[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Lehmä – suomalaisen maaseudun symboli

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kaarlenkaski, Taija: Kertomuksia lehmästä: Tutkimus ihmisen ja kotieläimen
kulttuurisen suhteen rakentumisesta. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura,
Joensuu, 2012. 385 sivua.


Lehmä – suomalaisen maaseudun symboli
---------------------------------------------------------

Taija Kaarlenkaski tarkastelee väitöskirjassaan Kertomuksia lehmästä ihmisen
ja lehmän kulttuurisen suhteen rakentumista Ei auta sano
nauta-kirjoituskilpailun aineistossa. Kirjoittajien tekstit ovat vastaajien
kielellisiä tulkintoja lehmäkokemuksistaan, -käsityksistään ja
-mielikuvistaan. Kaarlenkaski selvittää, miten suomalaista lehmäsuhdetta
representoidaan ja rakennetaan kirjoittamalla, sekä tarkastelee tekstien
muotoutumista kertomuksina ja lehmän näissä saamia merkityksiä.
Analyysissaan hän yhdistää uudella tavalla perinteen- ja
kirjallisuudentutkimuksen teoreettisia ja metodologisia näkökulmia, mutta
hänen lähestymistapansa kytkeytyy vahvasti myös ihmistieteelliseen
eläintutkimukseen. Tutkimus tarjoaa uutta tietoa karjanhoitoon ja sen
muutoksiin liittyvistä kokemuksista, ihmisen vuorovaikutuksesta lehmän kanssa
sekä lehmiin liittyvistä käsityksistä ja mielikuvista.

Ei auta sano nauta

Nauta on suomalaisille tuttu eläin jo kalevalamittaisten runojen suuresta
härästä mutta muustakin kansanperinteestä – loitsuista, sananlaskuista,
taioista, uskomus- ja syntytarinoista. Nimenomaan lehmä esiintyy myös
kuvataiteessa, mediassa ja populaarikulttuurissa. Kun naudat ovat kuuluneet
suomalaiseen kulttuuriin ainakin 2 500 vuotta ja karjatalous on ollut 1800-luvun
lopulta lähtien myös kansantaloudellisesti tärkeää, nautojen on tarkasteltu
nimenomaan poliittiselta ja yhteiskunnalliselta kannalta. Etnologit ja
historioitsijat ovat kuitenkin selvittäneet myös kansanomaisia käsityksiä
karjanhoidosta ja ihmisen suhdetta kotieläimiin. Eläimillä on koettu olevan
sekä välinearvo että itseisarvo.

Väitöskirjassaan Kertomuksia lehmästä: Tutkimus ihmisen ja kotieläimen
kulttuurisen suhteen rakentumisesta Taija Kaarlenkaski jatkaa lehmään
liittyviä tutkimuksiaan hyödyntäen sekä perinteen- että
kirjallisuudentutkimuksen tuntemustaan. Hän lähestyy ihmisen ja eläimen
välistä suhdetta tuoreesta näkökulmasta, kun hän käyttää aineistonaan
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Maaseudun Sivistysliiton vuonna 2004
järjestämän Ei auta sano nauta-kirjoituskilpailun vastauksia. Teksteistä
valitsemansa otoksen pohjalta hän selvittää, miten suomalaista lehmäsuhdetta
esitetään ja rakennetaan kirjoittamalla. Hän tarkastelee myös tekstien
muotoutumista kertomuksina ja lehmille erilaisissa tilanteissa annettuja
merkityksiä. Hän yhdistää nykyisin varsin suositun ihmistieteellisen
eläintutkimuksen näkökulmia perinteen- ja kulttuurintutkimuksen
lähtökohtiin. Eräitä näistä teemoista hän on käsitellyt jo pro
gradu-tutkielmassaan Karjataikuus – naisten työtä, akkojen puuhastelua
(2005) sekä artikkeleissaan ”Kertomuskategoriat ja lehmän representaatiot
kirjoituskilpailuteksteissä”(2008) ja ”Tehotuotantoa vai lehmänhoitoa”
(2009). http://www.elore.fi/arkisto/2_08/kaa2_08.pdf

