[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kaikenkarvaisia ystäviä ja vihollisia

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Klemettilä, Hannele: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä. Atena,
2013. 193 sivua.


Kaikenkarvaisia ystäviä ja vihollisia
---------------------------------------------------------

Eläinten historia on nyt muotia. Kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija
Hannele Klemettilä on siis ajan hermolla kirjoittaessaan ihmisten ja eläinten
suhteesta keskiajalla. Teoksessaan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä
hän käsittelee läntisen Euroopan tilannetta vilkaisten silloin tällöin
Pohjolaan ja Suomeenkin asti, mutta itäisen Euroopan hän jättää
tarkastelunsa ulkopuolelle. Klemettilä käyttää monipuolista kirjallista ja
kuva-aineistoa, jonka pohjalta hän kertoo muutamasta eurooppalaisille tutusta
koti/apu/eläimestä (koira, hevonen, sika, haukka) ja villieläimestä
(villisika, susi, karhu) ja turkiseläimestä (erityisesti kärpästä) sekä
yhdestä oudosta otuksesta (elefantti). Kohteensa hän on valinnut oman
kiinnostuksensa mukaan. – Toivottavasi saamme runsaasti kuvitetulle teokselle
pian jatkoa.

Sanoin ja kuvin eläimistä

Kulttuurihistorioitsija Hannele Klemettilä kiinnostui eläinten historiasta
2000-luvun alkupuolella laatiessaan väitöskirjaansa keskiajan pyöveleistä ja
alkoi kirjan valmistuttua tutkia, miten ihmiset suhtautuivat keskiajalla
eläinten kuolemaan ja kärsimykseen. Hän on sivunnut eläinteemoja useissa
tietokirjoissaan, artikkeleissaan ja esitelmissään sekä opetuksessaan. Kun
keskiajan eläimet ovat tulleet hänen ”syliinsä” niin kuvakokoelmissa kuin
kirjallisissakin lähteissä, ei ole ihme, että hän on halunnut koota
tietämyksensä eläimiin liittyvistä tarinoista, uskomuksista,
käytänteistä, mielikuvista ja asenteista teokseensa Federigon haukka ja muita
keskiajan eläimiä. Hän tekee sen hyvin henkilökohtaisella otteella.

Upeasti kuvitettu kirja valaisee värikkäästi eläinten historiaa läntisessä
Euroopassa – Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Englannissa, Saksassa ja
vähän myös Pohjolassa. Keskiaikaa tekijä ei tarkemmin määrittele, mutta
lähteiden mukaan se alkaa 300–400-luvulla ja päättyy 1500-luvulla. Sydän-
ja myöhäiskeskiaikaan painottuvalla teoksellaan Klemettilä osallistuu
eläimiä koskevaan eettiseen keskusteluun, jota on viime aikoina käyty ja
esittää varsin kriittisiä huomioita eräiden tutkijoiden väitteistä.
Koirien ystävänä hän omistaa kirjansa parsonrusselinterrierilleen.

Eläimistä kertovia keskiaikaisia lähteitä on säilynyt yllättävän paljon.
On sekä painamatonta että painettua aikalaiskirjallisuutta: pyhimystarinoita,
novelleja, ritariromaaneja, ensyklopedioita ja bestiaareja (eläinten
ominaisuuksia ja symboliikkaa käsitteleviä tekstejä). On tutkielmia
metsästyksestä ja kotieläinten kasvatuksesta, teologien ja moralistien
teoksia, luonnontieteilijöiden ja lääkärien kirjoituksia, päiväkirjoja,
kronikoita, runoja, eläintarinoita, ja oikeuden asiakirjoja. Lisäksi
käsikirjoitusten kuvitukset, maalaukset, seinävaatteet ja veistokset antavat
tietoa ihmisten ja eläinten suhteesta.

Klemettilä kirjoittaa kahdeksassa luvussa kesyistä ja villeistä eläimistä:
koirasta, siasta, elefantista, haukasta, sudesta, karhusta, hevosesta sekä
kärpästä ynnä muista turkiseläimistä. Hän on valinnut eläimet
mieltymyksensä mukaan kuten kai niiden esittelyjärjestyksenkin, jolle en
keksinyt mitään loogista selitystä. Runollisesti otsikoitujen lukujen pituus
kuvineen vaihtelee 16–26 sivun välillä, joten annokset sopivat
kiireisellekin lukijalle.

