[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vai lähteekö Kongokin lentoon jonain kauniina päivänä?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vanhanen, Tatu: Miksi Kiina lähtee lentoon ja Kongo ei? - Yheiskuntien
älykkyyserot ja niiden huomiointi kehityksessä. East-West Books Helsinki,
2013. 200 sivua.


Vai lähteekö Kongokin lentoon jonain kauniina päivänä?
---------------------------------------------------------

Pohdinta ihmisten älykkyydestä ja sen vaikutuksesta kulttuuriin, elintasoon,
poliittiseen järjestelmään tai väestötieteeseen on mielenkiintoista ja
kansanomaista. Tatu Vanhanen tuo siihen vahvan tilastotieteellisen otteen ja
selvittää näkemyksiään kirjassaan, joka on koottu useista arvovaltaisissa
julkaisuissa ilmestyneistä artikkeleista tai kansainvälisissä tilaisuuksissa
pidetyistä puheista. Toisto ja lukuisat taulukot korostavat kirjoittajan olevan
tosissaan, mutta eivät korvaa puutteita ja virheitä, joiden vuoksi kirja
toimii pikemminkin uusien vastausten ja jatkokysymysten kirvoittajana kuin
lopullisen totuuden lähteenä. Lukijan on syytä varoa poliittisesti korrekteja
ennakkoasenteita yhtä lailla kuin helppoihin yleistyksiin lankeamistakin.

Siitä on jo yhdeksän vuotta kun emeritusprofessori Tatu Vanhanen kiusasi
pääministeripoikaansa kirjoittamalla julkisesti älykkyyseroista rotujen
välillä. Epämääräinen käsite ”rotu” on ollut jo pidempään
poliittisesti epäkorrekti ja ruotsalaisilta olemme oppineet, ettei myöskään
saa loukata ketään ”tyhmäksi”, joten kaikkien täytyy olla yhtä
älykkäitä tai sillä ei saa olla mitään merkitystä. Tällaiset rajoitteet
ovat kuitenkin ristiriidassa vilpittömän totuudenetsijän ja tutkijan
tarvitseman vapauden kanssa.

Nyt Vanhanen on jo 84-vuotias, mutta hänellä on yhä ihailtavan sinnikäs
tahto tuoda esiin teorioitaan, joiden hän varmaankin uskoo ravistelevan
peruskoulun tasapäistämää kansaa, muuttavan maailmaa paremmaksi paikaksi ja
saavan vihdoin ansaitsemaansa julkista tunnustusta. Vanhasen
artikkelikokoelmassa toistuu uuvuttavan usein ärtymys, jota julkinen palaute
vuonna 2004 ja myöhemminkin on aiheuttanut. Hän jopa rinnastaa kohteluaan
Suur-Saksan ja Neuvostoliiton toisinajattelijoiden vaientamiseen (s. 134).
Vähempikin toisto olisi riittänyt tekemään lukijalle selväksi, ettei
kirjoittaja tosiaankaan ole pahantahtoinen rasisti eikä silkkaa
huolimattomuuttaan päätynyt vakaumukseensa. Koska artikkelit ovat jo aiemmin
lähinnä ulkomaisissa julkaisuissa painettuja tai tieteellisissä kokouksissa
lausuttuja, olisi ollut lukijaystävällisempää tiivistää niitä uudeksi ja
todistusvoimaisemmaksi kirjoitukseksi. Nyt lukijaa saattaa hämmentää sekin,
että toisinaan viitataan ”tulevassa” (s. 57-58 ja 73) tai ”uudessa” (s.
94) kirjassa julkaistaviin tietoihin, jotka itse asiassa ovat Vanhasen ja
Richard Lynnin kirjasta vuodelta 2006. Eräitä väitteitään Vanhanen on jo
ehtinyt muotoilla uudestaan, mutta lukija ehtii väsyä jankuttamiseen ennen
kuin päästään viimeisimpiin versioihin.