Kaarlenkasken lähtökohtana on ihmistieteissä vallitseva konstruktionistinen
tiedonkäsitys, jonka mukaan tieto on aina näkökulma- ja kontekstisidonnaista,
ja siten ajallisesti ja paikallisesti muuttuvaa. Nykyisin monen tieteenalan
tutkimuksessa niin muodikkaat käsitteet ’kertomus’, ’sukupuoli’,
’ruumis’ ja ’tunne’ ovat ne keskeiset käsitteet, joiden avulla hän
analysoi aineistoaan.  Hän pohjaa tulkintansa hermeneuttiseen eli
ymmärtävään tutkimustraditioon, jonka lähtökohtana on ihmisen tai
yhteisön tutkiminen tämän omasta näkökulmasta käsin. Hän lukee
aineistoaan ns. lähiluvun menetelmää käyttäen eli lukien kertomuksia yhä
uudelleen erilaisista näkökulmista ja uusia kysymyksiä esittäen. Tarkka
lukeminen on tietenkin tekstien tulkinnan lähtökohta ja edellytys.
Kirjoitukset on nähtävä historiallisissa, yhteiskunnallisissa ja
kulttuurisissa yhteyksissään. Tutkijan näkemys on kuitenkin vain yksi
mahdollinen ja osittainen, hänen omista kokemuksistaan ja lähtökohdistaan
riippuvainen. Kaarlenkaski soveltaa tutkimuksessaan ns. eettistä lukutapaa ja
pyrkii ymmärtämään, mitä kukin kirjoittaja tarkoittaa. Hän on
myötäelävä ja kunnioittaa kirjoittajia mutta ei samaistu heihin. Hänen
tulkintojensa uskottavuutta lisää lapsuus lypsykarjatilalla.

Kansatieteellisiin ja folkloristisiin kirjoituskilpailuihin osallistuvat vain
henkilöt, joille kirjoittaminen on luonteva tapa ilmaista itseään, ja
nauta-kilpailuun ovat kirjoituksiaan lähettäneet nimenomaan ne, jotka ovat
kokeneet lehmäaiheen kyllin kiinnostavaksi kirjoittamisen vaivaan nähden.
Kirjoituskilpailuvastaukset ovat oma kirjoittamisen lajinsa, joissa
kerronnallisuus toteutuu monella tasolla. Niihin sisältyy muistelmia,
historiallisia ja paikallistarinoita sekä omakohtaista kokemuskerrontaa.
Lehmä-teksteissä on myös kaunokirjallisia esityksiä, koska niitäkin
pyydettiin kilpailukutsussa. Niiden kirjoittajat hyödyntävät useita
kirjallisia malleja: novelleja, pakinoita, historiankirjoitusta, jopa
muistokirjoituksia. Suurin osa kirjoituksista voidaan luokitella
muistelukertomuksiksi, osa taas kaunokirjallisiksi, mutta kaikkia ei voida
sijoittaa yksioikoisesti kumpaankaan ryhmään.

Ei auta sano nauta-keruukilpailuun oli saapunut kaikkiaan 2 720 kirjoitusta,
joiden lähettäjien ikä vaihteli 7–95 vuoteen. Vastaajista suurimman
ikäryhmän muodostivat 61–70-vuotiaat, ja heistä oli naisia lähes 80
prosenttia. Koko valtavan vastausmäärän analysointi olisi ollut yhdessä
tutkimuksessa liian työlästä. Siksi Kaarlenkaski on päätynyt järkevästi
otantaan. Saadakseen mahdollisimman monipuolisia näkökulmia lehmään hän on
kohdennettua, tarkoituksenmukaista poimintaa ja grounded theoryn periaatteita
hyödyntäen valinnut vastaajikseen erilaisista lähtökohdista tulevia,
eri-ikäisiä ja eri ammatteja edustavia ihmisiä. Näin hän on saanut
analysoitavakseen 146 tekstiä, jotka käsittävät 836 sivua. Kirjoittajissa on
106 naista ja 33 miestä, ja heistä muutamat ovat lähettäneet kaksi tekstiä.
Lisäksi Kaarlenkaski käyttää tausta-aineistonaan tekstejä 16 vastaajalta,
jotka eivät ole ilmoittaneet ikäänsä eivätkä ammattiaan. Kuten nykyisin on
usein tapana perinteentutkimuksessakin, hän anonymisoi kaikki kertojansa,
vaikka muutamat olisivat sallineet nimensä käytön.

Kirjoittajien muistelemana aikana Suomen karjanhoito on kokenut suuria
muutoksia. Alkuperäisten maatiaisrotujen tilalle on tullut kookkaampia,
tuottoisampia ja isoruokaisempia tuontirotuja. Samalla lehmien keskimääräinen
vuosituotos on noussut parista tuhannesta litrasta lähes 8 000 litraan; tilojen
keskimääräinen koko on suurentunut muutaman naudan laumasta melkein 30
lypsävään; yli 50 lehmän tilojakin on, ja onpa yli 200 lehmän navetoitakin
jo rakennettu. Nimenomaan 1900-luvun jälkipuoliskolla on karjanhoito muuttunut
lypsykoneiden ja -robottien myötä naisten työstä miesten työksi. Nämä
muutokset näkyvät myös lehmäkertomuksissa.

