[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Olemmeko yhtä erilaisia vai eri lailla samanlaisia?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Saukkonen, Pasi: Erilaisuuksien Suomi - Vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan
vaihtoehdot. Gaudeamus Oy, 2013. 252 sivua.


Olemmeko yhtä erilaisia vai eri lailla samanlaisia?
---------------------------------------------------------

Suomen kielellisten ja uskonnollisten vähemmistöjen muodostama mosaiikki on
kuin lapsuuden lelu, kaleidoskooppi: kun välillä ravistaa, se näyttäytyy
aina uusin värisävyin. Pasi Saukkonen on tarttunut laajaan ja vaikeasti
hahmotettavaan aiheeseen, jossa pääpaino on tällä kertaa ruotsin kielessä
ja maahanmuuttajissa. Vähemmälle jäävät ortodoksit ja muut uskonnolliset
yhdyskunnat - puhumattakaan Jumalaan uskovista luterilaisista, jotka hekin ovat
Suomessa pieni vähemmistö. Hän onnistuu huolellisella ja asiallisella
tyylillä todistamaan maamme vanhaa monikulttuurisuutta ja
vähemmistöpolitiikan ajankohtaisia haasteita. Teos soveltuu takakantensa
lupausten mukaisesti kansalaiskeskustelun virittäjäksi ja oppimateriaaliksi,
mutta on lajityypiltään hieman epämääräinen - pamfletiksi liian
maltillinen ja laaja, tietokirjaksi liian keskusteleva, mutta jossain näiden
välimaastossa erittäin onnistunut näyte siitä, kuinka arasta aiheesta
voidaan keskustella tasapainoisesti.

Katsellessani kirjaa nimeltään Erilaisuuksien Suomi nousi mieleeni kohtaus
elokuvasta Brianin elämä, jossa päähenkilö pitää puhetta väkijoukolle ja
yrittää tolkuttaa, että kaikki ihmiset ovat erilaisia – väkijoukko toistaa
kuorossa samat sanat, minkä jälkeen yksi vielä erilaisempi kiistää olevansa
erilainen. Olisiko tämäkin kirja tavanomaista suvaitsevaisuuden ylistystä?
Ilokseni jouduin pettymään, sillä Pasi Saukkonen pohtii aihetta kattavasti,
eri näkökulmista, kiihkottomasti ja vankalla asiantuntemuksella. Kirja täytti
odotukseni lähinnä sikäli, etten itsekään keksinyt hyviä vastaväitteitä.
Koska liian laaja yksimielisyys on aina huolestuttava, yritän kuitenkin
kaivella kivien alta ja rivien välistä.

Ensimmäisessä luvussaan Saukkonen esittelee Topeliuksen luoman ”kansallisen
kulttuurin prototyypin”, jota hän pitää ristiriitaisena, koska ”aidon
suomalaisuuden malli sijoitettiin nimenomaan sisämaan suomenkieliseen
talonpojistoon” (s. 21), vaikka Topelius ja muut 1800-luvun suomalaista
kansallisuusaatetta luoneet olivat itse pikemminkin ruotsinkielisen rannikon ja
kaupunkien älymystöä. Tässä he kuitenkin toimivat täysin aikansa
romantiikan hengessä. Myös monikansallisen Sveitsin sankarihahmot Wilhelm Tell
ja pikku-Heidi löydettiin köyhästä ja turmeltumattomasta alppimaisemasta,
jossa ihmiset olivat juroja ja hienostelemattomia, mutta nauttivat vapaudestaan
rehellisinä ja hyväsydämisinä luonnonlapsia. Yhdysvalloissa itärannikon
yliopistot, sanomalehdet ja kirjailijat hellivät mielikuvaa ”Villin
Lännen” uudisraivaajien ankarasta mutta oikeudenmukaisesta cowboyetiikasta,
joka tarjosi jokaiselle mahdollisuuden uuteen alkuun ja onnellisuuden
tavoitteluun kovalla työllä. Kun kapinalliset 1970-luvun nuoret alkoivat
kirjoittaa kirjoja ja tehdä elokuvia, joissa Jesse James olikin pelkkä rosvo
ja karjapaimenet vastenmielisen törkyturpaisia syljeskelijöitä, jotka
kylpivät kerran vuodessa vaatteet yllään, eivätkä ratsuväen komeat
keltahuivit rientäneetkään aina apuun viime hetkellä, he kuvittelivat
keksineensä jotain uutta ja myyttien murskaamisen palvelevan jonkinlaista
inhorealismin ihannetta. Todellisuudessa he vain yrittivät kartuttaa mainettaan
ja varallisuuttaan pilaamalla itseään parempien tutkijoiden ja taiteilijoiden
vaivalla luoman kauniin kansallisen kertomuksen.

