[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: ”Minä lähden Pohjois-Karjalaan…”

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Henna Karppinen-Kummunmäki <hkarpp(at)utu.fi> FM, jatko-opiskelija,
kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Seppo Knuuttila; Helmi Järviluoma; Anne Logrén; Risto Turunen (toim.):
Syrjäseudun idea. Kulttuurianalyysejä Ilomantsista. SKS, 2012. 312 sivua.


”Minä lähden Pohjois-Karjalaan…”
---------------------------------------------------------

Syrjäseudun idea on Itä-Suomen yliopiston tutkijoiden tekemä
poikkitieteellinen artikkelikokoelma, jonka tarkastelukohteena on Suomen
itäisin kunta Ilomantsi. Muun muassa historian, erityisesti mikrohistorian,
kulttuurintutkimuksen ja perinteentutkimuksen alaan kuuluvat artikkelit
käsittelevät karjalaisuutta, syrjäseudun rakentumista, rajaa, tilaa ja
paikkaa.  Teoksen lähtökohta on innovatiivinen ja kokonaisuutena
mielenkiintoisesti toteutettu. Kirjan tieteellistä antia olisi voinut parantaa
rakentamalla keskustelua muun vastaavan suomalaisen tutkimuksen kanssa. Nyt
keskustelijat rajautuivat pitkälti Itä-Suomen yliopistoon.

 

 

Pohjois-Karjala, karjalaisuus ja Ilomantsi

Syrjäseudun idea. Kulttuurianalyysejä Ilomantsista on Itä-Suomen yliopiston
tutkijoista koostuvan kirjoittajajoukon monitieteellinen artikkelikokoelma, joka
tarkastelee Suomen itäisimmän kunnan Ilomantsin kautta syrjäseudun
rakentumisen, karjalaisuuden, rajan, tilan ja paikan käsitteitä. Kirjoittajat
edustavat ennen kaikkea historian, kulttuurintutkimuksen ja perinteentutkimuksen
aloja, mutta mukana on myös maantieteilijöitä ja kielentutkijoita.
Monitieteisyys näkyy myös tutkimusmetodeissa. Tekstiaineistojen lisäksi,
monissa artikkeleissa on käytetty hyväksi muistitietotutkimusta ja
haastatteluaineistoja, kuva-analyysia ja kenttähavaintoja. Ajallisesti teos
painottuu enimmäkseen 1900-ja 2000-luvuille.

Kirja koostuu 24 artikkelista, jotka on jaettu kolmeen osioon. Ensimmäinen
osio Sanoilla tehtyjä seutujakeskittyy enemmän Pohjois-Karjalaan
kokonaisuutena, syrjäseudun rakentumiseen ja rajan käsitteen merkitykseen
Pohjois-Karjalan tapauksessa. Toinen osio Ilomantsi tekoina ja
kokemuksinakeskittyy Ilomantsiin, sen historiaan ja ominaispiirteisiin muun
muassa paikallislehdistön, rajavartiolaitoksen, luonnon, uskonnon ja murteiden
kautta. Kolmas osio Ilomantsi taiteinatarkastelee sitä, miten ilomantsilaisuus
näkyy paikallisessa taiteessa.

Noin kymmenen sivun mittaiset artikkelit on aseteltu sivulle kahdelle palstalle.
Pieni tekstikoko haittaa jonkin verran lukemista. Kuvitusta on suhteellisen
vähän, mutta kuvat ovat tarkoin harkittuja ja sopivat mielestäni
kokonaisuuteen. Kansi on erittäin kaunis. Vihreä kansi geometrisine
aaltokuvioineen paljastuu tarkemmalla katsomisella hakkuuaukeaksi. Kansikuva on
yksityiskohta Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen ottamasta valokuvasta, joka
löytyy kokonaisuudessaan kirjan sivulta 191. Kuten Riitta Raatikainen
artikkelissaan toteaa, kuvassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla tyypillinen
tapa kuvata Pohjois-Karjalaa, jonka keskiössä on koskematon erämaa, mutta
joka Raatikaisen mukaan rinnastuu nyt tropiikin hakattuihin sademetsiin, jonka
hallintaoikeuden alkuperäiskansat ovat menettäneet metsäyhtiöille.
(Raatikainen s. 190)

Kirja sisältää lukuisia mielenkiintoisia tekstejä ja näkökulmia. Nostan
seuraavaksi esille muutaman itseäni erityisesti kiinnostaneen artikkelin.