Turhalta mielipahalta olisi vältytty, jos Vanhanen olisi saanut jo aikoinaan
tiedotusvälineissä asiallisemman kohtelun. Hänellä on täysi oikeus uskoa
älykkyyteen, rotuihin ja niiden tilastollisiin korrelaatioihin, vaikka
tiedämmekin, kuinka usein älykkäät ihmiset eivät sittenkään ole oikein
viisaita ja kuinka ihmisjoukoissa tyhmyys vasta tiivistyykin. Me kaikki
elättelemme stereotypioita: mustalaispoika on tuleva tangokuningas,
juutalaisvanhus on elämää nähnyt oikea mensch, italialaiselta sujuu kokkaus
ja rakastelu, ranskaksi kaikki kuulostaa hienommalta, tummaihoisia aina
syrjitään, kaikki muslimit riehaantuvat pilapiirroksista ja betoniporsaista,
ruotsalaiset…no, kaikkihan me tiedämme mitä heistä ei saa ajatella… Kuka
kehtaa rehellisesti väittää, ettei usko tunnistavansa kasvogalleriasta,
kenellä on rytmitajua ja kenellä matemaattista lahjakkuutta, kenellä on
vientiä yökerhoissa ja kuka äänestää perussuomalaisia? Ulkoiseen
profilointiin vaikuttavat ”rotupiirteiden” ohella vaatetus, kampaus,
ehostus, haju, mitä erilaisimmat yksityiskohdat parransängestä tai
valkoisista tennissukista ja murteeseen. Eivätkä hätäiset ensivaikutelmat
ole pelkästään petollisia, vaan saattavat jopa hyödyllisiäkin, evoluution
aikoinaan suosimia kykyjä varoa vieraita. Vaikka ”rotuja” on vaikea
määritellä edes niinkään eksaktisti kuin ”älykkyyttä”, stereotypiat
ovat olemassa koska niihin arkitodellisuudessa uskotaan, eikä ole mitenkään
väärin tutkia tai kiellettyä sellaisia ilmiöitä tai myyttejä. Tilastotiede
soveltuu kuitenkin heikonlaisesti vertailuihin, joissa vähintään yhtä
muuttujaa on vaikea jakaa selkeärajaisiin luokkiin.

Vanhanen ei kaihda erottelemasta ihmisiä ja kansoja älykkyyden perusteella,
mutta hän on sikäli moderni, ettei luokittele ihmisiä rotuihin
kallonmittauksilla, vaan käyttää apunaan jakoa asuinpaikan ja valtiollisten
rajojen mukaan. Niinpä hänelle on olemassa sveitsiläisiä, suomalaisia,
kiinalaisia ja monia muita näennäisen yhtenäisiä kansoja, joiden
keskimääräistä älykkyyttä hän vertailee näiden kotimaissa eri aikoina
tehtyjen älykkyystestien perusteella. Jos näitä kansoja tarkastelisi
mikroskoopilla, ne paljastuisivat kuitenkin mosaiikkimaisiksi koosteiksi mitä
erilaisimpia alaryhmiä. Me ymmärrämme, etteivät kaikki suomalaiset ole
samanlaisia – riittää kun vertailee vaalituloksia Helsingissä ja jossain
Pohjanmaalla – mutta mitä kauemmaksi tähyämme, sitä karkeammin yleistämme
muiden kansojen ominaispiirteitä. Vaaditaan kohtuullista maailman tuntemusta
muistaa, etteivät irakilaiset ja iranilaiset ole veljeksiä, eivätkä miljardi
intialaista työskentele call centereissä tai käärmeenlumoajina, vaikka
näyttävätkin niin samanlaisilta. Kun vertaillaan eri valtioissa tehtyjä
tutkimuksia, olisikin varmistuttava siitä, että ne ovat sisäisesti edustavia.
Muuten saamme yhtä hyödyttömiä tuloksia kuin vertailemalla pääkaupunkien
loistohotellien tasoa. Vanhanen itsekin myöntää, että virhemarginaali on
tarpeen: Ӏlykkyysmittaukset ovat aina rajoittuneet pieneen osaan koko
populaatiosta, usein tietyn ikäisiin koululaisiin joissakin kouluissa.” (s.
139) Niinpä, Helsingin kouluistakin saisi ylioppilaskokeiden tuloksia
vertailemalla vaihtelevia arvoja helsinkiläisten älykkyydelle. Kun
virhemarginaalit kumuloituvat, kovimmatkin faktat pehmenevät.

Vanhanen kehittelee mitä erilaisimpia indeksejä todistaakseen, että
älykkyysosamäärät korreloivat edes jonkin yhteiskunnallisen ilmiön kanssa.
Tämä on kuitenkin pilvilinnojen rakentamista hetteikölle ja pönkittämistä
hattaroilla. Esimerkiksi demokratian mittareiksi Vanhanen esittelee
äänestysaktiivisuuden ja naisten edustuksen (s. 37 ja 80). Sveitsissä naiset
saivat äänioikeuden vasta 1971, mutta eipä maata sitä ennenkään pidetty
järin epädemokraattisena eikä sen vauraudessa, yhteiskuntarauhassa tai
muussakaan ominaispiirteessä tapahtunut mitään havaittavaa muutosta
äänimäärien kaksinkertaistuessa. Onnellisia ovat ne maat, joissa politiikka
tuntuu tylsemmältä kuin urheilukilpailut tai Idols-vaalit! Suomessakin 75-78 %
äänesti eduskuntavaaleissa ”vaaran vuosina” 1945-1948 ja 85 % kuohuvalla
1960-luvulla, mutta oliko Suomi silloin millään tavalla nykyistä parempi
yhteiskunta? Mieli tekisi vastata samaan tapaan kuin Jari Tervo viime vaalien
jälkeisessä Uutisvuodossa: kun tiedetään, millaisia poliitikkoja ja
puolueita saadaan nykyisellä äänestysaktiivisuudella, kuinka viisasta on
vaatia niitäkin ihmisiä äänestämään, joita vaalit eivät ole
kiinnostaneet senkään vertaa? Afganistanissa ja Ruandassa naisilla on peräti
kiintiöt parlamentissa, mutta sekö tekee niistä demokratioita?