Ei kai kukaan Suomessakaan oikeasti kaipaa tuohivirsuja, eikä usko suohon
laulamisen voimaan? Silti en varmastikaan ole ainoa isä, joka toivoisi lastensa
– ja kaikkien maahanmuuttajien – edes kerran maistavan mämmiä
pahvilaatikosta, läiskivän sääskiä sateessa kytevän juhannuskokon
äärellä, oppivan muutaman vaikeaselkoisen säkeen tiernapoikien esityksestä,
hiljentyvän joulurauhan julistukseen, kuuntelevan kärsivällisesti veteraanien
juttuja, kokevan kuinka Suomen jääkiekkojoukkue löytää vielä uuden tavan
hävitä nöyryyttävästi, hakkaavan halkoja, kestävän urheasti
löylynheittoa ja hiihtävän puusuksilla… Kyse on ikään kuin
aikuistumisriitistä, joka jokaisen suomalaisen pitäisi kärsiä lunastaakseen
itselleen oikeuden istua lopun ikäänsä lattea litkimässä, kännykkäänsä
hiplailemassa tai golfia pelaamassa swahilinkielisten kaveriensa seurassa.
Olisiko siinä sittenkään mitään niin kovin paradoksaalista, vaikka
kohottaisimme Runebergin ja Leinon rinnalle kansakunnan syvimpien tuntojen
kuvaajana Irwin Goodmanin, jonka mukaan ”Tää maa on suomalaisten, ryynästen
ja horttanaisten! Täällä kunnon hiki on miehen deodorantti ja joka jätkä
melkein kuin Isontalon Antti – ellei puhe auta, niin puukko, jumalauta!”

 

Kansalliset kuten muutkin itseymmärrykset ovat aina stereotypioita, joita
muutama sukupolvi ehtii häpeillä ennen kuin huumorintajuisemmat jälkeläiset
pystyvät suhtautumaan niihin itseironialla. Australialaiset eivät enää
nolostele vankisiirtolamenneisyyttään, eivätkä yritä brändätä maataan
vastapainoksi Waltzing Matildalle ja Krokodiili-Dundeelle. Myös
kosmopoliittiset suomalaisjupit voivat arvostaa nostalgista maalaismaisemaa ja
retro-Kekkosta, vaikkeivät pitäisikään niitä enää poliittisesti
relevantteina esikuvina tulevaisuudelle. Varmasti jo 1800-luvun
kansallisromantikotkin ymmärsivät, että heidän kuvailemansa impivaarat ja
saarijärvenpaavot olivat kaukana alati muuttuvan maailman ja kansainvälisen
kilpailukyvyn edellyttämästä selluloosateollisuudesta.

