[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Käytännön ohjeita tieteen yleistajuistajille

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at oulu.fi> tohtorikoulutettava, Aate- ja
oppihistoria, Oulun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Strellman, Urpu; Vaattovaara, Johanna (toim.): Tieteen yleistajuistaminen.
Gaudeamus, 2013. 281 sivua.


Käytännön ohjeita tieteen yleistajuistajille
---------------------------------------------------------

Tieteen yleistajuistaminen on yhdeksäntoista kirjoittajan koostama tiivis
tietopaketti tieteen popularisoinnin, tutkijoiden ja erilaisten yleisöjen
välisen vuorovaikutuksen sekä tieteellisen tiedon julkistamisen
käytännöistä. Teoksen lähestymistapa on lähes täydellisesti praktinen
eivätkä artikkelit juuri esittele yleistajuistamiseksi kutsumansa käytännön
opillisia perusteita. Tekijöiden pääteesin mukaan yliopistojen kolmas
tehtävä vaatii tieteilijöiltä ja tieteelliseltä tiedolta aikaisempaa
suurempaa avoimuutta, mikä asettaa uudenlaisia haasteita sekä tutkijoiden
julkiselle esiintymiselle että heidän opetus- ja
viestintätaidoilleen. Teoksen merkitys on ennen kaikkea siinä, että se
tarjoaa helposti omaksuttavia välineitä tämän uudenlaisen tilanteen
hallintaan.



Tieteentekijöiden osallistuminen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen on
ilmiönä vanha, mutta Suomessa yliopistoille määriteltynä tehtävänä
yhteiskunnallinen vuorovaikutus kirjattiin yliopistolakiin ensimmäisen kerran
vuonna 2004. Tuoreimmassa, vuoden 2009 yliopistolaissa mainitaan yliopistojen
kolmanneksi tehtäväksi muun muassa elinikäisen oppimisen edistäminen. Lain
mukaan yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa
sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista
vaikuttavuutta”. Tämä vaatimus asettaa tutkijoille, yliopisto-opettajille
sekä yliopistohallinnon parissa toimiville uudenlaisia tiedon saatavuuteen ja
tiedottamisen avoimuuteen liittyviä haasteita. Tieteen yleistajuistaminen
tarttuu näihin ongelmiin, se tarjoaa tutkijoille ja muulle yliopistoväelle
konkreettisia työkaluja, joiden avulla heidän on mahdollista yleistajuistaa
tuloksiaan ja pitää samalla ainakin periaatteessa kiinni tieteelliseltä
tiedolta vaadittavasta tarkkuudesta.

Teos jakautuu neljään osaan ja etenee johdonmukaisesti tieteen popularisoinnin
periaatteista ja eettisistä kysymyksistä käytännön ongelmien erittelyyn
pääpainon ollessa selvästi käytännöllinen. Lyhyistä artikkeliteksteistä
koostuvan kokonaisuuden aloittaa Johanna Vaattovaaran kaksi kirjoitusta, joissa
hän käsittelee tutkijan muuttuvaa identiteettiä sekä väitöstiedotteen,
lektion ja rahoitushakemusten selkeyden vaatimuksia. Tämän jälkeen Anne Nevgi
kirjoittaa yleistajuistamisen pedagogiikasta ja Krista Varantola tieteellisen
julkaisemisen etiikasta. Ainakin Varantolan tekstillä voi olla teoksen
tematiikkaa laajempi merkittävyys, sillä plagiointi, anastaminen ja muu
vilpillinen toiminta koskettavat laajassa mielessä kaikkea tieteellistä
kirjoittamista ja tutkimustoimintaa, eivät ainoastaan yleistajuistamisen
käytäntöjä.

Teoksen kaksi seuraavaa osaa, tutkimuksen julkisuutta käsittelevä toinen luku
ja sitä seuraava yleistajuista kirjoittamista käsittelevä kolmas luku
vaikuttavat paikoin vanhan toistolta. Toisen osan aluksi A.-P. Pietilä tutkii
tieteen ja median välistä suhdetta, minkä jälkeen Tuula Vainikainen luo
katsauksen toimittajan ja tutkijan väliseen vuorovaikutukseen. Kirjoitukset
tarjoavat ennen kaikkea käytännöllisiä huomioita median toimintatavoista ja
sisällöntuotannon periaatteista. Pietilän mukaan tutkijan on osattava
kohdentaa sanomansa siten, että se puhuttelee tiedottamiseen valitun välineen
erityisyleisöä. Tämä puolestaan asettaa rajoituksia sille, mitä ja miten
omasta tutkimuksesta kannattaa kertoa.