Tuhansia vuosia yhdessä

Taustaksi keskiajan eläinkuvauksille Klemettilä tarkastelee kirjansa
johdannossa ihmisen ja eläimen vuosituhantisen suhteen kehittymistä
esihistoriasta lähtien. Aikaisemmin arveltiin, että kotieläimiä – ensiksi
lampaita ja vuohia – on alettu pitää noin 10 000 vuotta sitten, mutta
uusimpien tietojen mukaan kesyjä koiraeläimiä on liikkunut ihmisten parissa
jo 32 000 eaa. Nauta on kesytetty noin 4500 eaa. ja hevonen noin 4000 eaa. Lihan
lisäksi ihminen on saanut eläimistä nahkaa, turkista, karvaa, luuta,
hampaita, sarvia ja jänteitä.  Eläimet ovat myös antaneet ihmiselle apuaan
monin tavoin, ja on niistä varmasti ollut myös seuraa ja lohtua. Antiikissa
eläimet olivat työjuhtia, statussymboleja ja jumalolentoja, ja muinaiset
roomalaiset tiesivät, että eläimiä on koulutettava ja käsiteltävä
lempeästi ja kärsivällisesti.

Keskiajalla kirkon virallisen opetuksen mukaan eläimet olivat epätäydellisiä
ja luonnollisesti orjamaisia mutta osa Jumalan luomistyötä, ja siksi ne
ansaitsivat arvostusta ja hyvää kohtelua. Niin taloudellisista, eettisistä
kuin ideologisistakin syistä niitä oli aiheellista hoitaa hyvin. Klemettilä
uskaltaa väittää, että ”koti- ja apurieläinten elämänlaatu oli
keskiajalla usein parempi kuin tänään”, kun ei ollut olemassa
tehotuotantolaitoksia, ja monia eläimiä kohdeltiin ”perheenjäseninä”.
Uusi aika ei suinkaan merkinnyt, että eläimiä olisi silloin alettu kohdella
myötätuntoisesti ja ymmärtäen, pikemminkin päinvastoin. Filosofien, kirkon
ja moralistien ohjeet, lakiin kirjatut rangaistukset ja silkka terve järki
sentään hillitsivät väärinkäytöksiä. Klemettilä näyttää taipuvan
samaan käsitykseen kuin ne tutkijat, joiden mukaan ihmisen ja eläimen suhteen
historiassa on saavuttu kaikkein synkimpään kauteen: eläinkunta ei ole
koskaan ollut yhtä marginalisoitu, orjuutettu ja sorrettu kuin tänään.

Ihmisen paras ystävä

Klemettilä aloittaa keskiajan eläinten esittelynsä koirista. ”Kreivin
kennelissä”-luvussa hän kertoo suurista ja pienistä, sileä- ja
pitkäkarvaisista, luppa- ja pystykorvaisista haukkujista, joita käytettiin mm.
paimen-, vahti-, sota-, metsästys-, työ- ja palvelukoirina. Lemmikeillä ja
maskoteillakin oli tehtävänsä. Koirat saivat myös toimia niin hyvien kuin
huonojenkin asioiden symboleina. Koira- ja muissakin luvuissa Klemettilä kertoo
eläinten lisäksi henkilökohtaisista asioitaan – joko omasta tai kustantajan
aloitteesta. Julkkisjuoruihin mieltynyttä lukijaa nämä seikat kutkuttavat,
mutta minulle olisivat pelkät eläimet riittäneet. Luulen, että olisin
nauttinut kirjasta enemmän, jos en olisi joutunut lukemaan, että
kirjoittajalla on ollut pehmolelu Turrin jälkeen monirotuinen Nappe,
englanninbuldoggi Dagobert, bullterrieri Arttu ja parsonrusselinterrieri
Tähkä, jonka kanssa hän tekee joka aamu pitkän lenkin Thamesin
rantapoluille, ja että kirjailija-tutkijan erakkomainen elämä on paljon
kiinnostavampaa ja antoisampaa koiran kanssa kuin ilman. Ehkä ärtymykseni
johtuu vain kateudesta, sillä minulla on lähelläni vain savinen Aura-joki,
eikä edes monirotuista piskiä.

Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty ristiriitaisia näkemyksiä koiran asemasta
keskiajalla. Koirien epämiellyttäviä piirteitä ja ihmisten kielteisiä
asenteita eläimiä kohtaan on korostettu. Klemettilä uskoo kuitenkin, että
koiria on tuskin koskaan arvostettu yhtä paljon kuin keskiajan lopulla, ja hän
haluaa tekstissään nostaa esiin koiriin liittyneet arvostavat ja myönteiset
ajatukset ja tunteet, joita hän on löytänyt lukuisista lähteistä. Koiran on
kehuttu kiintyvän ihmisen tapoihin ja asuvan mielellään ihmisen seurassa,
ymmärtävän ja rakastavan ihmistä ja olevan tälle uskollinen. Sen on sanottu
palvelevan isäntäänsä antaumukselle, valvovan yöt läpeensä
vahtitehtävissä ja puolustavan isäntäänsä hyökkääjiä vastaan silkasta
rakkaudesta. 1300-luvulla on metsästyksen ja koirien kasvatuksen asiantuntija
Foix’n kreivi Gaston Fébus kirjoittanut suorastaan hurmioituneen 
ylistyslaulun koiralle, luojan luomista eläimistä jaloimmalle ja viisaimmalle,
jolla on kaikki ihanneihmisen, kuten pyhimysten ja sankarien tyypilliset
piirteet. Fébusin luulisi tienneen koirista yhtä ja toista, sillä hän omisti
yli 1500 koiraa! Monilla muillakin ylimyksillä sekä hallitsijoilla oli
kennelissään valtavat määrät erilaisia koiria ja näistä huolehtimassa
suuri määrä palvelijoita.



Kuva: Gaston Phébus, Livre de chasse, 1400-luvun alku.

Klemettilä kertoo myös koirasankareista, koiratyypeistä sekä koirien
hoidosta ja kasvatuksesta. Rodun sijasta hän puhuu mieluummin tyypeistä, koska
nykyiset koirarodut eivät suoraan palaudu tuhat vuotta sitten samalla nimellä
tunnettuihin tai samannäköisiin eläimiin. Vaikka sekarotuisia koiria lienee
ollut paljon varsinkin tavallisen kansan apureina, tietoja on säilynyt eniten
jalostetuista koirista, joita olivat esim. doggit, mastiffit sekä vintti-, ajo-
ja lintukoirat.  Keskiaikaiset koiran päivittäisen hoidon ohjeet ja
kasvatusohjeet, pätevät paljolti vieläkin, mutta koirien sairauksia ei
kannata ruveta hoitamaan vanhoin konstein. 

Erilaisia kärsäkkäitä

”Saparohäntäiset serkukset”-luvussa Klemettilä kuvaa keskiajan kesyjä ja
villejä sikoja. Kesysika on ollut ihmisen seuralainen jo yli 7 000 vuotta.
Antiikin Kreikassa se oli suosittu uhrieläin ja sen lihaa arvostettiin.
Islamilaiset ja juutalaiset eivät kuitenkaan syöneet eivätkä syö
vieläkään saastaisena pitämäänsä sikaa. Ei sitä syö Klemettiläkään,
kun on lähes ehdoton kasvissyöjä. Mutta keskiajan eurooppalaiset kristityt
popsivat halukkaasti possua ja käyttivät tarkkaan lihan lisäksi veren, luut,
korvat ja karvatkin. Sian rakkoa tekijä ei mainitse, mutta köyhä väki lienee
käyttänyt senkin ikkunoihinsa. Siat olivat hyödyksi jo eläessään, sillä
ennen kevätkylvöjä ne saivat tonkia ja möyhentää peltoja ja muutoin
juoksennella kaupungeissakin kaduilla ja joutomailla jätteitä
hävittämässä. Loka-marraskuussa paimenet veivät ne tammimetsiin syömään
terhoja – ja lihomaan, ennen kuin ylimääräiset possut teurastettiin ja
suolattiin joulukuussa talven ruokavaroiksi. Osa lihoista syötiin toki
tuoreeltaan.

Keskiajan ihmiset liittivät sikaan ristiriitaisia merkityksiä. Emakko edusti
hedelmällisyyttä ja pitkää ikää, mutta karju symboloi likaisuutta,
ahmattiutta, laiskuutta ja himoa. Villisikaa taas pidettiin kuninkaallisen ja
pelottomana, ja sen metsästäminen oli kunniakasta, vaikka jotkut uskoivat,
että villisian aiheuttamiin vammoihin kuollut mies menetti myös sielunsa. 