Saukkosta ei kuitenkaan voi arvostella siitä, etteikö hänkin tunnustaisi
tiettyä oikeutusta topeliaaniselle identiteetille. Ainakin se korosti
kansalaisten yhdenvertaisuutta kielestä ja säädystä riippumatta. Topeliuksen
maailmankuvassa kansallisen yksimielisyyden ihanteen piti rakentua
kohtalonyhteyteen ja jumalanpelkoon, joka oli monenlaisen arkipäiväisen
erilaisuuden ja erimielisyyden yläpuolella. Saukkonenkin näkee suomalaisen
kulttuurin ominaispiirteiksi jatkuvuuden, yhteistyön ja sovittelun. Suomalaiset
ovat oppineet ratkaisemaan ongelmiaan maltilla – ja yhtä hyvin voisi todeta
Topeliuksen vanhahtavan maalailevin sanoin: ”Tämä on minun isänmaani. Jos
nimitän sitä suomen kielellä Suomenmaaksi tai ruotsalaisella nimellä
Finland, se on kuitenkin aina sama maa. Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat samaa
kansaa, puhukoot he mitä kieltä hyvänsä. Jumala on pitänyt heitä yhdessä
samassa kotimaassa monta sataa vuotta, samojen lakien ja saman hallinnon alla.
Mitä hyvää tai pahaa on tapahtunut toiselle, sen on kokenut toinenkin. He
ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa vieressä saman Pohjolan
tuntureilla, saman taivaan alla, tehdessään samaa ankaraa työtä henkensä
elatukseksi. Heillä on sama kristinusko…” (s. 99)

Voiko kauniimmin kuvailla liberaalista kansalaisyhteiskuntaa? No, puheet samasta
kristinuskosta kuuluvat tietenkin omaan aikaansa, eikä ole mitään syytä
rajoittaa suomalaisten äidinkieliä kahteen. En myöskään ole viettänyt
elämästäni montaa päivää tuntureilla ja taivasalla, mutta sehän on
”besides the point”. Topeliuksen sanoista kumpuava henki on ajaton ja kutsuu
niin juutalaisen (Topeliuksella oli itselläänkin juutalaisia esi-isiä) kuin
somalinkin yhteisen isänmaan palvelukseen.

 

Sisäasiainministeriön ”Perustietoa Suomesta” -oppaassa kerrotaan
(kaikkien?) suomalaisten olevan hiljaisia, rauhallisia, hyviä ystäviä,
täsmällisiä… Suomessa sinutellaan, mutta ei halailla, eikä autoilla ajeta
punaisia valoja päin. Tätä nykypäivän topeliaanisuutta ei toki tarvitse
ottaa turhan tosikkomaisesti, kuten Saukkonen tekee penätessään ”sijaa
erilaisille tavoille olla suomalainen” (s. 144).

Saukkonen pohtii luvuissa 5 ja 8 kielipolitiikkaa. Hän ei ota ainakaan
häiritsevästi kantaa ”pakkoruotsin” puolesta tai sitä vastaan, vaan tuo
reilusti esiin eri osapuolten näkemyksiä. Monelle ”aitosuomalaiselle”
tekisi varmaankin hyvää tutustua henkilökohtaisesti ruotsinkielisiin
maanmiehiinsä ja siihen, kuinka Runebergin Maamme-laulusta ja Topeliuksen
Maamme-kirjasta alkaen suomalaista kansallistuntoa rakennettiin ruotsin
kielellä. Jo alkeellinenkin kunnioitus valtionrakennuksen ja vapaustaistelujen
aseveljiä kohtaan edellyttäisi ruotsin erityisaseman suvaitsemista, vaikka
moni sai traumoja koulunpenkillä ja tiedostamattaankin epäilee, ovatko
suomenruotsalaiset varmasti finaalissa leijonien puolella. Saukkosen
asiapitoinen esitystapa ei ehkä luotaa tarpeeksi syvältä kielikysymyksen
usein julkilausumattomia emotionaalisia vaikuttimia, mutta hän varoittaa
ruotsinkielen puolustajia lankeamasta kohtuuttomaan elitismiin (s. 111-113).
Suomalaisissa on synkkää herravihaa, joka harmittomimmillaan tukee tasa-arvon
ihannetta ja ”talvisodan henkeä”, mutta voi myös kääntyä koppaviksi
koettuja vähemmistöjä vastaan.