Pääministerin isällä on epäilemättä ollut syynsä luottaa suomalaisiin
äänestäjiin ja ihmetellä, miksi sen sijaan ”Afrikan maiden johtajat ovat
huonompia kuin vauraammissa maissa.” (s. 136) Parempi kysymys olisi kuitenkin,
miksi Kiinan ja Kambodzhan nykyjohtajat ovat parempia kuin Mao Tsetung ja Pol
Pot, miksi Etelä-Korean vaaleilla valittu presidentti on parempi kuin
Pohjois-Korean perintöruhtinas tai mitä väliä vaaleilla olisikaan, jos
johtajien pätevöityminen riippuisi rodusta?

Varmasti omaperäisimpiä ja huomionarvoisimpia Vanhasen mittareista on
perheviljelmien osuus maatilojen kokonaisalasta tai viljellystä maasta.

Kirjassa luetellaan puolihuolimattomasti kymmeniä maita, jotka enemmän tai
vähemmän sopivat niille asetettuihin rooleihin. Lukijan täytyy kuitenkin
muistaa, että vähintään yhtä paljon löytyisi poikkeuksia. Jos
säännöistä on jatkuvasti poikkeuksia, niihin tulee kiusaus esittää
pinnallisia selityksiä. Helpointa on selittää, että kielteiset poikkeukset
johtuvat ”vakavista sisällissodista tai kansainvälisistä sodista” (s.
53), koska tämä näyttäisi pätevän useimpiin maailman maihin – varsinkin
jos maailmankuvansa muodostaa dramatisoivista päivittäisuutisista tai
ulkoministeriöiden matkustustiedotteista. On kuitenkin epäloogista käyttää
tällaista veruketta Kirgizistanin (s. 52) heikosta suorituksesta, kun siellä
käydystä kapinasta on kulunut lähes sata vuotta ja vähintään yhtä
veristä on ollut sillä välin naapurimaassa Uzbekistanissa. Ei muutama
vähäverinen vallankaappaus ja Oshin uzbekkipogromi viime vuosina riitä
rinnastamaan maata Vietnamiin – tosin senkin sodasta on jo muutama vuosi
vierähtänyt.  Mieleen tulee, kuinka nokkelasti Neuvostoliitossa oli tapana
vedota toisen maailmansodan tuhoihin vielä vuosikymmeniä sen jälkeen kun
Saksa ja Japani oli jälleenrakennettu. Enkä muista Mauritanian liioin
kärsineen sodista (s. 145) tai että se olisi myöskään ”taloudellisesti
korkealle kehittyneitä maita” (s. 100) – ettei olisi sekoittunut Israelin
kanssa?

 

Median löyhät puheet ”etnisestä” väkivallasta kiehtovat Vanhasta, jonka
mielikuvissa se on uudenlaista sotaa: ”Toisen maailmansodan jälkeen enemmän
ihmisiä on surmattu etnisissä väkivaltaisuuksissa kuin valtioiden välisissä
sodissa” (s. 85) Mutta mitäpä muuta olivat aiemmat pogromit, heimosodat,
väestöjen pakkosiirrot, kansanmurhat, kansallisvaltioiden väliset sodat ja
vaikkapa Suomessa keväällä 1918 koettu heimosota pohjalaisten ja
kymenlaaksolaisten välillä? Meillä on vain tapana määritellä
eurooppalaiset konfliktit poliittisiksi tai sosiaalisiksi, mutta leimata
nykyiset ja vieraissa maissa tapahtuvat sodat tai sisällissodat
epämääräisiksi ”etnisiksi” konflikteiksi. Afganistanin ja Tshadin
luokittelu ”etnisen väkivallan” kärkiseitsikkoon (s. 127) osoittaa
Vanhasen seuranneen liikaa TV-uutisia tiettyinä päivinä. Tiibet ja Sinkiang
näyttävät jääneen luokittelematta, koska kuuluvat suurempaan valtakuntaan,
mistä päätellen ”etnistä väkivaltaa” voi olla vain pienissä maissa tai
niissä, mistä TV-uutiset voivat vapaimmin kertoa. Meksikon ”huumesota” on
ollut sekin väkivaltaisempi kuin Afganistanin maantierosvousta lähenevä
perinteinen kapinallisuus, jossa (kuten Rudyard Kipling jo muinoin kuvaili)
jokaisessa kylässä pelätään ylävirtaan asuvien naapurien virtsaavan
yhteiseen jokeen.