Neljänlaisia kertomuksia

Kirjoituskilpailun alkuperäiset sarjat, muistelukertomukset ja kaunokirjalliset
tekstit, osoittautuivat analyysin kannalta liian jäykiksi ja
epämääräisiksi, koska kirjoittajat käyttävät erilaisia kulttuurisia
kerronnan malleja ja luovat kuvitteellisia maailmoja käsitellessään
kokemuksiaan ja niiden merkityksiä. Niinpä Kaarlenkaski jakaa
lehmäkertomukset neljään ryhmään: omaelämäkerrallisiin, etnografisiin,
lehmänäkökulmaisiin ja fiktionaalisiin kertomuksiin. – Hän tarkoittanee
fiktionaalisella samaa kuin yleensä tarkoitetaan fiktiivisellä.

Aineiston yleisin kerrontatyyppi on pääasiallisesti minämuotoinen
omaelämäkerrallinen kertomus, jossa kirjoittaja tematisoi koko elämäänsä
tai jotakin elämänvaihetta lehmän kautta tai esittää elämästään
lyhyitä katkelmia, jotka kuvaavat arjesta erottuvia tapauksia ja tapahtumia.
Etnografiset kertomukset, joita aineistossa on melko vähän, esitetään
kansatieteellisten kuvausten tavoin pääasiassa passiivissa ja kollektiivisesta
näkökulmasta. Karjanhoidon työtavat, ympäristöt ja välineet kuvataan
niissä yleensä tarkasti. Lehmän näkökulmasta kirjoittavat henkilöt
pohtivat, millaista olisi olla lehmä ja millaisena eläin maailman kokee.
Fiktionaaliset kertomukset ovat sekä sisällöltään että muodoltaan
monipuolisin kertomustyyppi. Niissä on kaikkitietävää kertojaa, runsasta
dialogia, minämuotoista preesensiä ja kuvitteellista sisältöä.
Perinteentutkimuksessa on tällaisia harrastajakirjoittajien tuottamia
kertomuksia käytetty toistaiseksi vain vähän, mutta Kaarlenkaski katsoo
niiden tuottavan uudenlaisia näkökulmia.

Kerronnan kategorioiden lisäksi teksteistä nousee esiin monia teemoja, esim.
karjanhoitotyö, lehmäpersoonat, karjanhoidon sukupuolittuneisuus, karjanhoidon
muutokset, ihmisten ja lehmien tunteet sekä erilaiset sattumukset. Aineiston
kerronnallisen ja temaattisen analyysin lisäksi Kaarlenkaski selvittää
metodiset valintansa ja lukutavat, joiden avulla hän tulkitsee aineistoaan.
Kontekstualisoivaa lähilukua käyttäen hän avaa neljän lehmäkertomuksen
lähilukuanalyysin etenemisen osoittaakseen kertomusten moniulotteisuuden ja
erilaiset tulkintamahdollisuudet. Kulttuuriset käsitykset ja kirjoittajien omat
kokemukset eläimistä kietoutuvat kertomuksissa yhteen ja myös kommentoivat
toisiaan.

Ihmismäisyyttä ja ruumiillisuutta

Kaarlenkaski on löytänyt lehmäkertomuksista samanlaisia antropomorfismin
muotoja, joita sosiaaliantropologi Kay Milton on havainnut: ihmiset voivat
nähdä muut eläimet ihmisenkaltaisina hahmoina, käyttäytyä niin kuin nämä
olisivat ihmisen kaltaisia ja ajatella eläimillä olevan ihmismäisiä
motiiveja, tunteita ja persoonallisuuden piirteitä. Eläimet olisivat siis
ikään kuin henkilöitä, itsessään arvokkaita yksilöitä, jotka toimivat
tavoitteisesti, kokevat tunnetiloja ja joilla on moraalinen itseisarvo. Vaikka
nauta on tuotantoeläin ja ihmiselle hyödyn väline, se on samalla olento,
johon voi kiintyä voimakkaastikin. Tunteellinen ja välineellinen suhtautuminen
eivät sulje toisiaan pois. Teksteissä lehmät ovat toisaalta ihmisen
kaltaisia, toisaalta ”vain” eläimiä, joita voidaan kohdella raa’astikin.
Ajoittaisesta aktiivisuudestaan huolimatta naudat ovat ihmisen vallassa; ne ovat
samaan aikaan sekä subjekteja että objekteja.

