[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Muoti – normaalia vai epänormaalia?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vincent, Susan J.: The Anatomy of Fashion: Dressing the Body from the
Renaissance to Today. Berg, Oxford, New York, 2009. 234 sivua.


Muoti – normaalia vai epänormaalia?
---------------------------------------------------------

Jos eurooppalaisen vaatetuksen historia kiinnostaa sinua, tartu Susan J.
Vincentin kirjaan The Anatomy of Fashion: Dressing the Body from the Renaissance
to Today. Runsasta alkuperäisaineistoa, aikalaiskirjallisuutta ja
tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen brittitutkija paneutuu keinoihin, joilla
Englannissa – lähinnä eliitti – on 1500-luvulta lähtien muovannut
ihmisruumiin eri osia vaatteiden avulla. Päästä alkaen hän etenee jalkoihin
ja koskettaa viimeksi myös ihoa. Teoksensa lopussa hän vertaa aikalaisten
mielestä normaaleja historiallisia muokkauskeinoja ja meidän mielestämme
normaalia kauneuskirurgiaa.

Pikasilmäyksiä muodin oikkuihin

Muodin historian asiantuntija Susan J. Vincent aloittaa kirjansa The Anatomy of
Fashion: Dressing the Body from the Renaissance to Today (2009) anekdootilla,
jonka pääosassa on hattu. Viktoriaaninen herrasmies asetti nimittäin hattunsa
hyvän tavan mukaan kirkon lattialle sunnuntain jumalanpalveluksessa. Kuinka
ollakaan, hattu tarttui ohikulkevan naisen vannehameeseen kolhiutuen ja
nuhrautuen pahanpäiväisesti. Tapaus nolostutti sekä miestä että naista.
Tämä anekdootti avaisi Vincentin mielestä monia teitä muodintutkimukseen.
Tutkija voisi tarkastella vaikka sitä, miksi tapaus nolostutti osapuolia ja
olisiko jokin muu vaatekappale kuin krinoliini tehnyt saman. Hän voisi ryhtyä
selvittämään, mitä värejä ja materiaaleja naisten vaatteissa käytettiin
tai miten naisia ja lapsia käytettiin hyväksi tekstiilien ja vaatteiden
valmistuksessa 1800-luvulla.

Vincent ei kuitenkaan lähde näille tutkimuksen teille, vaan lähestyy muodin
historiaa ruumiinosittain selvittäen, miten muoti on mitäkin vartalon kohtaa
milloinkin kohdellut. Hän ei sentään aloita muinaisista roomalaisista, vaan
uuden ajan alusta, johon hän on paneutunut aikaisemmin mm. teoksessaan Dressing
the Elite: Clothes in Early Modern England (2003). Vincent rajaa myös The
Antomy of Fashion -kirjansa Englantiin ja yläluokkaan. Hän aloittaa
tarkastelunsa päästä ja kaulasta, pudottautuu sitten rinnoille ja
vyötärölle, laskeutuu edelleen lantiolle ja takapuolelle sekä sukuelimiin ja
sääriin. Viimeksi hän tarkastelee myös ihoa. Epilogissa Vincent pohtii
vielä, miten nykyajan muoti muokkaa ruumista. Kaiken kaikkiaan hän osoittaa,
että muoti on villin kekseliästä. Yhä uusilla innovaatioillaan se
”rakentaa” kulutuspolitiikkaa, seksuaalisuutta ja sukupuolirooleja sekä
muuttaa tapoja ja moraalia. 

Historioitsijalle menneiden aikojen toiseus on selviö, ja toisenlaisia ovat
myös entisaikojen vaatteet. Vincent tarkastelee kirjassaan juuri tuota
vaatteiden toiseutta, mutta hän haluaa ymmärtää muotia aikansa kontekstissa.
Hän haluaa löytää puuteroitujen peruukkien, vannehameiden ja kalukukkaroiden
normaaliuden. Hän haluaa asettaa myös meidän aikamme muodin historiallisiin
yhteyksiinsä paljastaakseen oman aikamme normaaliuden outouden.

The Anatomy of Fashion-kirjassaan Vincent ei pyri kattavaan esitykseen vaan
pikemminkin luomaan pikasilmäyksiä muodin ihmeisiin ja innostamaan lukijan
katsomaan, mitä muoti kertoo kulttuurista, kun se leikitellen muokkaa ruumista
ja ulkoasua. Hän ei yritäkään vastata historioitsijoiden lempikysymykseen
”miksi”, sillä hänen mielestään se ei ole mielekäs eikä ainakaan
hyödyllinen kysymys muodin tutkimuksessa, sillä muodin oikuista ei koskaan
pystytä sanomaan, miksi ne ovat syntyneet. Hän myöntää, että muodin
muutokset liittyvät laajempiin kulttuurisiin muutoksiin, mutta pitää
tärkeänä etsiä nimenomaan niitä merkityksiä ja tunteita, joita vaatteiden
käyttäjät ja katsojat liittivät vaatekappaleisiin, ja mielleyhtymiä, joita
vaatteet herättivät.