Suomessa 1918 vastakkain olivat Senaatti ja Kansanvaltuuskunta tai SDP ja muut
puolueet, mutta muualla maailmassa on vain jotain sotaloordeja tai
heimopäälliköitä, jotka aina nahinoivat kun eivät paremmasta ymmärrä.
Vanhanen hyödyntää vieraiden maiden heikkoa tuntemusta todistellakseen,
kuinka ihmisillä on tapana suosia sukulaisiaan (s. 86). Tästä pitäisi kai
päätellä, että monikulttuurisuus lisää automaattisesti väkivaltaisuutta:
”Koska etninen heterogeenisuus on pikemminkin lisääntymässä kuin
vähentymässä monissa maissa, me emme voi odottaa mitään jyrkkää
alenemista etnisen väkivallan toistumistiheydessä ja laajuudessa edes
demokratioissa.” (s. 90) Ja koska kaikki ”etninen” on jotain vierasta ja
kaukaista, kukaan ei odota selitystä sille merkilliselle ilmiölle, ettei
Sveitsin monikulttuurisuus ole johtanut sisällissotaan 1840-luvun jälkeen,
eikä Suomessakaan ole koettu ruotsalais- tai ortodoksipogromeja.

Vanhasen mukaan laosilaisten tyhmyyttä lisää ”maantieteellisesti
eristäytynyt mannermaa” (s. 68), mutta miksi sveitsiläisiä vastaava
maantieteellinen asema ei ole haitannut?  Bangladesh puolestaan on
”liikakansoitettu ja jatkuvista tulvista kärsivä maa ilman mitään
merkittäviä luonnonvaroja” (s. 145-146) – siis aivan kuten Alankomaat?
Panama on hyötynyt Panaman kanavasta (s. 100), mutta miksei Egypti vastaavasti
Suezin kanavasta? Karibianmeren saarivaltiot ovat hyötyneet turismista (s.
146), mutta Tyynenmeren saarivaltiot eivät (s. 164). Miksi jokin selitys kelpaa
joidenkin maiden kohdalla, mutta se voidaan sivuuttaa aina silloin kun se ei
kelpaakaan?

Sopii epäillä, onko älykkyystestejä tosiaan tehty myös Pohjois-Koreassa.
Vanhanen kuitenkin myöntää, että 192 maasta 79:n keskimääräiset
älykkyysosamäärät on keksitty – olettamalla ne samalle tasolle kuin
naapurimaissakin. Miksei ole tyydytty vertailemaan todellisia testituloksia ja
maita, joista niitä on oikeasti saatu?

 

Vanhanen johtaa älykkyyserot ”ensisijaisesti kylmän ja kuuman ilmaston
väliseen kontrastiin” (s. 42), mutta silloin hänen pitäisi etsiä
älykkäimpiä ihmisiä Turpanin syvänteestä, jossa kesäisin on yleensä yli
40 astetta lämmintä ja talvella paukkuvat pakkaset. Jos lämpötilaeroja
jyrkentävä mannerilmasto suosii älykkyyttä, vuosituhansien ajan
Keski-Aasiasta rannikoille päin vaeltaneet indoeurooppalaiset, hunnit, mongolit
ja muut valloittajakansat kohensivat kiinalaisten, arabien ja muiden tyhmyreiden
geeniperimää. Uutuudessaan raikas ajatus!

Myöhemmin Vanhanen tarkentaa, että älykkyys viihtyy nimenomaan kylmässä (s.
44, 105 ja 133). Hänen poikansa äänestäjät yhtynevät siihen, että
Suomessakin älykkyyttä pitäisi hakea sisämaan kylmimmistä maakunnista.
Sitä paitsi järkikin sen sanoo, että sen esi-isämme, joka tyhmyydessään
eksyi näille raukoille rajoille, on täytynyt löytää äkkiä lämpimästä
kodasta älykäs ja poikkeuksellisen hedelmällinen nainen, jotta
jälkeläisistä on valikoitunut riittävästi hulluimpia ja uutterimpia
sinnittelemään kaamoksen läpi keksimään kännyköitä. Silloin on
evoluutiolla pitänyt kiirettä. Jos älykkyyttä osoittava olosuhteisiin
sopeutuminen ja selviytymiskyky tosiaan pitää periä, eikä se vaikuta
kulttuuriin kuin vuosituhansia vitkuttelevan evoluution kautta, syitä monien
kulttuurien äkilliseen kukoistukseen pitänee hakea yllättävistä
joukkomutaatioista.

