[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomen romanien historia - ainutlatuinen teos

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Gia Virkkunen <gia.virkkunen at helsinki.fi> VTT, Yhteiskuntahistorian tutkija,
Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia. Suomen Kirjallisuuden Seuran
toimituksia 1372/tiede, 2012. 494 sivua.


Suomen romanien historia - ainutlatuinen teos
---------------------------------------------------------

Suomen romanien historia on tulos romanien ja suomalaisten tutkijoiden ja
asiantuntijoiden tiiviistä ja sinnikkäästä yhteistyöstä, ja on ainoa
laatuaan Pohjoismaissa ja tiettävästi koko maailmassa. Teos kattaa romanien
500 -vuotisen historian Suomessa ja sen artikkelit koskettavat monipuolisesti
ja eri näkökulmista heidän elämäänsä. Erityisesti on haluttu korostaa
romanien ja suomalaisten kanssakäymisen tapoja, osapuolten välistä
rajaa sekä sen ylittämisen muotoja. 

 



Mielenkiintoista tutkimustietoa romaneista on näihin päiviin asti julkaistu
vähänlaisesti ja hyvin eri oppiaineissa. Aivan viime vuosina on lisäksi
kerätty lisää muistitietoa, jota teoksessa on hyödynnetty. Siksi romanien
historiateos on monella tavalla merkittävä. Sen ovat kirjoittaneet romanit ja
suomalaiset yhdessä. Artikkeleita on 16 ja näkökulmia vähemmistökansan
menneisyyteen ja nykyisyyteen useita. Ne muodostavat yhdessä mielenkiintoisen
ja kattavan läpileikkauksen romanien 500 -vuotisesta historiasta.

Tuula Rekola luotsaa lukijan läpi romanien varhaisen historian. Uskonnollisesta
heräämisestä ja Mustalaislähetyksestä kirjoittavat Väinö Lindberg ja
Henry Hedman, lastenkotitoiminnasta Janette Grönfors ja Kimmo Granqvist
romanikielestä. Ruotsissa asuva Gunni Nordström käsittelee Ruotsiin muuton
syitä, Panu Pulma puolestaan sotaa ja romanien evakkotaipaletta. Sarita
Friman-Korpela kirjoittaa romanipolitiikasta Suomessa ja kansainvälisistä
yhteyksistä, Raila Halmetoja taas Suomen Mustalaisyhdistyksestä. Teoksen
lopussa Marko Stenroos kuvaa romanien monia kasvoja – oiva muistutus siitä,
että myös vähemmistöön kuuluu erilaisia henkilöitä. Kirja avaa lukijalle
useita tapoja nähdä Suomen romanien pitkän ja vaikean tien, myönteisiäkin
kokemuksia unohtamatta. Teos on ainoa laatuaan Pohjoismaissa ja tiettävästi
koko maailmassa. Suosittelen sitä lämpimästi.

Romanikulttuurin muotoutumiskykyyn ja pysyvyyteen keskittyvä Anna-Maria
Viljasen artikkeli alkaa viittaamalla vanhoihin suomalaislähteisiin, joissa
pohdittiin romaninkieltä. Vieras kieli herätti suomalaistutkijoiden
mielenkiinnon – romanit itse kuvattiin sen sijaan pelottaviksi. Taustalla on
suomalaisiin vaikuttanut eurooppalainen aatevirtaus nk. vieraista roduista,
jonka mukaan romanit kuuluivat ”eksoottisiin” luonnonkansoihin ja olivat
luonteeltaan ”hetken lapsia”. 1800-luvulla vallinneen käsityksen mukaan
romanit haluttiin siten ”sivistää” pääväestön kaltaiseksi.
Kristinuskolla oli tässä tärkeä rooli, sillä sen arvomaailmaan eivät
vieras kieli ja kulttuuri sopineet.  

Paras vastakuva näin rakennetulle mielikuvalle löytyy romanien omista
kertomuksista. Niitä ruvettiin kuitenkin tallentamaan vasta 1960-luvusta
lähtien. Romanikulttuuri tuo uuden näkökulman esimerkiksi miehen ja naisen
sekä vanhan ja nuoren monivivahteisiin suhteisiin samoin kuin kunnioittamiseen.
Kulttuuri ei ollut erillinen saareke, vaan romanit ovat saaneet
pääväestöltä vaikutteita, joita ovat muokanneet itselleen sopiviksi. Eräs
esimerkki on romaninaisen puku, jossa on piirteitä maaseudun naisten vanhasta
pukeutumistyylistä. Mainitsen tässä erisuuntaisesta vaikuttamisesta. Sen
seurauksena romaneista esitettiin romanttisia näkemyksiä Euroopassa ainakin
maalaustaiteissa, elokuvissa ja lauluissa.      