 

Peruukkeja, jättikampauksia ja tärkättyjä kaulavaatteita

Päähän ja kaulaan liittyvistä muotiasusteista Vincent käsittelee
peruukkeja, jättikampauksia ja kaulaverhoja. Tekotukka oli outo pääkappale,
jonka englantilaiset miehet omaksuivat 1660-luvulla ranskalaisten esimerkin
innoittamana. Se säilyi Englannissa muodikkaana asusteena yli sadan vuoden
ajan, mutta tuomarit, lääkärit ja papit käyttivät sitä paljon kauemmin –
oikeudessa juristit käyttävät tekotukkaa yhä edelleen. Kallis peruukki
osoitti kantajansa varallisuutta ja sosiaalista asemaa. Se myös lämmitti
mukavasti – jopa niin mukavasti, että hattu saattoi unohtua kotiin, mikä oli
herrasmieheltä suoranainen etikettirikos! Naiset käyttivät kokoperuukkeja
vain, jos oma tukka oli harmaantunut tai harventunut iän tai sairauden vuoksi;
mm. Elisabet I peitteli vanhemmiten päätään tekotukalla. Mutta naiset
ripustelivat päähänsä monenlaisia hiuslisäkkeitä kampaustensa
täydennykseksi.

Peruukkien ja hiuslisäkkeiden ansiosta hiukset olivat 1700-luvun
jälkipuoliskolla huomattava kauppatavara, ja kaikkein halutuinta materiaalia
olivat terveen neitsyen päästä leikatut hiukset. Tekotukkia oli monenlaisia
ja monennimisiä, pieniä ja isoja, sileitä ja kiharrettuja, tummia ja
vaaleita, ja niillä oli omat merkityksensä ja käyttötilanteensa.
Peruukkimestarien lisäksi myös parturit ansaitsivat leipänsä tekotukkien
ansiosta, kun pääkappaleita piti pestä, kihartaa, kammata ja puuteroida.

Naisten kampaukset paisuivat 1770-luvulla valtaviksi. Pilakuvissa hiuslaitteet
ovat jopa naista suurempia, mutta todellisuudessakin ne saattoivat olla melkein
puoli metriä korkeita. Kampauksen ”rakentaminen” erityisen kolmiomaisen
tyynyn ympärille irtokiharoineen, helmineen, sulkineen, kukkineen,
rusetteineen, ruusukkeineen ja muine koristeineen sekä rasvaamisineen ja
puuteroimisineen kesti ainakin kaksi tuntia. Moisen hökötyksen kanssa ei
tietenkään voinut nukkua, vaan se oli purettava yöksi. Kolmekin tuntia meni
siihen, että koristeet poistettiin, kiharat rullattiin uudelleen ja päähän
kiedottiin verkkosuojus. Jättikampauksiin ei tietenkään ollut jokanaisella
varaa eikä aikaa, mutta ne, jotka kantoivat moisia ”laitoksia”, lienevät
kestäneet myös muotihullutukseen kohdistetun pilkan.

Kaulukset, kaulahuivit ja solmiot kohdistivat huomion kaulan seutuun. Usein ne
erottivat pään ja vartalon toisistaan dramaattisesti. 1500- ja 1600-luvulla
olivat muotia valkoiset pellavaiset röyhelö- ja myllynkivikaulukset.
1800-luvun alussa miehinen villitys olivat korkeat valkoiset tärkätyt
kaulaliinat, jotka kiedottiin moneen kertaan kaulan ympärille. Kuuluisa dandy
Beau Brummel käytti tällaista korkeaa kaulaliinaa ylväästi leuka pystyssä
kulkien, ja vähemmän kuuluisat keikarit jäljittelivät häntä, sillä tuo
kankea ja epäkäytännöllinen solmio kertoi kantajansa varakkuudesta ja
etuoikeutetusta asemasta.