Jos joku kuitenkin on erehtynyt yhdistelemään eurokriisimaita leppeään
ilmastoon tai vaikkapa Euroopan uskonnolliseen jakoon joutilaiden katolilaisten
ja työn etiikan piiskaamien protestanttien välillä, Vanhanen paljastaa syyn
olevankin varhaiskeskiajan arabisiirtolaisuudessa: ”Kyllä, niillä on yksi
yhteinen ominaisuus: kaikki niistä Irlantia lukuun ottamatta ovat Välimeren
alueen maita. … Voidaan kysyä, että miksi kansalliset älykkyysosamäärät
Välimeren maille ovat systemaattisesti vähän alempia kuin muille euromaille.
Voimme saada vastauksen tähän kysymykseen Välimeren maiden
väestöhistoriasta…Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta tulleiden
siirtolaisten kanssa. Koska noiden siirtolaisten keskimääräinen älykkyys on
saattanut olla selvästi alempi kuin eurooppalaisten, Välimeren maiden
kansalliset älykkyysosamäärät ovat nyt hieman alempia kuin muiden
euromaiden.” (s. 168) Siis tyhmien arabien syytä? Tämä on kuin suoraan
Joseph Gobineaun ja kansallissosialistien rotuopista, jossa Välimeren alueen
kulttuurien syklit – muinaisten Egyptin, Foinikian, Kreikan ja Rooman nousut
ja tuhot – selitettiin ”pohjoistumisen” (Aufnordung) ja
”epäpohjoistumisen” (Entnordung) vaihtelulla. Vanhaselta jää kuitenkin
selittämättä, miksi arabialaiset Sisilia ja Andalusia kuitenkin aikanaan
kukoistivat viikinkien kotiseutuihin verrattuna. Eikö syytä olisi sittenkin
parempi hakea sieltä, mihin Vanhanen alunperinkin viittasi – Välimerestä
itsestään? Ehkä euromaiden kriisi johtuukin vaikkapa Välimeren pohjamudista
kohoavista höyryistä tai älykkyyttä heikentävistä kaloista, joita
pyydetään Irlannin rannikoita myöten? Silloin selittyisi sekin, etteivät
900-luvulla Alpeille asti kavunneet saraseenit jättäneet tuhoisaa
geeniperimäänsä sveitsiläisten riesaksi.

Ilmastoteorioiden kautta voidaan päästä ilmastosta välillisesti seuraavaan
ruokavalioon, jolla tosiaan voisi olla neuvolatätienkin hyväksymiä
vaikutuksia älykkyyteen, elinkeinoihin, elintasoon, ihmisoikeuksiin ja jopa
eläinten oikeuksiin. Merelliset kansat elävät kaloista eivätkä siedä
hevosenlihaa, joka on ollut Vanhasen älykkäiksi ylistämien Euraasian
ratsastajakansojen herkkua. Kirja voisi saada erilaisen sävyn, jos
”älykkyys” korvattaisiin ”monipuolisella ruokavaliolla” tai joillakin
sellaisilla hivenaineilla, jotka nykytietämyksen mukaan edistävät älyllistä
kehitystä – tosin silloin perinnöllisyys olisi korvattava ympäristön
vaikutuksilla, joita Vanhanen ei halua tunnustaa.

 

Kohtalokkaimpia erehdyksiä on Vanhasen usko ”ihmisten ja populaatioiden
pysyvään erilaisuuteen” (s. 25), sillä mikä nykyisessä alati muuttuvassa
maailmassa on pysyvää? Eiväthän ihmisten koti- ja työpaikat, perhesuhteet,
yhteiskunnallinen arvostus ja ilmastokaan pysy ennallaan edes yhtä elinikää!
Vanhasen todisteet eli älykkyystestit alkavat vasta vuodesta 1905, eikä niitä
varmaankaan ole tehty useimmissa maissa ennen toista maailmansotaa.
Historiallisen vertailuaineiston ohuudesta huolimatta Vanhasen mielestä
elinolojen erot ”eivät ole voineet vaikuttaa pitkällä aikavälillä
syntyneisiin geneettisiin eroihin” (s. 29). Eli Venäjän vallankumous,
saksanjuutalaisten joukkopako ja kansanmurha, Berliinin muuri, Kiinan
kulttuurivallankumous tai vaikkapa Iranin islamistinen komento eivät ole
voineet tyhmentää kansoja, vaikka ne riepottelivat älymystöjä? Vanhanen
tosin itsekin on jossain vaiheessa pysähtynyt pohtimaan kahden jaetun maan –
Saksan ja Korean elintason nopeaa eriytymistä (s. 156).

Jos kuitenkin venäläiset olivat yhtä älykkäitä 1905, 1935, 1965 tai 1995,
oliko älykkyydellä mitään vaikutusta siihen, millaista yhteiskunnallista
järjestelmää kukin sukupolvi sieti? Entä miten selittyy se, että
sivistyneet saksalaiset hurahtivat 1933 kansallissosialismiin ja nykyisin
tuntevat olevansa taas sellaisen typeryyden yläpuolella? On historiallista
sokeutta tai kulttuurillista röyhkeyttä olettaa, että yhteiskuntia hallitsisi
kaikkien näkyvien tieteellisten, taloudellisten ja poliittisten hullutusten
sijasta sittenkin perinnöllinen älykkyys, jonka länsimaille vääjäämättä
tarjoamaa etumatkaa muut eivät voi milloinkaan tavoittaa.