 

Luvut 2-3 ovat omistettuja kansainväliselle muuttoliikkeelle. Saukkonen
vertailee useamman maan maahanmuuton historiaa ja luonnetta, mutta horjahtaa
yhteenvedossaan: ”Maastamuutto on tärkeä osa monien eurooppalaisten maiden
historiallista itseymmärrystä, maahanmuutto sitä vastoin ei ole
yhdenkään.” (s. 39). Uskoakseni Alankomaissa, Sveitsissä tai Maltalla moni
olisi tästä eri mieltä, sillä kyllä näissä maissa on jo vuosisatojen ajan
tunnustettu vierasperäisen työvoiman ja pakolaisten suuri merkitys. Myöhemmin
(s. 43) Saukkonen myöntääkin viimeistään 1500-luvun lopulta juontuvat
perinteet.

Vaikka Saukkonen muulloin muistaakin Suomen maahanmuuton pitkän historian,
muutaman kerran hänet yllättää muistikatko ja hän väittää (s. 59-60),
ettei maahanmuutto olisi ollut ennen 1980-lukua politisoitunutta eikä julkisen
keskustelun aiheena. Saukkonen on kuitenkin varmasti lukenut, kuinka
politisoitunutta ja kiihkeää keskustelua Suomessa käytiin vaikkapa
1920-luvulla. Jo silloin niin äärioikeisto kuin -vasemmistokin lietsoi
muukalaiskammoa, eikä juutalaisvastaisuus poikennut paljoakaan nykyaikaisesta
islamofobiasta. Saukkosen mukaan Suomi oli Ruotsiin verrattuna ”myöhäinen
laajamittaisen maahanmuuton kohdemaa” (s. 86), mutta Suomessa oli viime sotiin
saakka enemmän ulkomaalaisia kuin Ruotsissa, joten mielikuva myöhäisyydestä
riippuu täysin perspektiivistä – samoin ”laajamittaisen” määrittely on
suhteellinen ja tulevat sukupolvet saattavat hyvinkin naureskella sille, että
Saukkosen mittakaavassa 1990-luku oli käänteentekevää aikaa.

 

Väite, jonka mukaan ”Suomi ei ole koskaan ollut suurten kansainvälisten
muuttovirtojen kohdemaa. Syrjäisen maantieteellisen sijaintinsa vuoksi se ei
ole sitä tulevaisuudessakaan.” (s. 163) on ristiriidassa sen kanssa, mitä
Saukkonen kirjoittaa edellisessä kappaleessa: nuorten kielitaito ja
tiedonvälityksen tekninen kehitys (unohtamatta lentohintojen halpenemista ja
niihin riittävän elintason saavuttamista köyhimmissäkin maissa) takaavat
kansainvälisen muuttoliikenteen kasvun, eikä silloin Suomen maantieteellinen
syrjäisyys ole enää samanlainen este kuin purjelaivojen aikakaudella tai
Neuvostoliiton pitäessä rajojaan lähes suljettuina.

Kuin menneen maailman – mutta tervetulleena – kaikuna Saukkonen uskoo, että
Suomeen värvätään ulkomaista työvoimaa eläköityvien suomalaisten tilalle
(s. 165). Olin jo ehtinyt luulla, että minussa oli jotain vikana, koska
elävästi muistelin muidenkin maahanmuuton tutkijoiden ja jopa aikaansa
seuranneiden poliitikkojen pitäneen tällaista väistämättömänä vielä
muutama vuosi sitten. Sen jälkeen alkoi kuitenkin maamme alasajo – pankki- ja
postikonttorit, kunnat ja varuskunnat, synnytyslaitokset ja Finnairin reitit
sekä viimeksi lähikauppamme Pikku-Huopalahdessa lakkautettiin ilmeisesti
siinä uskossa, että väki vähenee ja viimeinen jää sammuttamaan valot
Suomesta. Säästöistä on kiistelty ja ulkopuolisia syytelty – milloin
Brysselin herroja, milloin markkinataloutta, milloin itse ilmastonmuutosta –
mutta kukaan ei ole keksinyt ehdottaa, että mitäpä jos toisimme maahan sen
verran ahkeria ja hyvätapaisia ulkomaalaisia, että saisimme taas juna-aseman
Haapamäelle, mitaleja olympialaisista ja vilskettä synnytyksiin?