Tieteilijät ovat yleistajuistaneet tuloksiaan perinteisesti
sanomalehtikirjoituksissa, ja tämä kirjallinen muoto on yhä vahva, vaikka
verkkojulkaisuista ja blokeista on muodostunut viime vuosina popularisoinnin
keskeinen väylä. Kolmas luku on teoksen suhteellisesti laajin. Se pohtii
sanomalehti- ja blogikirjoittamisen mahdollisuuksia, mutta käsittelee samalla
turhan paljon myös sellaisia kirjallisten esitysten typografiaan liittyviä
seikkoja, joihin tuloksiaan popularisoiva tieteenharjoittaja ei pääse juuri
vaikuttamaan. Osion avaa Toini Rahtun analyysi yleistajuisen ja tieteellisen
kielenkäytön välisistä eroista, minkä jälkeen Ulla Järvi paneutuu
sanomalehtikirjoittamisen tekniikoihin, kirjoittajan ja yleisön välisiin
odotuksiin sekä asiantuntija-artikkelin muotoseikkoihin. Tämän jälkeen
Vaattovaara ja Urpu Strellman pohtivat kirja-arvioiden jäsentelyä ja Markku
Löytönen tietokirjan kirjoitusprosessia. Lisäksi luku sisältää Strellmanin
kirjoituksen tietokirjailijan ja kustantajan välisestä yhteistyöstä, Elina
Heikkilän artikkelin kirjan kuvittamiseen liittyvistä ongelmista sekä Markus
Itkosen tietokirjan typografiaa käsittelevän tekstin. Osion päättää Kimmo
Svinhufvudin laaja ja ajankohtainen verkkokirjoittamisen ja -julkaisemisen
perusteita ruotiva artikkeli.

Tieteen yleistajuistamisen neljäs ja viimeinen osio on teoksen uutuusarvon
kannalta merkittävin. Luku nostaa esiin yleistajuisen puhumisen merkityksen
tiedeviestinnän keinona. Vaikka tutkijoiden puhetilanteista valtaosa tapahtuu
luentosalissa, on tutkijan syytä olla selvillä eri puhetilanteiden välisistä
eroista sekä televisiossa ja radiossa esiintymisen erityisvaatimuksista.
Politiikan tutkijat ovat olleet haluttuja asiantuntijoita vaalien alla ja
ympäristötutkijat erilaisten ympäristökatastrofien yhteydessä pidemmän
aikaa, mutta viime vuosina monen muunkin tieteenalan edustajat ovat päässeet
antamaan asiantuntijalausuntoja sähköiselle medialle. Oman puhekulttuurin,
toimittajan työn ja median toiminnan perusteiden tuntemus auttavat tutkijaa
tähän toimintaan valmistautumisessa. Luvun aluksi Saila Poutiainen erittelee
suullisen viestinnän kulttuurisia eroja ja suomalaisen puhekulttuurin
erityispiirteitä. Tämän jälkeen Maija Gerlander ja Tuuli-Mariia Nilsson
pohtivat tieteellisen esityksen sisällön jäsentämistä, argumentaatiokeinoja
sekä puhujan esiintymiseen liittyvän sanattoman viestinnän merkitystä osana
sanoman vakuuttavuutta. Luvun päättää Ismo Jokisen radio- ja
televisiohaastatteluihin pureutuva kirjoitus.

Näiden käytännönläheisten tekstien ohella teos sisältää
näkökulmalaatikoita, joissa ääneen pääsevät edellä mainittujen
kirjoittajien lisäksi Jarno Valkonen, Arto Mustajoki ja Jaakko Hämeen-Anttila.

