[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Venäjän talouskehitys ja ruplan tie valuutaksi

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius <pentti.stranius at telemail.fi> FL, projektitutkija, Itä-Suomen
yliopisto, Lieksa
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sutela, Pekka: Ruplan maa. Siltala, Helsinki, 2012. 381 sivua.


Venäjän talouskehitys ja ruplan tie valuutaksi
---------------------------------------------------------

Pekka Sutelan tutkimus Ruplan maa on laaja yleisesitys Neuvostoliiton ja
Venäjän viime vuosikymmenten talouselämästä, erityisesti talous- ja
rahapolitiikasta. Rupla on raha, joka kelpaa vaihtovaluuttana lännessäkin.
Dollarin käyttö on myös Venäjän rahoitusmarkkinoilla hiipunut. Kukapa olisi
uskonut vielä neljännesvuosisata sitten, että Suomeen matkustaa esimerkiksi
2010-luvulla vuodenvaihteessa satoja tuhansia venäläisiä ostosmatkoille –
että ruplalla voi meillä jopa maksaa (kuten uuden vuoden ja loppiaisen
ruuhkissa 2013, muutamissa Kaakkois-Suomen marketeissa).



Tohtori Pekka Sutela on luultavasti Suomen paras Venäjän talouselämän ja
rahapolitiikan tuntija. Hän on myös tuottelias tutkija, kansainvälisestikin
kärkikaartia. Sutela on työskennellyt pitkään Suomen Pankin
siirtymätalouksien tutkimuslaitoksen (BOFIT) päällikkönä ja lukuisissa
kansainvälisissä tehtävissä. Venäjän talouteen hän alkoi perehtyä jo
neuvostoaikana, 1970-luvulla. Hän on myös niitä tutkijoita, jotka ovat
vaivautuneet opiskelemaan venäjän kielen, joten turvautuminen ”Lontoon
lähteisiin” ei ole hänelle niin välttämätöntä kuin monelle muulle
suomalaiselle Venäjä-tutkijalle.

Ruplan maa on kirjoitettu yleistajuiseen tyyliin. Toistoa on silti paljon ja
välillä lauseetkin venyvät kuin nälkävuosi. Mutta ei haittaa, aiheesta
löytyy myös  ”tieteellisempi” ja tiiviimpi versio. Se on Sutelalta viime
vuonna englanniksi ilmestynyt oppikirja The Political Economy of Putin´s
Russia, jonka lähdeapparaattikin on toista luokkaa.

Neuvostotalous paljaimmillaan

Vaikka Ruplan maakeskittyy suurimmaksi osaksi vuoden 1991 jälkeiseen uuteen
Venäjään, pidän sen merkittävänä ansiona neuvostokauden (1922-1991) viime
vuosikymmenten talouspolitiikan kansantajuista esittelyä. Jotenkin
suomalaisilta on päässyt unohtumaan, että myös neuvostoliittolaiset
talousasiantuntijat tekivät parhaansa – ei vain Potemkinin kulisseissa tai
kuolleitten sielujen statistiikan -tasolla – kehittäessään niin sanottuja
sosialistisia malleja tai paikatessaan pysähtyneisyyden kauden tuomia
armottomia ongelmia. Silti Sutelakin tunnustaa: ”Neuvostoliitto oli
ihmiskunnan historian omituisimpia ilmiöitä”.

Totta. Niinpä tutkimista riittää. Paradoksi oli jo se, että Marxin ja
Engelsin teorioihin nojaavaa talousoppia(kin) alettiin toteuttaa siellä, missä
siihen ei olisi pitänyt olla marxilaisen tuotantotapojen kehityskäyrällä
mitään mahdollisuuksia. Venäjällä oli 1900-luvun alussa vain hajanaisia
kaupunkilaistumisen ja teollistumisen saarekkeita, joilla häärivä
”työväenluokka” oli vastikään maaorjuuden kahleet jaloistaan karistanut
sekalainen, suurimmaksi osaksi lukutaidoton seurakunta. Siksi ehkä olikin
loogista, että puoluevaltio ja intelligenttien johtama kommunistipuolue
nousivat talonpoikais- ja työläisneuvostojen yläpuolelle, ainoaksi vallan
todelliseksi anastajaksi.

Rahatalouden kannalta Neuvosto-Venäjästä kehittyi varsinainen kummajainen:
sisämarkkinoilla – alueiden ja tuotantolaitosten välillä - ruplia ei
käytetty kuin paperilla. Palveluita ja tavaroita vaihdettiin. Alueiden ja
tuotantohaarojen erikoistuminen ja keskittyminen sai aikaan ylituotantoa, mutta
myös ankaraa puutetta monista hyödykkeistä. Raskas teollisuus ja
sotatarvikkeet olivat teollisen kehityksen avainalueet. Sutelan mukaan
neuvostotalous kasvoi silti merkittävästi monta vuosikymmentä ennen kuin
ajautui pysähtyneisyyden, stagnaation tilaan. Romahdusvaiheessa energiavarat ja
niiden valuuttakauppa länteen pelasti paljon.