 

Luvut 6-7 ja 9 vertaavat monikulttuurillisuutta ja ”multikulturalismia”.
Saukkonen viittaa indekseihin, joiden mukaan Suomi on kansainvälisessä
vertailussa ”yksi Euroopan myönteisimmin vähemmistöihin ja niiden
kulttuurillisiin oikeuksiin suhtautuvista maista, mahdollisesti jopa kaikista
multikulturalistisin.” (s. 118). Tällaisilla huomioilla Saukkonen provosoi
sitä ”suvaitsevaistoa”, jonka mielestä suomalaisten junttius karisee vain
tuomalla Ruikonperään mustia miehiä, vegeravintoloita ja Pride-paraateja. Kun
heidät yllätetään kehumalla esi-isiemme vieraanvaraisuutta ja viisaudessaan
säätämiä lakeja, jotka ovat jo pitkään tuoneet maallemme enemmän mainetta
ja kunniaa kuin Hiihtoliitto, muukalaiskammoinen paniikinlietsonta ja
väkivaltaisuus muuttuukin epäisänmaalliseksi hötkyilyksi. Sen enempää
Topeliuksen kuin Irwininkään ihmisihanteena ei ollut ulkomaalaisille
ilkeilevä nilkki, joka ”suuren maailman” tapaan pokkailee hämähäkkilipun
edessä ja ruikuttaa kebapgrillin pitäjän vokottelevan kylän naiset.
Topeliaaninen Suomi voi olla rehvakas ja viinaanmenevä, mutta selvin päin
lainkuuliainen ja aina suoraselkäisen luottavainen haasteiden edessä.

Suomen ansioille monikulttuurisuuden vaalimisessa voi löytyä selitys myös
kansakunnan pienestä koosta ja nuoresta iästä. Kun ulkomaalainen asettuu
Suomeen ja oppii kotimaisen kielen, mutta senkin jälkeen posmottaa lapsilleen
kummallista äidinkieltään, josta ei ole mitään hyötyä koko sivistyneessä
maailmassa, hän saa osakseen ehkä säälinsekaistakin kunnioitusta ja tukea,
koska kaikki suomalaiset ymmärtävät kunnioittaa pienempiään ja kuinka
arvokasta on vaalia outoa kieltä mitä toivottomimmissa olosuhteissa. Eikä
kukaan pahoita mieltään, vaikka ulkomaalainen olisikin raivoraitis ja
vierastaisi näkkileipää. Jossain Saksassa tai Ranskassa, anglosaksisista
maista ja Venäjästä puhumattakaan, kantaväestölle on helpompaa uskoa
ulkomaalaiselle riittävän, että hän oppii maailmankielen ja mielellään
myös maan ruoka- ja juomatavat, jotka nekin tunnetaan kaikkialla. Ulkomaalaisen
sopeutuminen Suomeen on varmasti hitaampaa kuin Lontoossa, mutta kun se vaiva on
aikanaan nähty, vierasperäisen ihmisen on luultavasti helpompaa saada yleinen
hyväksyntä. Turisti on turisti, mutta jos puhuu suomea (vaikka aksentilla) ja
vieläpä sinnittelee saunan lauteilla, ei voi enää koskaan olla täysin
muukalainen. Suomalaiset ovat liian pieni kansa, jotta meillä olisi varaa
jakautua murteen mukaan tai niihin, jotka osaavat syödä sammakonreitensä
oikeaoppisesti ja niihin, jotka ovat auttamattomasti barbaareja passistaan
huolimatta. Vain hieman Suomea suuremmassa Ruotsissa on tapana olettaa, että
maahanmuuttajille itselleen parasta olisi ruotsalaistua mahdollisimman
täydellisesti ja luuserit pitäisi ottaa holhoukseen – Suomessa
vaatimattomuus ja muut körttihyveet hillitsevät tällaista ylimielisyyttä,
eikä hitautta koeta haitaksi, kunhan yritys on hyvä ja oikeansuuntainen.
Hiljaa hyvää tulee, pojasta polvi paranee…