Kaksi kansaa

Heikki Kirkisen artikkeli ” Onko Suomessa kaksi kansaa?” käsittelee
suomalaisten alkuperää ja sitä, kuinka eri aineistot antavat samoihin
kysymyksiin eri vastauksen. Artikkeli osoittaa, että kysymys suomalaisten
alkuperästä on paljon monimutkaisempi kuin on aiemmin oletettu. Erityisesti
yhteydet länsi- ja itäsuomalaisten heimojen välillä ovat olleet luultua
tiiviimmät ja monimuotoisemmat.

Kirkisen teksti on hyvin ajankohtainen, sillä keskustelu Itä- ja Länsi-Suomen
eroista esiintyy aika ajoin valtamediassa. Viimeisimpänä aiheen otsikoille
antoi Elina Salmelan väitöstutkimus, jonka mukaan itä- ja länsisuomalaisilla
on erilainen geeniperimä. Mieleen muistuu myös Helsingin
Sanomien Nyt-liitteen juttu heinäkuulta 2010. Reportaasi käsitteli kahta
kuntaa Laitilaa ja Kiteetä. Länsisuomalainen Laitila näyttäytyi lehden
jutussa siistinä ja hyvinvoivana, ”sivistyneenä” länsisuomalaisena
pikkukuntana, kun taas Kitee oli itäsuomalainen, sulkeutunut ja työttömyyden
vaivaama peräkylä, jossa ruohon annettiin rehottaa ja autonromut täyttivät
pihamaat. Jotta alleviivaavuus olisi tullut vieläkin selvemmäksi, jutun kuvat
oli tarkoin valittu, ja otettu sellaisesta kuvakulmasta, että ne vahvistivat
tekstissä esitettyjä mielikuvia. Kansatiede tuntee termin ”romuraja”, joka
seurailee Pähkinäsaaren rauhan rajaa Suomen poikki. Tämän rajan
länsipuolella pihat ovat siistejä, kun taas itäpuolella niiden annetaan
villiytyä ja täyttyä romusta (ainakin takapihojen osalta). Olen asunut Turun
seudulla nyt viisi vuotta ja täysin subjektiiviseen kokemukseen pohjautuen voin
sanoa, että Länsi-Suomestakin löytyy kaikennäköistä pihapiiriä, eivätkä
kaikki ole mitenkään edustuskelpoisia.

Kotiseutu mielikuvissa ja kielessä

Tuulikki Kurki pohtii puolestaan artikkelissaan ”Kotiseutukoodi” raja- ja
syrjäseutujen representaatioita paikallishistorioissa ja kotiseutukuvauksissa.
Kotiseutu määrittyy monin tavoin. Se voi olla konkreettinen paikka, kuten
kunta, kylä tai maakunta, tai pelkästään epämääräisessä menneessä
oleva myyttinen paikka, kerronnallinen tila. Kotiseutuun voi liittyä myös
yhteisöllisyyden tunne, tunne kuulumisesta johonkin tiettyyn alueeseen tai
paikkaan. Artikkelissaan Kurki viittaa koodilla niihin kerronnan ja kuvauksen
tapoihin, joilla kotiseutua kuvataan. Tietyt kerronnan teemat toistuvat kuten
esihistoria, maisema, asutushistoria, liikenneyhteydet ja elinkeinoelämä,
koulu- ja sivistystoiminta, merkkihenkilöt, talot ja merkittävimmät
tapahtumat. Kotiseutukirjoissa korostuu oman seudun ainutlaatuisuus. Kurki
toteaa lisäksi, että Suomen ja Venäjän rajaseudun kuvauksissa tyypillisiä
piirteitä ovat rajan olemassa olo merkityksellisyys ja viime sodissa
menetettyjen alueiden nostalgisoiminen. Jokainen paikallishistorioita lukenut
voi havaita Kurjen esittämät luonnehdinnat. Erityisen mielenkiintoinen oli
toteamus siitä, että koska kotiseutuun liittyy niin vahvasti yhteisöllisyyden
tunne, kuvaukset sen ainutlaatuisuudesta jäävät usein ulkopuoliselta
lukijalta ymmärtämättä. Tekstin tasolla kotiseutukirjat eivät ulkoisesti
juuri eroa toisistaan, mutta ne ovat merkityksellisiä yhteisön jäsenille.