Vanhanen olettaa evoluution kasvattaneen älykkyyseroja jo vuosituhansien ajan
(s. 28 ja 33), mutta miksei tästä länsimaiden ikiaikaisesta ylivertaisuudesta
näkynyt mitään vielä tuhat vuotta sitten Arabian, Intian tai Kiinan
kulttuureihin verrattuna? Kun Vanhanen vaatii hyväksymään ”että
kehityserot ja eriarvoisuudet heijastavat evoluution tuottamaa luonnon
monimuotoisuutta, jota ei voida peruuttaa” (s. 131), kuinka hän voi
selittää maailmanhistorian ilmeiset loikat eriarvoisuuden vähentämisessä ja
ajoittaiset peruutusliikkeet? Vanhanenkin myöntää heikkoina hetkinään,
että ”poikkeamat ihmisten elinoloissa eivät riipu ainoastaan kansallisesta
ÄO:sta vaan jossain laajuudessa myös poliittisista, taloudellisista ja
sosiaalisista instituutioista ja rakenteista, jotka ovat ihmisten
kontrolloitavissa.” (s. 102)

 

Eräät Vanhasen perusolettamukset ovat peräisin vanhentuneesta marxilaisesta
kurjistumisteoriasta: hän väittää valtioiden välisten kehityserojen olevan
”pikemminkin kasvamassa kuin supistumassa” (s. 25) ja toistaa synkän
ennustuksensa (s. 33 ja 147), mutta kasvaa kirjan lopulla epäileväisemmäksi:
”On jossain määrin epäselvää onko köyhyyden ja muiden epätasaisuuksien
laajuus vähentynyt tai kasvanut viime vuosikymmenien aikana.” (s. 175) ja
”Kaikki tähänastiset ponnistukset poistaa köyhyys ja muut ihmisten
elinoloissa esiintyvät suuret eriarvoisuudet ovat enemmän tai vähemmän
epäonnistuneet, joskin tietyissä tapauksissa on ollut mahdollista pienentää
tai suurentaa elinolojen eroja institutionaalisilla valinnoilla.” (s.
190-191)Vanhasen auktoriteettina on Thomas Malthus: ”Luullakseni ei ole
koskaan mahdollista poistaa köyhyyttä, koska jatkuvasti ihmisiä syntyy
enemmän kuin saatavilla olevat resurssit riittävät elättämään.” (s.
183) Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa ainakaan Suomessa, jossa syntyvyys ei
ole karkaamassa käsistä ja jossa on jo pitkään kyetty elättämään joka
ikinen kerjäläinenkin.

Vaikka ei olisikaan ”koskaan mahdollista saavuttaa samaa demokratian tasoa ja
laatua maailman kaikissa osissa” (s. 103), on näyttänyt olevan täysin
mahdollista saavuttaa muutaman vuoden tai vuosikymmenen viiveellä Suomessa sama
elintaso kuin Ruotsissa, Portugalissa sama elintaso kuin Sveitsissä ja
Thaimaassa sama elintaso kuin Kreikassa. Näin on jo käynyt 1900-luvun
kuluessa. Joillakin mailla saattaa olla etumatkaa, mutta hitaammatkin seuraavat
perästä. Portugali ja Kreikka seurasivat Saksaa ja Italiaa demokratiaan
1970-luvulla, Itä-Euroopan maat 1990-luvulla. Naisten oikeudet ovat enää
hyvin harvassa maassa samalla tasolla kuin Suomessa edusmiehyyden aikaan
1920-luvulla. Ei kai oleellista ole se, että kaikilla on samaan aikaan yhtä
paljon, vaan se, että kaikilla on ennen pitkää mahdollisuus samaan? Vanhasen
uhmakas pessimismi astuu vaarallisille teille diktatuurin ja
ihmisoikeusloukkausten oikeuttajana kun hän julistaa, ”että kaikilla
kansoilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia perustaa ja ylläpitää
demokraattisia järjestelmiä. Sen vuoksi olisi kohtuutonta moittia ihmisiä
demokratian epäonnistumisesta maissa joille rajoittavat tekijät eivät ennusta
vakaata demokratiaa.” (s. 120) Tietenkin luonnonmullistukset, nälänhädät
ja sodat voivat oikeuttaa tilapäisen poikkeustilan, eikä Afganistanin kannata
odottaa sallivan homoliittoja lähivuosina, mutta onko demokratiassa tosiaan
jotain sellaista tasoa, jolle tyhmimmät kansat eivät ikinä yllä ja joihin
niitä ei kannata rohkaistakaan?