Peruukkeihin ja kampauksiin tarvittiin puuteria, kauluksiin ja kaulaliinoihin
tärkkiä. Niitä saatiin viljan tärkkelyksestä. 1530-luvulla tärkkiä
tuotiin Englantiin Alankomaista, mutta pian sitä opittiin itsekin valmistamaan.
Touhu oli hidasta, sillä tärkkelyksen erottaminen kesti kuukauden päivät.
Huonoina viljavuosina se oli myös eettisesti kyseenalaista, sillä yhden
tärkkinaulan tekemiseen tarvittiin kaksi naulaa viljaa. Tärkki tuotti
kuitenkin tervetulleita verotuloja valtiolle. Vaikka kampausmuodin muutokset
1700-luvun lopulla vähensivät puuterin käyttöä, tärkkiä tarvittiin
edelleen mm. puuvillakankaiden kovettamiseen.

 

Rinnat ja vyötärö kuriin kureliivillä

Naisten muodissa rinnat ovat pysyneet luonnollisella paikallaan, mutta
vyötärö on välillä noussut ja välillä laskenut. 1500-luvulta lähtien
naisten asujen vyötärö pysyi pitkään paikoillaan, mutta 1790-luvulla se
kohosi juuri rintojen alapuolelle, mistä se painui taas  1820-luvulla
luonnolliselle kohdalleen. Viktoriaanisena aikana vyötärö oli suorastaan
muodin keskipiste. 1920-luvulla uuma putosi lanteille, mutta nousi pian
takaisin.

Eliitin naiset muokkasivat 1500-luvun jälkipuoliskolta lähtien vartaloaan
luuvahvisteisilla kureliiveillä, ja 1700-luvulta lähtien jokseenkin kaikki
naiset käyttivät korsettia. Tämä pysyikin muodissa lähes yhtäjaksoisesti
1950-luvulle asti. Ennen rintaliivien keksimistä korsetti muotoili myös
rintoja. Rottingilla ja valaan hetuloilla jäykistetyt korsetit olivat tukevia
ja todella muotoilivat vartaloa, koska niitä voitiin kiristää nyöreillä.
Kun ”valaanluun” saanti vaikeutui, korsetteihin pantiin terästä.
Vaatekappaleen pukeminen helpottui, kun etupuolelle kiinnitettiin hakaset.
Vuoden 1851 maailmannäyttelyssä oli esillä monia sekä naisten että miesten
korsetteja. 1920-luvulla vyötäröä korostava kureliivi jäi pois muodista, ja
korsetilla latistettiin vartaloa. 1950-luku oli taas korsetin kulta-aikaa –
silloin naisten vyötärö oli noin 15 cm hoikempi kuin nykyisin. Aina
1970-luvulle asti monet naiset käyttivät jotakin vartaloa muokkaavaa
vaatekappaletta.

Miestenkin vartalon siluetti muuttui aikojen kuluessa. 1570–1600 tiukoissa
topatuissa jakuissa oli pullean möhömahan muotoinen etuosa. 1700-luvun
puolimaissa miesten vartalo kaareutui päärynänmuotoisena, mutta vuosisadan
lopulla miehetkin alkoivat käyttää korsettia, jota pidettiin potenssin ja
itsekurin vaatekappaleena. Sitä käyttivät niin keikarit kuin
sotilashenkilötkin. Kureliivin käyttöön kannusti myös 1800-luvulla muotiin
tullut antiikin veistoksien miesihanne – hoikka, lihaksikas ja
pitkäsäärinen.

Kureliiviä kannatettiin ja vastustettiin. Kriitikoiden mukaan se aiheutti
vatsavaivoja, ummetusta ja selkärangan vääntymistä. Se päästi lihakset
heikkenemään, mistä aiheutui selkäkipuja. Puolustajien mukaan korsetti
lämmitti, suojasi vartalon pehmeitä osia, muotoili vyötäröä, litisti
vatsaa ja tuki rintoja. Korsetoitu vartalo oli voimakkaan, sivistyneen ja
kauniin oloinen – suorastaan eroottista katsottavaa. Luja korsetti antoi
käyttäjälleen korostuneen tietoisuuden omasta ruumiistaan. Vartalon
kuristaminen oli siis normaalia.

 

Pönkkähameita ja kalukukkaroita

1500-luvulla espanjalainen ja sen jälkeen ranskalainen pönkkähame korostivat
molemmat naisen lantiota ja takapuolta. Edellinen teki vartalon alapuolesta
kartion, jälkimmäinen lieriön jäykällä alushameella, joka oli vannehdittu
rottingilla ja valaanluulla. 1700-luvun puolivälin jälkeen vanteet
litistettiin ja asetettiin vartalon sivuille, jolloin hameista tuli hyvin
leveitä mutta litteitä. Ne päällä oviaukoista kulkeminen oli helpompaa kuin
pyöreissä hameissa. 1700-luvun lopulla muotiin tulleet kevyet asut
syrjäyttivät vannehameet joksikin aikaa, mutta 1820-luvun jälkeen
kartiomaiset hameet jäykkine alushameineen tulivat taas muotiin. Vuonna 1856
markkinoille tuli häkin mallinen teräksinen krinoliini. Naisen lantion ja
takapuolen korostaminen jatkui 1900-luvun alkuun saakka.