”Towerin elefantti” -luvussa Klemettilä kertoo toisesta kärsäkkäästä,
elefantista, vaikkei sitä esiintynyt Euroopan luonnossa. Norsuja saatiin
kuitenkin sekä Afrikasta että Intiasta. Towerin elefantti lienee ollut
afrikkalainen. Ranskan kuningas lahjoitti sen vuonna 1255 Englannin
hallitsijalle, joka sijoitti sen eläinkokoelmaansa Lontooseen Towerin linnaan.
Keskiajalta tiedetään muitakin norsuja, joita mahtimiehet antoivat toisilleen.
Keisari Kaarle Suuri sai aasialaisen elefantin Bagdadin kalifilta vuonna 797 ja
keisari Frederik II – Suomessa Fredrik II:na tunnettu – sai norsunsa Egyptin
tai Intian hallitsijalta vuonna 1229. Portugalin kuningas Alfonso antoi norsun
Anjoun kuningas Renélle vuonna 1477 ja kyproslaiset kauppiaat lahjoittivat
norsun Ferraran herttua Ercole d’Estelle vuonna 1497. Vielä 1514, kun paavi
Leo X vihittiin virkaansa, Portugalin kuningas Manuel I lahjoitti hänelle
valkoisen elefantin. 

Keskiajan luonnontieteilijät olivat tietenkin kiinnostuneita elefanteista ja
kuvailivat niitä kirjoituksissaan antaen niille mielikuvituksellisia 
ominaisuuksia. Norsu muka elää 200-vuotiaaksi, on luonteeltaan siveä ja
puolisolleen uskollinen, vihaa seksuaalista kanssakäymistä ja harjoittaa sitä
harvoin, piilossa ja vain sukuaan jatkaakseen. Toden häivä saattoi sentään
olla väitteessä, että lempeä eläin muuttuu häijyksi, jos sitä kohdellaan
huonosti tai jos se juo itsensä viinistä humalaan. Kaikki taiteilijat eivät
varmasti olleet otusta edes nähneet, kun piirsivät sille sorkat ja
trumpettimaisen kärsän.



Syrischer Maler: Kalîla und Dimma von Bidpai, Der Hase und der Elefantenkönig
vor dem Spiegelbild des Mondes in der Quelle, 1354. Bodleian Library

Haukat – herrojen harrastus

Boccacion Decamerone osui Klemettilän käteen, kun hän parikymppisenä asui
vuosikausia Oslossa ja Pariisissa ja ahmi maailmankirjallisuuden klassikoita.
Siinä hän tutustui myös Federigoon ja hänen haukkaansa, jotka mainitaan nyt
ilmestyneen kirjan nimessä. Moniin muihin haukkoihin ja haukastuksen saloihin
hän tutustui myöhemmin mm. Vatikaanin kirjaston käsikirjoituskokoelmissa.
Keskiajalla haukoilla metsästäminen oli eliitin hienostunut harrastus, johon
osallistuivat sekä miehet että naiset, niin maallikot kuin kirkonmiehetkin.
Erilajiset ja -kokoiset haukat pyydystivät pikkulintuja, vesi- ja kanalintuja
tai jäniksiä, mutta haukastuksessa saalista tärkeämpää oli seurustelu ja
juoruilu. Yleensä haukkoja pidettiin omissa rauhallisissa asumuksissaan, mutta
lempihaukka pääsi isäntänsä makuuhuoneeseen, ei sentään vuoteeseen kuten
lempikoirat.

Haukkojen hankkiminen ja koulutus vaati asiantuntemusta, kärsivällisyyttä ja
aikaa. Linnut olivat tärkeitä statussymboleja, joista maksettiin huomattavia
summia. Pohjolasta saatiin parhaat petolinnut, ja Hansaliitolla tiedetään
olleen Turussa ja Viipurissa oma haukka-asiamiehensä. Klemettilä ei kerro,
mitä haukkoja täältä vietiin Keski-Eurooppaan, mutta hän mainitsee
haukastuksessa käytetyn myös ampu-, kana-, muutto-, tunturi- ja
varpushaukkoja, joita täältäkin löytyy. Osa linnuista oli tornihaukkoja eli
niitä lienee lennätetty torneista käsin. Osa taas oli ranteelta
lennätettäviä. Kirjasta ei selviä, mitä lintuja kumpaankin ryhmään
kuului. Haukkojen painosta tai siipivälistä Klemettilä ei kirjoita, ja linnut
voivat tietenkin olla nykyisin hieman eri kokoisia kuin keskiajalla. Silti on
varmasti erilaista lennättää vain muutaman sadan gramman painoista ja
siipiväliltään reilun puolen metrin ampuhaukkaa kuin yli kaksi kiloa painavaa
ja siipiväliltään 120–130-senttistä kana- tai tunturihaukkaa.