Samaan kotiseututietoisuuden teemaan voisi niputtaa myös Marjatta Palanderin ja
Lea Kontkasen artikkelin ”Ilomantsilaisnuoret kotimurteensa
merkitsijöinä”. Murretietoisuustutkimus kuuluu kansanlingvistiikkaan ja se
tutkii kielenkäyttäjien kielitietoisuutta ja asenteita. Aiemmissa
tutkimuksissa on selvinnyt, että maakuntien murre-erot ovat tasoittumassa
varsinkin nuorten keskuudessa. Tätä artikkelia varten kirjoittajat pyysivät
Ilomantsin lukiolaisia kirjoittamaan oman kotipaikkakuntansa matkailuesittelyn
omalla murteellaan. Tutkimuksen tulokset on esitelty artikkelissa
yksityiskohtaisesti koottuina taulukoihin, joista voi nähdä eri
murrepiirteiden esiintyvyyden. Näiden perusteella kirjoittajat tulivat
tulokseen, että nuoret ovat tietoisia aluemurteensa eri piirteistä, joskin
yhdistelevät niitä eteläisiin slangisanoihin ja englannin kieleen.

Kielentutkimus ei ole olleenkaan ominta alaani, mutta luin artikkelia suurella
mielenkiinnolla jo senkin vuoksi, että olen kasvanut savo-karjalaisella
murre-alueella. Itsellenikin aivan uutena asiana tuli mie,ja sie-pronominien
esiintyvyys Pohjois-Karjalan alueella. Kirjoittajien mukaan Ilomantsi ei ole
vanhastaan mie,sie-aluetta vaan sen ydinalueita ovat olleet Keski-Karjala eli
Kitee, Kesälahti, Rääkkylä ja Tohmajärvi ja pohjoiseen päin mentäessä
Polvijärvi, Outokumpu ja Liperi. 2000-luvulla tehdyt tutkimukset osoittavat,
että pronominien käyttö on kuitenkin laajentunut pohjoiseen Juukaan ja
Lieksaan. Tämä on varsin erikoista, sillä mie,sietä pidetään erityisesti
pohjoiskarjalaiselle murteelle tyypillisenä. Artikkelia lukiessani aloin pohtia
omaa murteen käyttöäni, varsinkin kun olen asunut jo jonkin aikaa itselleni
vieraalla murrealueella. Huomaan lipsauttavani aika
ajoin mä,sä mie,sien tilalle tai meneväni mettään enkä mehtään.
Lisäksi välillä tarttee tehdä jotain. Sen sijaan en ole varma, tulenko
Turussa täysin ymmärretyksi, jos sanon, että jokin välttää tai
ei toinna tehdä jotain.

Kulttuurihistoriaa, mikrohistoriaa vai kulttuurimikrohistoriaa?