Saukkonen jättää monikulttuurisuutemme menestysten taustojen arvioinnin
lukijalle, mutta kun ensin on lähtökohtaisesti kehuttu yleisarvosanaa, on jo
paljon helpompi siirtyä arvostelemaan käytännön haasteita: ”Suomalaisen
multikulturalismin arki on karumpaa kuin lait, periaatteet ja juhlapuheet
antavat ymmärtää.” (s. 127). Tätä tuskin kukaan viitsii kiistää, kun
posket vielä punoittavat aiemmista kehuista. Perisuomalaisen vaatimattomasti
tunnustamme, että niinpä niin, naapurin kakaroiden ei pitäisi
hiekkalaatikolla nimitellä maahanmuuttajalapsia, jotka ylpeinä kulkevat
Suomi-paidassa – hiljaista mutinaa voi vielä kuulua niitä huivipäitä
kohtaan, joista ei oikein päälle näe, ovatko tulleet tänne jäädäkseen vai
kitisevätkö vain kaiken aikaa kuinka ikävään maahan ja naapurustoon ovat
joutuneet.

 

Suomi on yhdistysten luvattu maa ja myös Saukkonen näkee
maahanmuuttajayhdistysten ja neuvottelukuntien tukemisen tärkeänä (s. 133-136
ja 140). Valtionavustuksilla tuetaan myös niitä uskonnollisia yhdyskuntia,
jotka eivät nauti kahden ”kansankirkon” etuoikeuksista (s. 211). Tässä
olisi voinut huomauttaa, että tällainen perisuomalainen järjestäytyminen on
joissakin kulttuureissa tutumpaa kuin toisissa ja johtaa helposti myös
taloudellisiin tai sosiaalisiin väärinkäytöksiin. Äänekkäät tahot
esiintyvät omien ryhmiensä edustajina viranomaisiin, mediaan ja myös
vähemmistöihin päin, mikä voi vääristää mielikuvia, vahvistaa
vierasperäisiä heimo- tai puoluekytköksiä hierarkioineen ja jopa hidastaa
joidenkin kotoutumista. Aktivistien olisi ehkä sittenkin parempi käyttää
vapaa-aikaansa yhdistystoimintaan valtaväestön parissa (kansalaisjärjestöt
ja puolueet ottavat mielellään maahanmuuttajajäseniä) kuin käpertyä omiin
yhdistyksiinsä. Myös uskontokuntien järjestäytyminen kristillisen mallin
mukaisiksi seurakunniksi tai kymmennysten maksaminen, niin luonnolliselta kuin
se suomalaisista tuntuukin, on suurimmalle osalle ihmiskunnasta vieras tapa
ilmaista uskonnollista vakaumustaan.

 

Saukkonen ihmettelee, miksi useimmat seka-avioliitoista syntyneet lapset
rekisteröivät kotimaisen kielen äidinkielekseen, mutta toteaa mahdolliseksi
syyksi sen, ettei kaksikielisyyttä tilastoida (s. 140-141 ja 152). Tämä
lieneekin pääasiallinen syy, joten tilastot vähättelevät vieraiden kielten
osuutta. Esimerkiksi tataareja on Suomessa tuhatkunta, joista valtaosa puhuu
myös äidinkieltään (vieläpä viidennessä sukupolvessa), mutta virallisten
tilastojen mukaan tataarinkielisiä olisi vain 166 (Saukkosen s. 151-152
lainaamassa vanhassa tilastossa 150). Osa on rekisteröitynyt turkinkielisiksi
ja osa järkeillyt, että tietoa tarvitaan lähinnä veroilmoituslomakkeiden
valitsemiseen ja viranomaisissa asioimiseen, jolloin kotimaisen kielen taito
ratkaisee. Tilastot eivät myöskään kata kaikkia maailman puhuttuja kieliä,
vaan ainoastaan YK:n jäsenmaiden virallisia kieliä. Niinpä ”kurdi”
tarkoittaa sorania ja ”kiina” mandariinikiinaa, mutta kurmandzhia tai
kantoninkiinaa ei tilastoida erikseen, eikä niitä puhuvalle välttämättä
löydykään esitteitä tai tulkkeja omalla äidinkielellään. Filippiinien
satamiljoonaisesta väestöstä valtaosa puhuu muuta äidinkieltä kuin valtion
virallista kieltä, mutta Suomen tilastoista löytyy vain 1871 tagalogin- eli
pilipinon-kielistä, vaikka Filippiineillä syntyneitä on 2385 – osa on
tyytynyt valitsemaan virallisen kielen ikään kuin kannatuksen vuoksi tai
englannin käytännön syistä. Tällaiset esimerkit selittäisivät myös
äidinkielen opetukseen osallistumisen laimeutta. Suuri osa multikulturalismin
näennäisyydestä johtuu siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että vireät
vähemmistöt – kuten vaikkapa kuningasgambiittia harrastavien naispuolisten
kirgiisishakinpelaajien ikioma kerhotoiminta – tarvitsevat suuremman
väestöpohjan ja enemmän rahaa tai aikaa kuin nykyisellään on
käytettävissä.