Kuva: Falconry Book of Frederick II, tuntematon italialainen miniatyristi
1240-luku. Wikimedia Commons

 

Metsän petoja

Petoeläimistä kaksi, susi ja karhu saavat Klemettilän kirjassa kumpikin oman
lukunsa. Kirjoittaja nivoo ne myös omien kokemustensa kautta nykyisyyteen.
Keskiajan heraldiikassa susi merkitsi rohkeutta, valppautta, varovaisuutta,
viisautta, peräänantamattomuutta ja sitkeyttä. Toisaalta se miellettiin
synnin, kuoleman ja pahuuden ruumiillistumaksi ja symboliksi. Ihmisten mielestä
se oli ilkein, julmin ja tuhoisin eläin, joka uhkasi ihmisiä, karjaa,
apurieläimiä ja ihmisen tavoittelemaa riistaa. Toisaalta metsästyksen
asiantuntija Gaston Fébus 1300-luvun lopulla piti sutta arvostettavana
vastustajana, nopeana, kestävänä, voimakkaana, älykkäänä ja urheana –
sellainenhan ritarinkin kuului olla.

 



Kuva: Gaston Phébus, Livre de la chasse, Paris, c. 1405–10, Bibliothèque
Nationale de France, Paris, MS fr. 616, 14 1/4 x 9 7/8 in. (36 x 25 cm) Folio
107: Wolf-Hunting, the Crouching Method

Susi-luvun lopussa Klemettilä kertoo pyhimysten ja eläinten suhteesta, joka
muuttui keskiajan kuluessa. 1100-luvulle asti legendojen pyhimykset lannistivat
villieläimen komentoonsa. Esimerkiksi muutenkin taitava eläinten käsittelijä
Franciscus Assisilainen laannutti Gubbion kylää ahdistaneen suden hurjuuden
niin, ettei ihmisten tarvinnut sitä enää pelätä. Taruissa ihmisen ja
eläimen rajat hämärtyivät vähitellen niin, että eläimet esitettiin yhä
enemmän ihmisen kaltaisina, myötätuntoisina ja älykkäinä olentoina.

Ranskassa sudenmetsästys oli aristokraattien harrastus, Saksassa taas
ammattimetsästäjät pyydystivät petoa. Jo ennen keskiajan päättymistä
hukka metsästettiin loppuun syrjäseutuja lukuun ottamatta, mutta susikammo
säilyi ihmisten mielessä. Suden lihaa ei syöty keskiajalla kuten ei syödä
nykyisinkään. Lämmin talja toki hyödynnettiin, vaikka aristokraattien
silmissä se näytti rumalta ja haisi pahalta, ellei sitä käsitelty oikealla
tavalla. Suden rasvasta valmistettiin kihtivoidetta ja maksasta maksavaivojen
rohtoa.

”Metsän kuningas” -luvussa Klemettilä kertoo sekä ruskeakarhusta että
jääkarhusta, joita mahtimiehet lahjoittelivat toisilleen. Jääkarhu säilytti
eksoottisuutensa koko keskiajan, mutta ruskeakarhu koettiin arkipäiväiseksi jo
sydänkeskiajalla. Karhua arvostettiin, melkeinpä palvottiin pitkään. Se oli
voiman ja vallan ruumiillistuma ja symboli. Jopa sen nimeäkin vältettiin
mainitsemasta. Käsitykset karhusta muuttuivat kuitenkin vähitellen
negatiivisiksi, ja siihen liitettiin väkivalta, viha, julmuus, petollisuus,
himo, ahneus ja laiskuus. Karhun lihaa syötiin, mutta vain tassuja pidettiin
herkullisina. 1300-luvulla karhukin oli jo harvinaista riistaa. Sen sapen
uskottiin auttavan lapsettomuuteen, epilepsiaan ja kihtiin. Ihrasta taas saatiin
hyvää salvaa silmä, iho- ja palovammojen hoitoon sekä estämään
kaljuuntumista. Karhun hampaita ja kynsiä käytettiin suojaavina amuletteina.

