[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Häistä hautajaisiin. Elämää varsinaissuomalaisissa kartanoissa 1700- ja 1800-luvuilla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ulla Ijäs <ullija at utu.fi> Tohtorikoulutettava, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Koskinen, Riitta: Suomalainen kartano. Kustavilaisen ajan säätyläiselämää.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013. 232 sivua.


Häistä hautajaisiin. Elämää varsinaissuomalaisissa kartanoissa 1700- ja
1800-luvuilla
---------------------------------------------------------

Riitta Koskinen on muokannut väitöskirjansa Kartanot ja virkatalot Turun
kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröderin tuotannossa (Turun
yliopisto, Turku 2012) pohjalta populaarin historiateoksen Suomalainen kartano.
Kustavilaisen ajan säätyläiselämää (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
Helsinki 2013). Selailuun houkutteleva "sohvapöytäkirjan" ulkonäkö on
hämäävä, sillä Koskisen teos sisältää valtavan tietomäärän
kartanoiden arjesta ja juhlasta. 

Riitta Koskinen on muokannut väitöskirjansa Kartanot ja virkatalot Turun
kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröderin tuotannossa (Turun
yliopisto, Turku 2012) pohjalta populaarin historiateoksen Suomalainen kartano.
Kustavilaisen ajan säätyläiselämää (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
Helsinki 2013), jossa hän esittelee kartanoarkkitehtuuria sekä kuusi
Schröderin suunnittelemaa kartanoa. Näiden kartanoiden, jotka ovat Fagervik,
Teijo, Lapila, Nuhjala, Saari ja Paddainen, ja niiden asukkaiden kautta lukija
pääsee kurkistamaan vapauden ajan (1719–1772) ja 1800-luvun alun
säätyläiselämään.

Riitta Koskisen kirjoittama Suomalainen kartano on runsaasti kuvitettu.
Kartanoiden nykytilasta kertovat kuvat ovat Katja Hagelstamin ottamia. Lisäksi
teoksen kuvituksena on käytetty kartanoiden arkistoista löytyneitä
alkuperäisiä pohjapiirroksia ja maalauksia sekä Signe Branderin 1900-luvun
alussa ottamia valokuvia. Teos jakautuu seitsemään alalukuun, joista
ensimmäinen, Kartanoarkkitehtuuri vapauden ajalla, on varustettu
viiteapparaatein. Muiden lukujen lopussa on maininta luvussa käytetystä
tutkimuskirjallisuudesta sekä alkuperäislähdeaineistosta. Ensimmäinen luku
taustoittaa kartanoiden rakentamisen motiiveja, joina Koskinen näkee olleen
ennen muuta säädynmukaisuuden tavoittelun. Tässä luvussa Koskinen pohjustaa
kartanoarkkitehtuurin kehitystä ja Turun kaupunginarkkitehti Christian
Friedrich Schröderin uraa kartanoarkkitehtuurin parissa. Lisäksi kirjoittaja
esittelee kartanoiden rakennuttajia alaluvussa Nouseva keskiluokka
rakennuttajina. Luvussa mainitaan, että kartanoiden rakennuttaminen oli
ylellisyyskuluttamista ja kartanot toimivat statussymboleina. Luvun ohessa ovat
erilliset tietolaatikot Edustushuoneita ja yksityisempiä tiloja sekä Uusia
huonetiloja 1700-luvulla, joissa Koskinen osoittaa 1700-luvun arkkitehtuurin
tehneen ensi kertaa eron yksityisen ja julkisen tilan välille.

Nämä kuluttamiseen, yksityiseen ja julkiseen liittyvät tutkimustulokset ovat
samantapaisia kuin viime vuosien kansainvälinen tutkimus on osoittanut. Kirjan
populaarista otteesta johtuen Koskinen ei kuitenkaan kytke suomalaisen
historiantutkimuksen kannalta merkittäviä tuloksiaan kansainväliseen
tutkimukseen. Tämä ei kuitenkaan liene laskettavissa kirjoittajalle
miinukseksi vaan johtunee kustantajan halusta pitää teos kepeähkönä,
katseluun ja selailuun houkuttelevana teoksena.

Kuusi kartanoa

Teoksen kartanoiden elämästä kertovat luvut jatkavat kepeää linjaa, mutta
tämä on osittain valitusta tyylilajista johtuva harha. Kartanoita koskevat
luvut pitävät sisällään valtavan työn, jonka Koskinen on tehnyt
käydessään läpi kartanoarkistoja, aikalaismateriaalia sekä
tutkimuskirjallisuutta. Ensiksi Riitta Koskinen johdattaa lukijansa Fagervikin
ruukinkartanoon, jota isännöivät Johan ja Magdalena Hising. Tämän kartanon
esittelyn yhteydessä Koskinen kertoo lukijalle 1700-luvun puutarhanhoidosta,
naisten kuluttamistottumuksista, aikakauden kartanokirjastoista sekä tuolloin
sisustuksessa muodikkaasta kiinalaisuudesta.