 

Kuka tahansa matkailija on voinut omin silmin vertailla nykymaailman eroja
edellisten sukupolvien matkailijoiden havaitsemiin eroihin. Enää ei tarvitse
pelätä laivojen tuovan takapajuisimmista maista ruttoa, eikä minkään maan
satamissa polteta noitia roviolla. Rooma, Konstantinopoli ja Jerusalem olivat
1800-luvun suomalaisille paljon eksoottisempia ja vaarallisempia matkakohteita
kuin tänään. Taloudellinen kasvu on silmin nähden nopeampaa Aasiassa kuin
Euroopassa. Jos kehityserot jossain kasvavat, niin maiden sisällä eikä
välillä. Brittiläisen ja intialaisen eliitin välillä on paljon yhteistä,
kuten myös suomalaisen ja kreikkalaisen puliukon välillä –
keskivertokansalaisten elintapojen erot voivat johtua siitäkin, että eräissä
maissa eliitit ovat ohuempia tai alkoholistien kodittomuus yleisempää kuin
toisissa.

Vanhanen keksii Montesquieun osoittaneen ”köyhien ja rikkaiden maiden
välisen kuilun” (s. 27). En kuitenkaan usko, että Montesquieulta löytyy
tällaista havaintoa (myöhemmin Vanhanen oikaiseekin Montesquieun puhuneen
”kuilun” sijasta vain ”eroista”) tai että maiden välillä olisi
mitään selvää ”kuilua”. Jos Vanhasen nuoruudessa ehkä osattiin tehdä
ero kehittyneiden (teollisuusmaiden) ja alikehittyneiden (sittemmin
”kehitysmaiden”) välillä, nykyisin tuon välin täyttävät yhä useammat
”pikkutiikerit”, kroonisista nälänhädistä ja kulkutaudeista eroon
kasvaneet maat, joita ei voi enää lukea köyhimpien harvenevaan joukkoon.

Vanhanen kosiskelee vasemmistolaisia arvostelijoitaan myös pyrkimällä
”köyhyyden lievittämiseen ja eriarvoisuuksien tasoittamiseen” ja
vaatimalla rikkaita maita sponsoroimaan ”ihmisten elinolojen parantamista
vähemmän onnekkaissa maissa” (s. 34) – näissä kohdin hän luopuukin
muuten korostamastaan objektiivisesta tiedemiehen roolistaan ja heittäytyy
moralisoivaksi tuomiopäivän profeetaksi, joka säälii vääriin maihin
jääneitä tyhmiä ihmisiä ja vaatii heidän hyväkseen uhrauksia, vaikka
tietääkin niiden menevän hukkaan.

Montesquieun ilmasto-opista voisi kuitenkin johtaa hyvin erilaisia ajatuksia:
Entäpä jos ne olivatkin älykkäimpiä ihmisiä, jotka aikoinaan rikastuivat
lämpimissä maissa, joissa kaikki kasvaa itsestään ja ympärivuotinen
auringonvalo kutsuu lukemaan ja filosofoimaan pylväskäytävissä? He jäivät
palmun alle makaamaan sillä aikaa kuin heidän tyhmemmät serkkunsa hytisivät
napajäätiköillä ja röhnöttivät uuninpankon päällä kaamoksen yli.
Vuosisatojen päästä pohjanmiehet saivat vihdoin pellot kynnettyä ja oppivat
lukemaan kynttilänvalossa. Sitten he takoivat miekkoja ja seilasivat
ryöstämään onnekkaampia serkkujaan. Nyt on ollut siirtomaaisäntien vuoro
rappeutua joutilaisuudessa ja odottaa, kunnes kiinalaiset ja intialaiset
perivät maan. Miksi tällaista luonnollista vaihtelua pitäisi tasoittaa?

 

Kirjasta puuttuu oleellinen luku eli teoria muuttoliikkeen vaikutuksesta
älykkyyteen. Ihmisethän ovat kautta aikojen muuttaneet maalta kaupunkiin ja
maasta toiseen. Vanhanen viittaa tähän muutaman kerran, mutta ei
selvästikään saa faktojaan asetettua toivomallaan tavalla. Hän selittää
Japanin ja Etelä-Korean saaneen älykkäät geeninsä kylmemmiltä seuduilta
muuttaneilta ”Mongoloideilta” (s. 51), tarkoittaen mongoleja tai mongolideja
(suomessa ”mongoloidilla” tarkoitettiin aikoinaan Down-syndroomaa potevia),
mutta jättää kertomatta, miksi nämä olisivat kiertäneet Pohjois-Korean ja
keitä kiinalaiset ovat. Älykkyysosamäärältään kuten monissa muissa
kansainvälisissä vertailuissa huipulle sijoittuvat kaupunkivaltiot Singapore
ja Hongkong (s. 70), mutta johtuuko se asukkaiden kiinalaisuudesta vai
saisivatko myös muut maailman suurkaupungit yhtä hyviä tuloksia, ellei niiden
rasitteina olisi tyhmää ympäristöä? Kaupungit tunnetusti vetävät
puoleensa virkamiehiä, poliitikkoja, muita roistoja, opiskelijoita,
kerjäläisiä, kaikenlaisten outojen ammattien harjoittajia ja yleensä
maahanmuuttajiakin, jotka eivät viihdy maaseudun perintötiloilla ja
pikkukaupunkien perinnöllisten käsityöläisten oppipoikina.