Keskiajan lopulla metsän kuningas pakotettiin klovnin osaan, kun sitä
kuljetettiin kahleissa ja kuonokopassa kaupungista ja linnasta toiseen, jotta
ihmiset saivat töllistellä sen kömpelöä tanssahtelua. Järjestettiin myös
eläintaisteluja, joissa koirat päästettiin hyökkäämään
puolustuskyvyttömän kahlitun karhun kimppuun. 

Sotaratsuja ja talonpojan työjuhtia

Hevonen oli keskiajan tärkeimpiä kulkuvälineitä. Se muokkasi ääni- ja
hajumaisemaa hirnahduksillaan, kavioittensa kapseella sekä rattaiden ratinalla
ja lannan lemahduksilla. Ominaisuuksiensa mukaan hevoset kelpasivat sotaan ja
turnajaisiin, metsästykseen, matkaratsuiksi, maatöihin ja vetojuhdiksi.
Eläinkirjat ylistivät niiden älyä ja oppivaisuutta. Hevonen kuten koirakin
oli kasvatettava lempeästi ja kärsivällisesti, ja koiran tavoin hevonen
kiintyi isäntäänsä, jopa suri tämän kuolemaa. Symbolisesti se merkitsi
voimaa, arvoasemaa ja vaurautta, mutta toisaalta myös ylpeyttä ja himoa.

Vaikka hevosen liha on maukasta, keskiajalla sitä syötiin harvoin. Kirkkokin
kielsi kristittyjä syömästä sitä, jotta he erottuisivat pakanauskontojen
edustajista; muinaiset germaanithan olivat uhranneet hevosia ja syöneet niiden
lihaa. Hevosen verestä saatiin kuitenkin rohtoa lepraan, hevosen korvasta ja
vuohen rasvasta syyhylääkettä. Kallosta ja muista luista tehtiin suojaavia
rituaaliesineitä, joita kätkettiin talon rakenteisiin. Hevosen kenkienkin
uskottiin tuottavan onnea – ja uskotaan yhä.

Niin kuin nykyajan autot olivat hevoset keskiajalla kalliita ja haluttuja.
Rattaineen ne myös aiheuttivat välistä melkoisia ruuhkia ahtaissa
kaupungeissa. Niitä varastettiin, niiden kaupassa huijattiin, ja niistä
huolehtimaan tarvittiin monenlaisia ammattimiehiä: kengittäjiä, valjas- ja
satulaseppiä, kuolainten ja kannusten tekijöitä sekä rattaiden, kärryjen ja
vankkurien valmistajia ja korjaajia. – Henkilökohtaisia paljastuksia odottava
lukija ei pety hevos-luvussakaan, sillä kirjoittaja aloittaa sen
hevoshulluudellaan ja päättää sen Hyde Parkin hevosiin, joita hän näki
aamuisin puistossa lenkkeillessään.

Cecilian kärppä ja muut turkiseläimet

Klemettilä aloittaa kirjansa viimeisen luvun kertomalla Leonardo da Vincin
maalauksesta Nainen ja kärppä (1489–90), joka on kuvattu kirjan kanteen.
Taiteen tuntijat ovat pitäneet sitä jopa Mona Lisaa merkittävämpänä
muotokuvana, ja naisen sylissään pitelemää kärppää on tulkittu monin
tavoin. Itse taulun mallista, Ludovico Sforzan nuoresta rakastajattaresta
Cecilia Galleranista, on sivun mittainen tietolaatikko, ja toinen laatikko
kasvissyöjä Leonardosta ja eläimistä. Klemettilä on käyttänyt
kärppä-taulua yhtenä esimerkkinä vuonna 2010 esitelmöidessään
turkiseläinten ja turkisten merkityksistä Amsterdamissa historian
maailmankongrenssissa.



Kuva: Leonardo da Vinci, Nainen ja kärppä (1489–90). Czartoryski Museum,
Krakova.