Palataanpa takaisin kirjan johdantoon. Johdannon otsikko Monitieteisestä
kulttuurihistoriasta tieteidenväliseen kulttuurimikrohistoriaanherätti heti
kirjoittajan mielenkiinnon. Johdannossa tekijät toteavat, että he ovat
kehittäneet käsitteen kulttuurimikrohistoria kuvaamaan tutkimuksensa
lähtökohtaa, jossa

”…tarkastelu suunnataan sellaisille elämän alueille, jotka mahtuvat
kulttuurin käsitteen laajan määritelmän piiriin. Kaikessa ihmistoiminnassa
voidaan toki nähdä kulttuurisia aspekteja, mutta 'kaikkea' ei ole perusteltua
pitää kulttuurina. Kulttuurin laajan määritelmän ongelma onkin siinä,
että sillä on niin moninaisia kosketuspintoja ja kytköksiä esimerkiksi
sosiaalisiin, taloudellisiin, oikeudellisiin, luonnontieteellisiin ja
hallinnollisiin käytäntöihin. Se, miten näiden eri alojen vuorovaikutus
toimii ja millaisia kulttuurisia merkityksiä ne tuottavat, on
tutkimustehtävä, ei tulos. Näin ollen kulttuurimikrohistoria voidaan
käsittää yhtäältä kohteitaan rajaavaksi tutkimusotteeksi ja toisaalta se
viittaa myös kulttuurintutkimukseen todellisuuden erityisenä kuvaustapana.”
(johdanto s.8-9)

Omista lähtökohdistani katsottuna määritelmä on suorastaan hämmentävä.
Olisin mielelläni halunnut tietää mitä ”kaikkea” ei ole perusteltua
pitää kulttuurina, jos kuitenkin teoksen tarkastelu suuntautuu niille elämän
osa-alueille, joita voidaan pitää kulttuurisina.  Lisäksi koin hienoisen
pettymyksen, sillä otsikkoa lukuun ottamatta johdannossa ei varsinaisesti
mainita kulttuurihistoriaa tai erityisesti pohdita sitä, miten tämä teos
eroaa siinä tehtävästä tutkimuksesta.  

Kulttuurihistorialla on täysin päinvastainen näkökulma kulttuuriin. Kuten
oppiaineen emeritusprofessori Kari Immonen on asian esittänyt,
kulttuurihistorian keskeisimmät käsitteet ovat historiallisuus ja
kulttuurisuus. Historiallisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikkien
kulttuurihistorian tutkimien ilmiöiden katsotaan olevan paikallisesti ja
ajallisesti määrittyneitä eli historiallisia. Se on tietoisuutta siitä,
että menneisyyden kerrostumista muodostuu ainutlaatuinen nykyhetki.
Kulttuurisuuden periaate lähtee taas siitä, että kaikki ihmistoiminta, taide,
tiede, uskonto, aineellinen todellisuus, sosiaaliset käytännöt, ajattelutavat
ja tunteet ovat kulttuurista. Kulttuurisuudessa nähdään kaksi tasoa:
syvärakenne ja toiminnan taso. Kulttuurihistorioitsijan tehtävänä on
löytää nämä syvärakenteet, tuoda ne näkyväksi ja tarkastella miten ne
vaikuttavat. Jokainen ihminen on yksilö, mutta samalla oman aikansa lapsi,
jonka toimintaa ohjaavat ympäröivä yhteiskunta ja se aika, jossa hän elää.
Oppiaineen nykyinen professori Hannu Salmi on puolestaan määritellyt
kulttuurin tapana, jolla ihmiset ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kulttuurihistorian monien eri
tieteenalojen teorioita yhdistelevä tutkimusote olisi ainoa oikea tapa tehdä
tällaista tutkimusta. Mikrohistoria käy tällaisen kohteen tutkimukseen
erinomaisesti. Paikkakunta, pieni sellainen, on klassinen mikrohistorian
tutkimuskohde. Mikrohistorialle keskeistä on mikro- ja makrotasojen vuorottelu,
eli kuinka mikrotason, Ilomantsin, tilanne heijastaa suurempaa kokonaisuutta.
Keskiössä on tyypillinen poikkeus, jonka avulla haetaan esille suurempaa
kokonaisuutta. Tämä vuorottelu ei tule kaikissa artikkeleissa esille ja syynä
lienee se, että Syrjäseudun idean tekijät edustavat monia eri tieteenaloja.
 Tutkimusotteet ovat näissä erilaisia, joten herääkin kysymys, oliko
tarpeellista yrittää niputtaa kaikkia tekstejä yhden yläkäsitteen alle?