Tieteellinen viestintä on kokenut huomattavan murroksen 2000-luvulle tultaessa.
Strellmanin ja Vaattovaaran mukaan ”kansan ja tiedeyhteisön asettaminen
vastakkain on nykyisen kaltaisessa koulutusyhteiskunnassa monelta osin aikansa
elänyt asetelma”. Tieteen yleistajuistaminen on ennen kaikkea
käytännöllinen opas tutkijoille, joiden on osattava myydä osaamisensa
suurelle yleisölle, rahoittajille ja medialle. Tutkija tarvitsee tieteen
yleistajuistamisen taitoa sekä lehdistötiedotteita että apurahahakemuksia
laatiessaan. Lisäksi hänen osallistumisensa yhteiskunnalliseen toimintaan
vaatii häneltä harkintakykyä sen suhteen, miten ja millaisessa roolissa hän
mediassa haluaa esiintyä. Teoksen perussanoma on, että tutkijan on osattava
ilmaista itseään selkeästi, hänen on osattava puhutella uskottavasti
monenlaisia yleisöjä ja kohderyhmiä – ei ainoastaan oman alansa
ulkopuolisia tieteenharjoittajia tai juuri opintonsa aloittaneita oman alansa
perustutkinto-opiskelijoita, vaan yhä enemmän tiedotusvälineitä ja tieteen
tuloksista kiinnostunutta suurta yleisöä. Tämä vaatii tutkijalta erilaisten
viestimien toimintatapojen ja erilaisten yleisöjen odotusten tuntemusta sekä
yleistajuisen tekstin tuottamisen muotoseikkojen hallintaa.

Edellä sanotun lisäksi Tieteen yleistajuistaminen sisältää eräänlaisen
kätketyn tiedepoliittisen agendan: se nimittäin kannustaa tieteenharjoittajia
ottamaan tieteen popularisoinnin kysymykset vakavasti ja olemaan asiassaan
aloitekykyisiä huolimatta siitä, että tutkijat saattavat kokea tämän
kiusalliseksi ja ajatella tieteen popularisoinnin heikentävän heidän julkista
imagoaan ja tieteilijänidentiteettiään. Teoksen toinen (edellä mainittua
hieman kätketympi) teesi on, etteivät toimittajat aina tunne tieteen
perimmäisiä lainalaisuuksia eivätkä tästä syystä kykene yleistajuistamaan
tiedettä oikein: ”Jotta tutkimustietoa saadaan välitettyä yhteiskuntaan,
tarvitaan median ja tieteenharjoittajien vuorovaikutusta. Aktiivisestikaan
tieteen tapahtumia seuraavat toimittajat eivät aina voi päästä
yhteiskunnallisesti tärkeiden tutkimuspohjaisten kysymysten ääreen ilman,
että tutkijat itse kertovat tutkimusaiheistaan ja niiden tuloksista”.

Tieteellistä kirjoittamista, opinnäytetöiden laatimista, tieteellisen tiedon
julkistamista sekä yliopistollista opetusta koskevia tieto- ja oppikirjoja on
ilmestynyt maassamme viime vuosina suhteellisen hyvin. Tieteen
yleistajuistaminen on ajankohtainen ja tervetullut teos täydentämään tätä
keskustelua. Se täyttää asemansa tieteelliseen kirjoittamiseen,
tietokirjallisuuden tuotantoon ja tutkijan yhteiskunnalliseen asemaan
keskittyvien teosten rinnalla ja tarjoaa ajankohtaisia, yleistajuistamisen
menettelytapoihin sekä tutkijan ja median välisen yhteistyön tärkeyteen
liittyviä huomioita. Teos on muodoltaan korostuneen selkeä ja noudattaa itse
kunnioitettavalla tavalla puheenaan olevan yleistajuisen kirjoittamisen
vaatimuksia. Se soveltuu hyvin sekä yliopisto-opintojen perusoppikirjaksi (muun
muassa erilaisissa tiedepolitiikan, tiedeviestinnän ja sosiaalisen
vuorovaikutuksen maisteriohjelmissa) että helppolukuiseksi opaskirjaseksi
yleistajuistamisesta käytännön ohjeita kaipaaville tutkijoille ja
tiedetoimittajille.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/