Suomen osuus keskiajan eläinten historiassa tulee esiin erityisesti tässä
luvussa, sillä Pohjolasta vietiin suuria määriä turkiksia Keski-Eurooppaan.
Kaupassa olivat mukana sekä novgorodilaiset että gotlantilaiset ja saksalaiset
kauppiaat. Turkisten viennin huippu saavutettiin 1300-luvulla. Klemettilä ei
liitä turkisten käyttöbuumia ja käytön vähenemistä ilmaston muutoksiin
tai kankaiden hinnan alenemiseen vaan vaatemuotien vaihteluun sekä käyttäjän
aseman ja vallan viestittämiseen. Yläluokka tavoitteli eksoottisia turkiksia,
muille kelpasivat kanit, kissat, ja ketut, talonpojille myös lampaat ja vuohet.
Turkikset saatiin kesyistä tai villeistä eläimistä, tarhausta ei keskiajalla
harjoitettu. Kirjoittajan mukaan karvavillitys vaimeni 1400-luvun myötä, kun
muoti levisi yhteiskunnan alempiin kerroksiin ja turkikset arkipäiväistyivät.

Turkiseläimiä oli paljon, ja ihmiset hankkivat niitä varojensa mukaan, joskus
ehkä yli varojensakin. Talviturkkinen kärppä mustine hännänpäineen kuului
vain ylimystön huipulle, ja heraldiikassa se symboloi huolta tahrattoman
kunnian varjelemisesta. Myös soopeli ja näätä olivat kalliita, eikä
kaikilla ollut varaa majavaan, ilvekseen, saukkoon, vesikkoon eikä oravaankaan.
Yleensä karvoja ei pantu päälle päin, vaan vaatteita vuorattiin turkiksilla.
Päähineissä, muhveissa ja laukuissa karvat kuitenkin olivat näkyvillä.
Taljoista tehtiin myös vuodevaatteita ja istuinten päällisiä; niillä
vuorattiin seiniäkin, ja karvainen talja lämmitti mukavasti kylmällä
lattialla. Monien turkisten uskottiin aiheuttavan ylpeyttä ja himoa tai
sairauksia, mutta lampaannahat olivat turvallisia. – Yksi Klemettilän
turkiseläinten joukossa mainitsema otus, ”unikeko”, lienee pähkinähiiri.

Suhtautuminen eri turkiksiin vaihteli kovasti keskiajan mittaan. Eri
auktoriteettien asenteet olivat jopa ristiriitaisia. Pohjimmiltaan mikä tahansa
turkisasu saatettiin tulkita näkyväksi merkiksi ihmisen langenneesta tilasta.
Kirkonmiehet ja moralistit liittivät turkikset turhamaisuuteen, ylpeyteen ja
hekumaan. Toiset taas ajattelivat, ettei turkis sinänsä ollut tuomittava, jos
sitä käytettiin suojaamaan kylmältä ja kätkemään kehon muotoja. –
Nykyisin paheksutaan erityisesti turkistarhausta.

* * *

Kirjansa lopussa Klemettilä pohtii vielä lyhyesti keskiajan paikkaa eläinten
historiassa. Aivan viimeiseksi hän tarjoaa myös lisätietoja kaipaaville
hyödylliset kuva- ja kirjallisuusluettelot. Painetuissa alkuperäisteksteissä
on englannin-, ranskan, italian- ja latinankielisiä sekä suomeksi Olaus
Magnuksen Pohjoisten kansojen historia: Suomea koskevat kuvaukset.
Tutkimuskirjallisuuden ja muiden tekstien joukossa on eniten englannin- ja
ranskankielisiä, mutta myös jokunen saksan-, suomen ja hollanninkielinenkin
julkaisu. Ruotsinkielisiä ei tekijä liene etsinytkään.

Kahdeksankymmenen kuvan lisäksi kirjassa on yli 40 tietoiskua. Näistä
pienimmät vievät vain ¼ sivusta, mutta suurin kattaa kokonaisen aukeaman;
muut ovat siltä väliltä. Laatikoihin on koottu kiinnostavia anekdootteja ja
lisätietoja, jotka eivät ole luontevasti istuneet pitkään tekstiin. Kussakin
luvussa on 3–7 laatikkoa, jotka on painettu sinapinkeltaiselle pohjalle. Ne
osuvat varmasti lukijan silmään, mutta tekevät taiton paikoin varsin
levottomaksi.

Vaikka Klemettilä potee huonoa omaatuntoa käyttäessään minkkistoolaansa,
toivon hänen pian julkaisevan Federigon haukalle jatko-osan, jossa kerrotaan
keskiajan ihmisen suhteesta lehmään, lampaaseen, kissaan, kettuun ja
jänikseen, ehkä myös rottaan, hiireen, syöpäläisiin, apinaan ja
yksisarviseen.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/