 

Koska arkitodellisuus on kauniita juhlapuheita karumpaa, eräiden
maahanmuuttokriitikoiden julkaiseman ”Nuivan vaalimanifestin vaatimuksiin
myöntyminen ei muuttaisi suomalaista yhteiskuntaa kovin paljon.” (s. 146).
Saukkonen toteaa aivan oikein, että maahanmuuttokriittisissä piireissä
vallitsee varsin epärealistisia kuvitelmia vähemmistöjen hyysäämisestä.
Tähän ovat syyllistyneet – niin paradoksaaliselta kuin se tuntuukin –
usein vastapuolen idealistit, joiden vaatimuksiin suuri yleisö uskoo aivan
liian herkästi. Kaikki julkiset puheet ja hallinto-oikeuksien päätökset,
joilla ulkomaalaisten oikeusturva ja etuisuudet näyttäytyvät
maahanmuuttokriittisen kansanosan oikeustajun vastaisina, ovat omiaan lietsomaan
väärinkäsityksiä, ennakkoluuloja ja ulkomaalaisvastaisuutta. Kun
kansanedustaja Ben Zyskowicz äskettäin TV-keskustelussa yritti rauhoittaa
mieliä vakuuttamalla, että turvapaikanhakijoiden määrän sääntely on
poliittisen päätöksenteon kontrolloitavissa, häntä vastaan hyökkäsivät
ensin juontajan myötäilemät kanssakeskustelijat, joiden mielestä
ihmisoikeuksille ei ole mitään hintaa ja kansainväliset sopimukset ovat
riistäneet Suomen valtiolta itsenäisen päätösvallan, ja heti perään
tietenkin perussuomalaiset (sekä katsojien enemmistö), joiden mielestä juuri
näin kauheasti on tainnut käydä kun suvereniteetti luovutettiin Brysseliin.
Ulkomaalaisasioissa ääripäiden yhteislaulu hukuttaa järjen äänen.

 

