[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suuren maailman meininkiä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Roinila <markku.roinila at helsinki.fi> FT, Tutkijatohtori, FIlosofian,
Historian, Kulttuurin- ja Taiteen Tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Huhtamäki, Mikael: Live in Finland. Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa
1955-1979.. Gummerus, 2013. 392 sivua.


Suuren maailman meininkiä
---------------------------------------------------------

Ei tänne tuppukylään kukaan tule. Liian kallista roudata kamat Suomenlahden
yli ja käyttää kaksi päivää Suomen-reissuun. Ihan venäläinen syrjäkylä
tämä muuten onkin. Vali vali. Mikael Huhtamäen ansiokas katsaus suomalaiseen
rockin keikkahistoriaan osoittaa, että itse asiassa Suomessa saatiin nauttia
varsinkin –60-luvun lopussa ja –70-luvulla laadukkaasta keikkatarjonnasta,
vaikka sitä ei aina osattukaan arvostaa.

Kirjan lopusta löytyvä luettelo antaa asiasta jonkinlaisen käsityksen. Vuonna
–67 lähinnä Helsingissä kävi mm. Spencer Davis Group, Moody Blues, The
Who, The Beach Boys, The Jimi Hendrix Experience, The Hollies, John Mayall’s
Bluesbreakers, The Small Faces, Sandie Shaw, Sam & Dave, Lee Dorsey, Cream ja
The Move. Tuo vuosi olikin ehkä kaikkien aikojen antoisin keikkavuosi
popdiggarille. Englannin kovimmat ryhmät paukkasivat Messuhalliin ja
Kulttuuritalolle tuon tuostakin toisessa maailmassa elävien järkkäreiden
paimennettavaksi, jotka pienimmästäkin liikehdinnästä heittivät fanit
salista ulos ja sytyttivät valot muiden kiusaksi. 

Myös muusikot saivat tuta, että Suomi ei varsinaisesti svengaa, alkaen
keikkajärkkäreistä. Mikael Heleniuksen ihanan hersyvään tyyliin kerrotut
anekdootit Suomen musabusineksesta –50 – ja –60-luvulla ovat herkullista
luettavaa. Otetaanpa vaikka The Who:n palkkaus Suomeen vappuaatoksi 1967:
puhelin soi Englannissa ja sieltä huudettiin luuriin: ”Ai äm Leksa Heinonen
from Finland” Who? kysyi bändin manageri. ”Ten tausan dalörs!”
täräytti Heinonen, joka myöhemmin kävi vielä voitokkaan
viskinjuontimaaottelun John Mayall’s Bluesbreakersin kitaristin kanssa. Toinen
legendaarinen promoottori Tappi Suojanen oli sen sijaan pettynyt, kun Rolling
Stoneseille vuonna 1965 tuodut 25 pulloa Koskenkorvaa eivät maistuneetkaan
nirsoille brittimuusikoille. Kalastajatorpan portsari sai varmaankin lähes
sydänkohtauksen kun Jimi Hendrix Experience kaikessa hippikomeudessaan pyrki
ravintolaan sisään vuonna 1967. Toinen hieno kohtaaminen oli Natsalla vuonna
1976, kun baarissa ja tanssilattialla olivat ilmeisesti yhtäaikaa sattumoisin
David Bowie, Iggy Pop ja Marc Bolan!

Toki paikalliset muusikot ja popdiggarit osasivat arvostaa keikkoja silloin
tällöin niitä seuranneita jameja. Esimerkiksi Hasse Wallin kuvaus Hendrixin
keikasta on lukemisen arvoinen. Toisaalta Albert Järvinen kyllästyi Rolling
Stonesin stadikan keikkaan parin biisi jälkeen ja lähti kaljalle. Edward
Vesalasta tuli melkein Johnny Winter bändin rumpali, mutta rouvansa esti
hankkeen ukkonsa kielitaidottomuuteen vedoten. Ulkomaiset rokkarit osasivat
kylläkin arvostaa suomalaisia tyttöjä ja naispuolisia toimittajia, joita
tuntuu heille hyvin riittäneen. Ankeassa Suomessa ei juurikaan ollut
vaihtoehtoja yökerhoissa, joten monikin bändi päätyi keikan jälkeen
kotibileisiin, mm. M. A. Nummisen luukkuun, jossa eri kansalaisuudet saivat
väkijuomien avulla tutustua toisiinsa mm. kylpyammeessa. Tiettävästi
pidempiäkin suhteita on Suomen-keikkojen seurauksena syntynyt, eräs toimittaja
seurusteli mm. sekä Eric Burdonin että Ray Charlesin kanssa. 

Huhtamäen kirjaa lukee paitsi rattoisten anokdoottien vuoksi, myös siksi,
että moni keikka on jäänyt unohdukseen varjoon. Moniko esimerkiksi tiesi,
että Kinks kävi Helsingissä keikalla 1971, Pretty Things 1973, Alice Cooper
1974, Queen 1974, Sparks1975, Thin Lizzy 1975, Captain Beefheart 1975, Tom Waits
1977 jne. jne. Lista jatkuu loputtomiin. 

Koska keikkoja on sen verran paljon, Huhtamäki on valinnut järkevästi jotkut
suuret nimet tai Suomen kannalta kulttuurihistoriallisesti merkittävät
tapahtumat ja kuvaa niitä sitten perusteellisesti monien
silmännäkijälausuntojen tukemana. Ratkaisu on erinomainen, sillä huhupuheita
voidaan korjata eri näkökulmista, mm. legendaarisista Ramones-konserteista
1977 tallennetaan monia eri näkemyksiä tapahtumien kulusta. Siten vaikka
lähtökohta onkin rokkidiggarin, kirjalla on myös kulttuurihistoriallista
arvoa. 

Ikään kuin mutkan kautta kirja kertoo hyvin myös suomalaisen pop-lehdistön
tarinaa. Eri lehdissä ilmestyneet arviot ovat nimittäin herkullista luettavaa.
Esimerkiksi Tommi Liuhala kirjoitti Led Zeppelinin konsertista –70:
"Ilmeisesti osasyy konsertin pettymykseen on, että Led Zeppelinin edustama
raskas musiikkityyli alkaa olla ainakin tässä muodossa jo aikansa elänyttä".
Hehkuvat ja lennokkaat kuvaukset ovat useinkin kiinnostavampia kuin nykyään
kovin asiallinen popkritiikki. Suosikin hehkutus on toki omassa lajissaan ja on
ilmeistä, että keikkaraportit olivat usein peräisin kaikkea muuta kuin
silminnäkijöiltä. 

Kaikkiaan Live in Finland on erinomainen kirja sekä lukukokemuksena että
tietolähteenä, mukana ovat luettelot ulkomaalaisten bändien keikoista
1955-1978, tv-esiintymiset (joista suurin osa tuli sitten jyrätyksi historiaan
varsin pian YLEn toimesta) sekä hakemisto. Huhtamäen tyyli on paitsi luettava,
myös salaovela – usein lukija tajuaa jutun juonen vasta pienen viiveen
jälkeen.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/