Ihmisen ja lehmän välisessä suhteessa ovat sukupuoli, ruumis ja tunne
keskeisiä. Sukupuoli tulee esille karjanhoitotyön sukupuolittuneessa
luonteessa ja sen muutoksessa sekä eläinsuhteissa ja eläinmielikuvissa.
Vielä 1950-luvulla naisten työksi mielletystä lypsämisestä tuli
1960-luvulta alkaen lypsykoneiden myötä miesten työtä. Ruumiillisuus ilmenee
karjanhoidon fyysisyydessä, kun ihminen on omassa ruumiissaan tekemisissä
eläinten kanssa. Se kytkeytyy lypsämisen lisäksi poikimiseen sekä ihmisen ja
naudan väliseen kommunikaatioon. Sukupuolittuneisuus näkyy myös
naiskirjoittajien samaistumisessa lehmiin. Kaarlenkaski nimittää tätä
”lajirajat ylittäväksi feminiiniseksi solidaarisuudeksi”. Aikaisemmissa
eläintutkimuksissa ruumiillisuus ja sukupuolittuneisuus ovat jääneet melko
vähälle huomiolle, eikä niissä ole tunteitakaan riittävästi tarkasteltu.
Lehmäkertomuksissa ihmisten ja eläinten tunteet esiintyvät sekä
omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa että eläinsuhteiden kuvauksessa.

Suuret ja pienet lehmäkertomukset

Yhteenveto-luvussa ”Lehmän kulttuuriset merkitykset” Kaarlenkaski
selvittää tiivistetysti, mitä hän on tutkimuksessaan tehnyt, ja toteaa,
että hänen aineistostaan rakentuva ”suuri kertomus” painottaa
karjatalouden pienimuotoisuutta sekä nautojen historiallista ja
yhteiskunnallista merkitystä ravinnontuottajina. Mutta teksteistä voi lukea
myös vastakertomuksia, joissa korostuu lehmän asema ihmisen päätöksille
alisteisena tuotantoeläimenä tai lehmä suorastaan pelottavana eläimenä ja
maaseutu vieraana elinympäristönä. Lehmä voikin edustaa vastakkaisia
asioita: tyhmyyttä ja viisautta, kömpelyyttä ja kauneutta, alistuneisuutta ja
päättäväisyyttä, lempeyttä ja äkäisyyttä, turvaa ja pelkoa.
Kaarlenkaski ymmärtää eläimet aktiivisina olentoina, välistä
omapäisinäkin toimijoina, jotka omalla olemuksellaan ja toiminnallaan
vaikuttavat niistä muodostuviin käsityksiin. 

Kertomuksia lehmästä kiinnostaa tutkijaa, joka selvittelee itse ihmisen ja
eläimen välisiä  suhteita. Se viehättää varmasti myös karjatilalla
elämänsä tai osan elämästään viettänyttä maallikkoakin, vaikkei hän
ehkä jaksakaan innostua tutkimuksen teoreettisista osista. Lähdeluettelossa
mainitun tutkimuskirjallisuuden määrä on melkoinen – sitä on yli 30 sivua
– ja varsinkin uusimpia perinteentutkimusta ja kerronnallisuutta
käsitteleviä tutkimuksia on luettelossa runsaasti, ja tekijä viittailee
niihin ahkerasti.

Juha Tikan suunnittelema kirjan kansi on tyylikäs ja Kaarlankasken ottama
kannen kuva on kaunis ja herkkä. Mutta kirjan liimasidos on niin jäykkä,
että kirjaa pystyy pitämään auki vain kaksin käsin, jotta näkisi tekstin.
Silti kirja ponnahtaa välillä kiinni, ja taas on etsittävä paikka, missä
lukeminen keskeytyi. Lehmätarinoita ei siis lueta leppoisasti sivuja selaillen
vaan melkeinpä hampaat irvessä aukeamia auki puristaen. Kirjan lopussa on
onneksi tiivistelmä sekä suomeksi että englanniksi. Kummasta tahansa pääsee
aiheeseen käsiksi melko vähin vaivoin.

 



Fanny Jaakkola länsisuomen lehmän kanssa 1930-luvulla Somerolla, Koishuhta.

(Kuva: Suomen virtuaaliammattikorkeakoulu)

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/