Seuraavaksi lukija johdatellaan Teijon ruukinkartanoon, jonka omisti kauppias
Johan Jakob Kijk (1706–1777). Tämän kartanon yhteydessä Koskinen palaa
puutarha-aiheeseen, tällä kertaa esittelyvuorossa on 1700-luvun loppupuolella
muotiin tullut englantilaistyylinen maisemapuutarha. Toinen muodikas uutuus
olivat kaakeliuunit. Koskinen osoittaa, että kauppiaana Kijkillä oli laaja
kontaktiverkosto, joka mahdollisti tavaroiden hankkimisen ja tuottamisen
Teijoon. Koskinen myös osoittaa, että Kijkin vaatimattomasta puotipojan
taustasta johtuen säädynmukaisuuden paine kosketti häntä enemmän kuin
aatelistaustaisia aikalaisia. Teijon kartanon sisustus olikin statuskuluttamista
parhaimmillaan.

Kolmas esitelty kartano teoksessa on Lapilan kartano, jonka omisti Turun
hovioikeuden asianajaja ja oikeustieteen tohtori Lorentz Anders Ekenberg
(1724–1787). Tämänkin kartanon yhteydessä Koskinen kirjoittaa
säädynmukaisuudesta, puutarhasta, kaakeliuuneista, sisutuksesta ja
kartanoarkkitehtuurista. Samalla Koskinen sivuaa myös rakkautta, avioliittoa ja
1700-luvun tunne-elämää. Tämä aineellisen ja henkisen kulttuurin
vuoropuhelu onkin teoksen parasta antia.

Neljäs kartano on Nuhjala, johon Riitta Koskinen johdattaa lukijansa
joulunvieton kuvauksen kautta. Tässä luvussa Koskinen osoittaa, arkkitehtuurin
esittelyn ohella, seuraelämän merkityksen kartanoille ja säätyläisille.
Viides kartano on Saaren kartano Mynämäellä. Tämän kartanon yhteydessä
siirrytään 1800-luvulle ja kreivi Johan Fredrik Aminoffin (1756–1842) sekä
hänen puolisonsa Eva Matilda Aminoffin aikaan. Koskinen kirjoittaa kartanosta
lapsiperheen kotina sekä tilojen sukupuolittuneesta jakautumisesta, aiheista,
josta kartanoiden yhteydessä ei Suomessa juuri ole aiemmin kirjoitettu.
Aminoffien tilikirjoja lähteenään käyttäen Koskinen pystyy kertomaan
pariskunnan kulutustottumuksista, siitä miten sisustettiin, mitä syötiin ja
miten palveluskuntaan suhtauduttiin. Tässä luvussa Koskinen valottaa
säätyläisten suhdetta lapsiin aina kasteesta, rokotuksesta opetukseen ja
hovikulttuuriin saakka.

Siirryttäessä Paddaisten kartanoon pääsee lukija kurkistamaan hääjuhliin,
joita vietettiin sauvolaisessa Paddaisten kartanossa keväällä 1815. Tuolloin
kartanon isäntänä toimi Jakob Johan Hedman (1770–1836). Koskinen kirjoittaa
säätyläisneitojen kasvatuksesta, säädynmukaisen avioliiton merkityksestä
sekä itse hääjuhlista. Tässä luvussa esitellään jälleen yksi aikakauden
puutarhamuodin saavutus, talvipuutarha eli orangeria, kunnes hääväki
päästetään kotimatkalle.

Kartanoiden kulttuurihistoriaa kasteesta hautajaisiin

Nyt käsillä olevassa teoksessa Riitta Koskinen valottaa kartanokulttuuria aina
kastejuhlasta hautajaisiin. Vaikka samoihin teemoihin palataan useasti, saa
lukija pureskeltavakseen aina uuden tiedonmurusen aiheesta. Arkkitehtuurin
historiasta kiinnostuneelle teos on ilmeinen hankinta, mutta suosittelen tätä
kirjaa myös 1700-luvun tapa- ja aineellisesta kulttuurista kiinnostuneille.
Teos osoittaa, että Suomessa on seurattu muotia, ja tässä kartanot sekä
säätyläiset ovat olleet etujoukoissa. Erityisen huomionsa ansaitsevat
puutarhat, joita kaikissa kartanoissa on ollut. Ne ovat olleet merkittävä osa
kartanoarkkitehtuuria ja kartanon päärakennuksesta, sen sisustuksesta sekä
puutarhasta koostuvaa kokonaistaideteosta, joka on ollut omistajansa aseman
osoittaja ja ylpeyden aihe. Mikäli kirjalle on annettava jokin moite, osuu se
teoksen otsikkoon.

Suomalainen kartano antaa olettaa, että teos käsittelisi laajasti kotimaisia
kartanoitamme, mutta se keskittyy vain yhden arkkitehdin suunnittelemiin
kartanoihin maantieteellisesti varsin suppealla alueella. Osuvampi nimi olisi
voinut olla Varsinaissuomalainen kartano. 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/