Liberaalit lohduttautuvat säätykierron mahdollisuudella, joka teki
amerikkalaisista kengänkiillottajista miljardöörejä. Vanhanen yrittää
lohduttaa päinvastaisella alistumisella perittyyn kohtaloon: ”Me olemme
sidotut elämään suurten eriarvoisuuksien maailmassa, mutta olisi
hyödyllistä ymmärtää, että tämä eriarvoisuus johtuu ensisijaisesti
evoluution tuottamasta ihmisten erilaisuudesta, mikä ei ole kenenkään
tietoisen kontrollin alaista.” (s. 71) Vaikka alistuttaisiinkin siihen, että
yksi syntyy terveenä mutta tyhmänä , toinen rampana mutta kauniina, kolmas
sinisilmäisenä ja neljäs köyhäksi orvoksi, viimeiset 200 vuotta on eletty
siinä romanttisessa uskossa, että jokainen voi kuitenkin olla oman onnensa
seppä ja jossain määrin parantaa tai varsinkin huonontaa asemaansa omilla
teoillaan, hyvällä onnella, työllä tai lottoamalla. Myös valtiot voivat
tietoisesti kontrolloida luonnonolojaan ja -varojaan. ”On Suomi köyhä ja
siksi jää”, laulettiin aikoinaan, mutta jo kauan ennen valtiollisia
brändityöryhmiä keksittiin keskuslämmitys ja jäänmurtajat, joilla maamme
vapautui luontonsa kirouksista. Vastaavasti Florida oli malarian vaivaama
rämeikkö ennen kuin rakennettiin uima-altaat ja ilmastointilaitteet – jos
aiemmin kärsittiin puhtaan juomaveden puutteesta, nyt pärjätään
hurrikaanienkin yli Piña Coladalla. Rahalla on väliä ja koska sitä joillekin
näyttää riittävän, maailma muuttuu kaiken aikaa.

Todellisuudessa maailmanhistoria ei ole pysynyt staattisena, vaan ihmiskunnan
kulttuuripääkaupunki näyttää siirtyneen 2500 vuodessa lähes täyden
kierroksen vastapäivään: Babylon – Aleksandria – Ateena – Rooma –
Pariisi – Lontoo – New York – Piilaakso ja Hollywood – Tokio –
Shanghai ja Bombay… Kulttuurien elämänkaari pitää kansat liikkeellä ja
takaa jokaiselle vuorollaan tilaisuuden kukoistaa ja rappeutua. Kaupankäynti ja
ajatustenvaihtokin ovat liikkuvaista, eikä ainakaan rotutietoinen
sisäsiittoisuus ole milloinkaan edistänyt ihmiskunnan kehitystä.

 

Kustantaja on osoittanut kiitettävää rohkeutta julkaistessaan kiisteltyjä
ajatuksia, mutta kirjan oikoluku on jäänyt kovin puutteelliseksi.
Pelkästään sivuilta 11-76 löysin 13 lyöntivirhettä (puuttuvaa tai
ylimääräistä merkkiä), kaksi turhaa rivinvaihtoa ja kymmenen
englanninkielen jäännettä (muun muassa pilkutuksessa); kolmesti on käytetty
”mikä”-sanaa kun pitäisi olla ”joka”. Lisäksi maannimistä puuttuvat
suhumerkit (väkästen puuttuessa pitäisi kirjoittaa ”Tshekki” eikä
”Tsekki” jne.), Keski-Afrikasta ja Kongosta käytetään kirjassa
Etelä-Afrikasta ja Koreoista poiketen pelkästään pitkiä nimimuotoja,
Saudi-Arabia ja Hongkong on kirjoitettu englantilaisittain erikseen jne. Jos
kirja pyrkii antamaan itsestään asiantuntevan mielikuvan nimenomaan
vertaillessaan lähes kahtasataa maata, ei lukijan luottamusta voiteta kun
muiden -stanien joukossa kummittelee ”Kirgisia”, kun ”Kazakhstaniin” on
unohtunut ylimääräinen h-kirjain tai kun ”Salomosaarista” puuttuu
genetiivin -n-. Piru piilee yksityiskohdissa, sillä pienetkin huolimattomuudet
tai antautumiset konventioille niitä itse syvällisemmin miettimättä
johdattavat kriittisen lukijan kysymään, mahtaako kirjoittaja sittenkään
tuntea aiheitaan.

On kulttuuriteko julkaista paitsi tunnustettuja klassikoita myös sellaisia
ajatuksia, jotka tunnetaan lähes yhtä hyvin kuin klassikot, mutta joita harva
on lukenut muuten kuin lehtikommenttien sitaatteina.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/