Neuvostoliiton hajotessa hajosivat myös verkostot, epäviralliset ja
viralliset. Talouskatastrofi oli yksilötasolla julma. Kylmä suihku koski
kuluttaja-kansalaista, jolta sittemmin vietiin vielä säästötkin
inflaatiokehityksessä, yksityistämisprosessissa. Myös vakaat hinnat ja
ilmainen leipä (kansanruokaloissa, stolovaja-tasolla) jäivät hetkessä
historiaan. 1990-luvun katukuvaan ilmestyivät ensimmäistä kertaa
vuosikymmeniin kerjäläiset ja katulapset.

Putinin Venäjä on toista maata

Venäjän murros oli miljoonille ihmisille täydellinen katastrofi juuri oman
henkilökohtaisen talouden näkökulmasta. Yksityistäminen ja siihen liittyvät
kuponkikaupan huijaukset rikastuttivat osan entistä puolue- ja komsomol -johtoa
ja osan nohevia spekulantteja. Tästä eliittijoukosta nousivat sittemmin
talouselämän uudet valtiaat, oligarkit, pankkiirit ja suurkapitalistit, mutta
myös eri puolueiden vaikuttajat Kremlin istuntosaleihin. Politiikan ja talouden
yhteen kietoutuminen ei ole vain venäläinen ilmiö, mutta itänaapurissa
tämä tyyli on vallitseva. Se suosii korruptiota sen kaikissa muodoissa. Tyhmä
se poliitikko, joka ei Kremlissä rikastu, jos tuomiovaltakin on välistä
ostettavissa!

Lännessä arvostettiin Mihail Gorbatshovia ja Boris Jeltsiniä. Edellinen
takasi ulkopolitiikallaan maailmanrauhan ja ehkä onnistui estämään jopa
sisällissodan omassa maassaan. Jälkimmäisen valtakaudella vakiintui
riistokapitalismi, mutta myös merkittävässä määrin sananvapaus,
poliittisen mobilisoinnin ja kokoontumisen edellytykset – nuo
kansalaisyhteiskunnan keskeiset elementit. Talouselämän kannalta niin
Gorbatshov kuin Jeltsin taisivat kuitenkin epäonnistua surkeasti.

Putinin Venäjä on toista maata. Se on ollut talouskehityksessään jo
toistakymmentä vuotta suhteellisen vakaa. Liian innokkaat oligarkit on saatu
ainakin väliaikaisesti - tai näytösluontoisesti - syrjemmälle
politikoinnista ja jotkut vankilaankin. Öljyn hurja hinnannousu
maailmanmarkkinoilla toi rahaa valtion kassaan juuri Putinin ensi kaudella.
Sillä rahalla tasattiin pahimpia epäkohtia ja turvattiin talouskasvua
muutenkin. Juuri tässä, kuten venäläisen keskiluokan turvatussa
elämänmuodossa lepää Putin-innostus. Jopa muuan moskovalainen
tyttöbändikin unelmoi taannoin ”juuri sellaisesta miehestä kuin Putin”.
Putinin toinen kausi presidenttinä alkoi silti ristiriitojen vallitessa. Kuten
viime vuodet osoittavat, taloustilanne on herkkä, kasvu paljolti taantunut ja
keskiluokka sittenkin hyvin kapea kerros. Venäjällä voimistuu monisärmäinen
Putin-vastaisuus, mikä yhdistää löyhästi niin nationalistit, marginaalit,
ryysyköyhälistön kuin keskiluokankin kärsimättömät älyköt.

Talouspolitiikassa Venäjä ei voi enää laskea kasvavan energiatuotannon
varaan, mikä on tuonut tähän saakka kaksi kolmannesta maan vientituloista.
Rajat ovat tulleet vastaan. Öljyn tuotantokustannukset alkavat olla pilvissä,
esiintymät yhä kauempana Siperiassa. Ja esimerkiksi kaasun, jota Venäjällä
vielä riittää, hinta on maailmanmarkkinoilla laskusuunnassa.

Uusia kehitystrendejä etsitään Sutelan mukaan kiivaasti ja monia malleja
kehitellään. Keskeiset niistä on kirjattu muun muassa ohjelmaan nimeltä
”Venäjä 2020”. Tuore WTO-jäsenyys, integraatio lähialueiden kanssa ja
tulevan kauppapolitiikan suuntaviivat, mahdolliset uudet vientituotteet ja
investointien houkutteleminen kotimaahan, ovat mietintämyssyn alla. Mitään
vallankumouksellista talouspolitiikkaa tuskin on näkyvissä. Ennemminkin voi
pelätä maailmanlaajuisen taantuman leviämistä itään, Venäjän
uusstagnaatiota ja käpristymistä kuoreensa.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/