Risto Blomsterin romanimusiikkia koskevassa osuudessa käsitellään
monipuolisesti romanimusiikin ja -laulujen eri lajityyppejä, alkuperää ja
sisältöä. Suomalaiset säveltäjät ja musiikkikriitikot perehtyivät
1890-luvun jälkeen kylläkin romanimusiikkiin, mutta kiinnostus koski keski- ja
itäeurooppalaista orkesterimusiikkia. Kuvausten perusteella siinä oli
itämaisia vivahteita, erikoisia rytmejä ja vaihtuvia melodioita. Musiikki
erosi siten selvästi Suomessa esitetystä. Suomessa asuvien romanien
kansanmusiikkiperinnettä ei mainita lainkaan. Se ei ole mikään ihme, sillä
siitä alettiin kiinnostua vasta 1960-luvulla. Romanien musiikkimaailma avautuu
hyvin maallikolle. Tekstissä analysoidaan lisäksi tavat, joilla suomalaiset
ovat lauluissaan esittäneet romanien elämää. Musiikin kulttuurinen tehtävä
on selkeä: omassa keskuudessaan on romanikielisillä lauluilla haluttu
vahvistaa tapakulttuuria ja lujittaa keskinäistä kanssakäymistä. Suhteessa
suomalaisiin rajanveto on ollut selkeä ja heille on laulettu vain suomeksi. 

Kirjoituksessa mainitaan hauskasta tapahtumasta, jossa romanimies käänsi
musiikintutkijoille tahallaan väärin erään romanilaulun sisällön. Hänen
mielestään se liittyi omaan kulttuuriin, jota ei ulkopuolisille kerrota.
Väärinkertomisella on kenties myös vuorostaan haluttu maksaa suomalaisille
kalavelkoja. Suomalaiset tutkijat olivat höynäyttämisestä täysin
tietämättömiä. Asetelma muistuttaa jonkin verran talonpoikien ja jätkien
eriarvoisesta asemasta ennen sotia. Savottatyötä hakiessaan ja ladoissa
yöpyessään jätkät kertoivat mielellään toisilleen kaskuja. Humorististen
kaskujen maailmassa he pystyivät kääntämään yhteiskunnalliset erot ja
sosiaaliset asemat nurin niskoin: kaskuissa tehtiin jätkistä sankareita, ja
talonpojista tyhmiä tomppeleita. Samoin saattoivat romanit viihdyttää
itseään suomalaisten hyväuskoisuudella.  

Miika Tervonen luo kahdessa artikkelissaan kantavan historiallisen kaaren
romanien nurjasta kohtelusta alkaen 1800-lopulta aina toisen maailmansodan
jälkeiseen aikaan. Suomen suurruhtinaskunnan ja heräävän kansallisuusaatteen
aikana nk. mustalaiskysymys oli tiheään esillä valtiopäivillä. Suurin
huolenaihe koski romanien ”irtolaista” elämäntapaa sekä väitettyä
laiskuutta, kerjuutta ja rikollisuutta. Vallen komitea esitti puolestaan
romanien pakkosulauttamista valtaväestöön. Siihen aikaan miesten ammatteja
oli esimerkiksi hevoskauppias, kengittäjä, kuohari, tinuri, suutari ja
ohjasten punoja. Perheiden ruuanhankinta tapahtui yleensä tutuissa taloissa.
Pyytäminen, pitsien myynti ja povaaminen olivat romaninaisten vastuulla.
Talonpoikien kanssa romanit elivät tiiviissä vuorovaikutussuhteessa omilla
alueillaan. Niihin sisältyi sekä molempia osapuolia hyödyttäviä palveluita
että jännitteitä. Suhtautuminen oli kaksijakoista, sillä ”omat” ja
”vieraat” romanit erotettiin toisistaan.

Sodan jälkeisenä aikana tapahtui suuri muutos, etenkin Karjalan
romaniväestölle, joka joutui evakkoon. Romanien asutuspaikat muuttuivat ja
väki suuntautui suuressa määrin Uudellemaalle ja kaupunkeihin, erityisesti
Helsinkiin. Muutto maaseudulta kaupunkiin ei ollut helppoa. Muutos oli
romaneille jyrkkä ja katkaisi mahdollisuudet jatkaa entistä liikkuvaa
elämäntapaa. Viranomaiset laativat kortistoja ja tiukensivat poliisin
toimintaa. Syrjintä ja köyhyys koettelivat. Moni asui hökkeleissä, teltoissa
ja maakuopissa. Asettuminen omiin asuntoihin kesti pitkään 1970-luvulle saakka
ja tiesi monia vaikeuksia. Tuolloin säädettiin rotusyrjinnän kieltävä laki
ja romanit alkoivat saada äänensä kuuluviin lähinnä
Mustalaisasiainneuvottelukunnan ja oman yhdistyksen kautta.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/