Krinoliini aiheutti monenlaisia tapaturmia – mm. alussa mainitun, vaikkakin
ehkä keksityn hattuonnettomuuden. Tehtaissa leveät hameet tarttuivat
koneisiin, kadulla ohikulkijoiden jalat sotkeutuivat vanteisiin, kotona laaja
hame saattoi helposti syttyä tuleen. Mutta jotakin hyötyäkin krinoliineista
saattoi olla: jalat sopivat liikkumaan vapaasti leveän hameen alla ja
pullistunut hame pelasti muutaman naisen hukkumasta.

Keskiajalta asti säärten näyttäminen oli miesten asia; naisten alarajat
olivat piilossa – nilkka korkeintaan vilahti. Mutta miehet näyttelivät
vapaasti nilkkojaan, sääriään ja reisiään satojen vuosien ajan. 1500- ja
1600-lukujen taitteessa sutjakat sääret auttoivat jopa menestymään
hovipiireissä. Niillä tanssiminen, miekkailu ja ratsastaminen kävivät näet
näyttävästi. Tärkeää saattoi olla myös lantionseudun korostaminen
1500-luvun puolivälistä lähtien jouhilla, heinillä tai leseillä topatuilla
pönkkähousuilla ja 1600-luvulla löysillä polvihousuilla. 1500-luvun
jälkipuoliskolla oli iso topattu kalukukkaro mieskunnon symboli. Se kuului ajan
muodissa osien estetiikkaan, joka korosti detaljeja. Kuitenkin vasta
1600-luvulla, kun kalukukkarot olivat jo jääneet pois muodista, niistä
ruvettiin kirjoittamaan pilkallisesti. 1700-luvun lopulla huomio kiinnittyi
uudelleen miesten haaroihin, kun vaaleasta kankaasta ommellut kireät
pantalongit tulivat muotiin.  

1700-luvun lopulla myös naiset alkoivat käyttää pantalongeiksi –
nimettömiksi – kutsuttuja vaatekappaleita. Sitä ennenhän naiset olivat
kulkeneet hameittensa suojassa alapää paljaana. Uutta pukinetta vastustettiin
kovasti, ja sen käyttö yleistyi hitaasti. Kuitenkin jo 1830-luvun loppuun
mennessä Englannin yläluokan naiset hyväksyivät alushousut, mutta naisten
housuasun hyväksyminen kesti uskomattoman kauan. Vielä vuonna 1983 eräs
krematorion naistyöntekijä sanottiin irti tehtävästään, kun hän saapui
työhön housuasussa!

 

Peittämistä ja paljastamista

Vincent ei tutki keinoja, joilla muoti on ihoa eri aikoina käsitellyt, vaan
tarkastelee ihon ja vaatteiden suhdetta. 1900-luvulle asti sekä yläluokkaiset
miehet että naiset ovat paljastaneet itseään varsin vähän. Lähinnä
kädet, kasvot ja kaula ovat näkyneet, mutta niitäkin on peitelty. Sekä
miehet että naiset ovat käyttäneet käsineitä, joiden riisumisella on ollut
erilaisia merkityksiä. Kasvojakin on piiloteltu. 1500-luvun puolivälissä
naamiot tulivat Venetsiasta Ranskan kautta Englantiin, ja hienot naiset alkoivat
suojata niillä kasvojaan ulkosalla, mutta teatterissa he lienevät piiloutuneet
niiden taakse ihan huvikseen. 1700-luvun lopun muodikkaissa naamiaishuveissa
kasvojen piilottaminen lähinnä lisäsi eroottista jännitystä.

Sekä naisten että miesten edellytettiin pitkään peittävän käsivartensa ja
ranteensakin. Kun sitten 1600-luvun muoti paljasti niitä hieman, paheksujia
riitti. 1800-luvun taitteessa paljauden tuomitsijoita löytyi varmasti paljon
enemmän, kun ohuet ja kevyet puuvillaiset empirelinjaiset asut jättivät
nähtäväksi käsivarret lähes kainaloihin asti sekä kaulan ja puolet
rinnoistakin. – Koska Vincent on uuden ajan alun spesialisti, jäin kaipaamaan
mainintaa paljaasta kaulasta, hartioista ja olkapäistä, jotka renessanssipuvun
laaja nelikulmainen kaula-aukko päästi näkyviin 1500-luvulla. Henrik VIII:n
puolisoiden ja Elisabet I:n muotokuvat olisivat tarjonneet paljaudesta hyviä
esimerkkejä. 