Teoksen ilmeinen puute on keskustelijoiden rajautuminen hyvin pitkälti
Itä-Suomen yliopistoon. Nopea silmäys lähdeluetteloon paljastaa, että suurin
osa tutkimuskirjallisuudesta on tuotettu Itä-Suomen yliopistossa joitakin
Helsingin yliopiston teoksia lukuun ottamatta. Totta kai me kaikki käytämme
ensisijaisesti oman kotiyliopistomme tuotantoa.  Tämä teos kuitenkin vihjaa,
joskaan ei eksplisiittisesti sitä sanokaan, tekevänsä aivan uudentyyppistä
tutkimusta. Miten on tulkittavissa se, että kirjan tekijät ovat jättäneet
huomiotta sellaista suomalaista tutkimusta, joka selvästi tukisi teoksessa
esitettyjä tutkimusaiheita?

Esimerkkinä voidaan ottaa esille kirjan artikkelit rajaseudusta ja
periferiasta. Näihin teksteihin laaja-alaisemman tutkimuskeskustelun mukaan
ottaminen olisi tuonut enemmän monisyisyyttä. Lapin yliopistossa tehtävä
kulttuurihistoriallinen tutkimus Lapista ja sen perifeerisyydestä voidaan
nähdä korreloivan Pohjois-Karjalan tilannetta. Molempia alueita yhdistää
etäisyys hallinnollisista keskuksista, eräänlaisen riistetyn maan asema ja
siitä seuraava etelän ”herraviha” sekä mielikuvat koskemattomasta
erämaaluonnosta.

***

Kokonaisuutena Syrjäseudun idea on mainiota luettavaa sekä historian ja
kulttuuritutkimuksen alalla työskenteleville että pohjoiskarjalaiselle
lukijakunnalle tai maakunnasta lähtöisin oleville. Vaikka Ilomantsi ei olisi
paikkakuntana tuttu, teos antaa paljon välineitä alan tutkijoille pohtia,
miten vastaavaa tutkimusta voisi soveltaa muualle Suomeen. Raja ja luonto taasen
ovat osa monen pohjoiskarjalaisen kokemusmaailmaa, joten teoksen tekstejä voi
jossain määrin käyttää oman kotikunnan tarkastelun apuna.

Kirjoittajalla on pohjoiskarjalaiset sukujuuret, mutta hän ei ole koskaan
käynyt Ilomantsissa. Hän pitää itseään edelleen pohjoiskarjalaisena vaikka
sukulaisten mukaan turkulaisuus on jo tarttunut puheeseen. Hänen
rivitalopihallaan ei ole ollut romuja, ei Itä- eikä Länsi-Suomessa.

Viitatut lähteet:

Immonen, Kari: Uusi Kulttuurihistoria. Kulttuurihistoria. Johdatus
tutkimukseen. Toim. Kari Immonen & Maarit Leskelä-Kärki. 2.p. Tietolipas 175.
SKS, Helsinki (2001), 2002.

Malmberg Ilkka: Suomessa elää kaksi kansaa. Länsi ja itä. Helsingin
Sanomat, Nyt-kuukausiliite, 7/2010.

Salmi, Hannu: Vuosisadan lapset. 1800-luvun kulttuurihistoria. Turun Yliopisto
‒ Kulttuurihistoria. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus, Turku, 2002.

Väitöstutkimus: Näin hurjasti itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan.
Mtv3-internetsivut
10.10.2012,http://www.mtv3.fi/koti/arki/artikkeli.shtml/2012/10/1633091/vaitostutkimus-nain-hurjasti-ita--ja-lansisuomalaiset-eroavat-toisistaan
(21.5.2013)

Tuominen, Marja: Missä maanpiiri päättyy? Pohjoisen kulttuurihistorian paikat
ja haasteet. K&H, Cultural History ‒ Kulttuurihistoria 8, Turku, 2010,
s.309‒337

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/