
käsittelevä osio kiertyy niin tiukasti Bataille’n ja hänen
keskustelukumppaniensa kirjoitusten ympärille, että jatkuvuutta edellisiin
kappaleisiin on hankala hahmottaa. Kirjoittaja perustelee lukujen irrallisuutta
”muistiinpanoina”, jotka kunnioittaisivat käsittelemiensä diskurssien
erityisyyttä ja tunnustaisivat muistiinpanojen (”nuottien”) väliin
jäävien intervallien merkityksellisyyden. Valintaa voinee kuitenkin kritisoida
yhtä hyvin työn jättämisestä puolitiehen, lukijan vastuulle; eri pääluvut
olisivat saattaneet toimia paremmin selkeästi rajattuina esseinään (osia
kirjasta onkin aiemmin julkaistu artikkeleissa).

Olisin toivonut tarkkasilmäiseltä kirjoittajalta myös enemmän huomiota
niihin mielenkiintoisiin ja nimenomaan modernisoituvalle Euroopalle ominaisiin
diskursiivisiin artikulaatioihin, jossa huumorintaju on alettu yhdistämään
kiinteästi itseyttä koskevaan totuuteen, persoonallisuuteen ja näitä myöden
myös kansallisiin erityisyyksiin. Tavallaan Parvulescu sivuaa teemaa vähän
väliä ja lähestyy sitä esimerkiksi fysionomisen tradition ja gelatoskopian
(ennustaminen naurusta) alaluvuissaan, muttei missään vaiheessa pureudu siihen
täydellä tarmolla.

Länsimaisen ajattelun isot nimet Goethestä Schopenhaueriin alkavat 1700-luvun
loppupuolelta lähtien yhä eksplisiittisemmin ymmärtää huumorintajun mitä
paljastavimmaksi piirteeksi; jatkumon päässä Freud näkee sen yhdeksi
ikkunaksi tiedostamattomaan. Foucault esitti tunnetusti seksuaalisuuden modernin
ajan totuudeksi ihmisestä – millaisin kytköksin huumori, sen taju ja nauru
asettuvat tähän konstellaatioon? Se jää Parvulescun mainion, fragmentaarisen
pohjatyön jälkeen jonkin toisen teoksen selvitettäväksi.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/