Vaalea hipiä oli statuksen ja kauneuden merkki; mitä valkeampi iho, sen
kauniimpi, ajateltiin. Vaatteiden alla iho säilyi kalpeana, mutta kasvoja oli
suojattava ulkona liikuttaessa. Yläluokan naiset kulkivatkin hattu päässä ja
päivänvarjon alla, jotteivät olisi ruskettuneet. Elisabet I:lle kalvas iho
oli suoranainen pakkomielle. Vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeinen
ulkoilmakulttuuri toi mukanaan ruskettuneen ihon arvostuksen eliitin naisten
keskuuteen.

Talvella, kun asunnot olivat kylmiä, vaatteet olivat tärkeitä ruumiin
lämpötasapainon kannalta. Mutta vaatteita ei uskallettu hevin riisua tai edes
vähentää sään lämmetessäkään. Aina löytyi varoittavia esimerkkejä
vilustumisesta tai pahasta kulkutaudista, joka iski heti, kun vähän veto
kävi.

Vaatteiden aiheuttamat vaaratilanteet ja onnettomuudet ovat nykyisin
harvinaisia, mutta niin kauan kuin ihmisillä oli päällään paljon pukimia ja
elävää tulta käytettiin, kynttilänliekit ja takkatuli olivat alituisia
vaaran aiheita. Naisten pitkät ja leveät hameet syttyivät helposti. Siksi oli
hyvä pitää käsillä villainen peite tai röijy, jolla tulen voi tukahduttaa.

 

Nykyaikaista ruumiin muokkausta

Kuten Vincent kirjassaan osoittaa, ihmiset ovat vuosisatojen ajan nauttineet ja
kärsineet vartalonsa muotoilemisesta. Myös meidän aikanamme ruumista
muotoillaan. Mutta ovatko meidän keinomme jotakin aivan uutta ja erityistä?
Tähän kysymykseen Vincent etsii vastausta kirjansa epilogissa. Hän väittää
aluksi provosoivasti, ettei ulkoasu ole enää samalla tavalla tärkeä, kuin se
on ollut entisaikaan, ja ettemme enää hämmästy, vihastu, ilahdu tai
riehaannu vaatteista ja siitä, miltä ne näyttävät. Hän myöntää silti,
että vaatteet vaikuttavat edelleen siihen, miten yksilö kokee itsensä ja
miten arvioimme toisia. Yhteisön tasolla arvioidaan kuitenkin harvoin, mikä on
oikea ja mikä väärä vaate. – Uskonnollisten tunnusten käyttämisen
aiheuttamat kiistat sekä muutaman vuoden takainen napapaita- ja
pyllyvakokeskustelu osoittavat kuitenkin, ettei kaikkea hyväksytä, vaikka
melkein missä tahansa pukeudutaan melkein miten tahansa.

Entisaikojen suurilla, raskailla ja peittävillä vaatteilla on ollut melko
helppo muuttaa vartalo toisen näköiseksi – sekä aikalaiskriitikoiden että
myöhempien aikojen arvostelijoiden mielestä ”luonnottomaksi”. Meidän
aikanamme ruumiin muokkaus ei kuitenkaan onnistu pienillä, kevyillä ja
paljastavilla vaatteilla. Siksi ihanneminän saamiseksi käydään käsiksi itse
ruumiiseen – tatuoinnein, lävistyksin, kliinisin interventioin ja
plastiikkakirurgin veitsin. Nämä tuottavat todellisia muutoksia, joiden
jälkeen ruumis on ikään kuin autenttisempi kuin vaatteilla muokattu vartalo.
Onneksi tämä autenttisuuden paradoksi on vain älyllisesti kiehtova eikä
velvoita ketään minkäänlaiseen ruumiin muokkaukseen. 

Vincentin kirjassa on monia kohtia, jotka panevat miettimään muodin
mielekkyyttä, mutta erityisesti sen tekevät ne epilogin sivut, joilla hän
käsittelee plastiikkakirurgian ja kliinisten interventioiden osuutta ja
merkitystä nykyihmisten ruumiin muokkauksessa. Onko ruumis todellakin hyödyke,
jota voidaan markkinoida, myydä ja leikellä? Onko ihanneruumis ostettavissa
botoxilla, rasvaimulla, silokonirinnoilla tai -pohkeilla, kaulanahan tai
emättimen kiristyksellä, pakaroiden tai peniksen suurentamisella?

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/