Saukkonen vertailee useita konkreettisia vaihtoehtoja esimerkiksi
ruotsinkielisten ja vierasperäisten kielivähemmistöjen aseman
järjestämiseksi. Tuskin kiihkeinkään maahanmuuttokriitikko voi periaatteesta
vastustaa sitä, että maahanmuuttajille järjestettäisiin enemmän
äidinkielensä ja kotimaisten kielten opetusta, mikä pitäisi heidät poissa
pahanteosta. Saukkonen tähyää myös korkeammalle: ”Tarvitaan uusi
kokonaisnäkemys, jonka varaan voidaan luoda johdonmukainen kokonaisuus
erilaisista kieli- ja kulttuuripoliittisista järjestelyistä.” (s. 205).
Tämä on erinomaisen totta ja on hämmästyttävää, kuinka pitkään Suomessa
on jaksettu keskustella keskustelun tarpeesta ja tuottaa komiteamietintöjä tai
strategiapapereita, jotka pölyttyvät kirjastoissa samanaikaisesti kun osa
kansasta valittaa, ettei asioista puhuta – varsinkaan niiden oikeilla
nimillä. Ehkä olisikin syytä miettiä keinoja aitoon dialogiin, joka
kunnioittaisi mielipide-eroja ja hakisi yhteisiä intressejä sellaisten
vanhanaikaisten hyveiden kuin ”itsekkään kansallisen edun” nimissä.
Vanhaan huonoon aikaan 1970-luvulla ulkopoliittinen harkinta hallitsi myös
ulkomaalaispolitiikkaa, vaikka eri tahoilla oli tuotu esiin tarvetta
aktiivisempaan asenteeseen – se ei ollut ihan huono asia sekään, sillä
tuolloin ulkopoliittinen itsesensuuri vastasi siitä mihin sittemmin poliittinen
korrektius on huonommalla menestyksellä pyrkinyt. Kekkosen aikaan kaikki
ymmärsivät ”yleiset syyt”, joiden vuoksi ruotsin asemaa ei horjutettu,
kukaan ei ehdotellut venäjälle vastaavaa asemaa rajaseudulla, eikä laittomia
rajanylittäjiä houkuteltu Suomeen, mutta ortodoksinen kirkko nautti
”kansankirkon” asemasta. Nykyisin keskustelu lainehtii vuolaana, mutta
aidosti yhteiset perusarvot ovat kadoksissa kun osapuolet linnoittautuvat omiin
norsunluutorneihinsa ja käyvät varjonyrkkeilyä kuvittelemiaan vihollisia
vastaan.

 

Saukkonen varoittaa käyttämästä holtittomasti ”rasismin” kaltaisia
käsitteitä, jotka helposti tukahduttavat avoimen keskustelun kulttuurista (s.
232-233). Loppusanoissaan hän esittää vetoomuksen, johon on helppo yhtyä:
”Erilaisuuksien Suomi ei toimi ilman huomaavaisuutta, halua ymmärtää toisia
ja kykyä puhua vaikeistakin asioista maltillisesti.” (s. 238). Tässä hän
itse kirjallaan antaa kiitettävän esimerkin.

 

Luullakseni löysin muutaman asiavirheen, mutta en ole niistäkään kovin
varma: Saukkosen mukaan retoromaani olisi virallinen kieli ainoastaan
Graubündenin kantonissa (s. 172), mutta vuonna 1999 Sveitsin perustuslakia
muutettiin niin, että siitä tuli virallinen kieli myös liittovaltiotasolla
retoromaanien kanssa asioitaessa, vaikkei täysin yhtäläinen kolmen
virkakielen kanssa; Saukkosen mukaan 1990-luvulla ”Saksan
kansalaisuuslainsäädäntö rajasi valtion poliittisen jäsenyyden
käytännössä ainoastaan syntyperäisille saksalaisille.” (s. 68), mikä
lienee väärinkäsitys, sillä jo ennen vuosituhannen vaihdetta voimaan
tullutta lakiuudistusta kansalaistaminen oli toki mahdollista tietyin
edellytyksin, jotka olivat osavaltiokohtaisia ja harkinnanvaraisia, mutta eivät
suinkaan estäneet 45.000 ulkomaalaisen harkinnanvaraista kansalaistamista
pelkästään vuonna 1993, jolloin heistä 12.000 oli turkkilaisia – ehkä
saksalaisittain vähän ja sodanjälkeisissä katumusharjoituksissaan
saksalaisjuristit pitivät tärkeänä riistää viranomaisilta harkintavallan,
joka heillä useimmissa maissa lienee edelleenkin.

Lähdeviitteet ovat tekstin lomassa ja lähteiden lyhyt esittely sekä
aakkosellinen kirjallisuusluettelo lopussa. ”Suomen kieli ei ole Suomessa
millään lailla uhanalainen,” Saukkonen vakuuttaa (s. 161) ja siihen on ilo
yhtyä, sillä kirja on kirjoitettu niin virheettömällä ja selkokielisellä
suomella, että olin jo luullut sitä kadonneeksi taidoksi. Kirjallisesti
huolellinen ulkoasu on aina omiaan lisäämään tekstin vakuuttavuutta.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/