[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Antimodernin aikamatkailun estetiikkaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antti Lindfors <anmili at utu.fi> FM, Turun yliopisto, folkloristiikka
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Young, Rob: Electric Eden – Unearthing Britain’s Visionary Music. Faber and
Faber, 2011. 664 sivua.


Antimodernin aikamatkailun estetiikkaa
---------------------------------------------------------

Etenkin The Wire -musiikkilehdestä tunnetun Rob Youngin tiiliskivi
brittiläisen ”visionäärisen musiikin” vaiheista tarjoaa kiehtovan, joskin
poukkoilevan matkan halki 1900-luvun. Vaikka Electric Eden paikantuu
populaariksi musiikkitietokirjaksi ja on suunnattu maallikolle tai
harrastajalle, sen laaja-alaisuus ja toisaalta yhtyeiden valikoiva esittely
rajaavat teoksen potentiaalista yleisöä ja tekevät siitä paikoin
epätasaisen. Kevyeksi johdatukseksi uuteen musiikkigenreen ja sen suurimpiin
nimiin kirjasta ei ole – sen ansiot ovat toisaalla.

Electric Eden on kunnianhimoinen kokovartalokuva eräästä löyhästi
määritellystä (musiikillisesta) traditiosta ja siihen sisältöä
puhaltaneista kulttuurisista mielikuvista – paljastettakoon heti, että kyse
on brittiläisestä kansanmusiikista, sen ”löytämisestä” ja modernista
haltuunotosta. Musiikkitietokirjojen valtavirrasta teos poikkeaa kuitenkin
liikkuma-alallaan. Youngin perspektiivi on laajimmillaan kokonaisessa
anglosaksisessa maailmankuvassa ja eetoksessa, joiden kiteytymiä ja toistuvia
ilmiasuja hän käy tunnistamaan paitsi vuosisadan mittaiselta aikajänteeltä
myös kulttuurin sisäisistä raja-aidoista liiemmin piittaamatta. Onkin alusta
alkaen selvä, että kuvaa piirretään paksulla pensselillä.

Kansan ja "suuren tradition" pidäkkeetöntä glorifiointia pelonsekaisesti
odottaen olin helpottunut Youngin pääasiassa viileästä lähestymistavasta ja
huolellisesta taustatyöstä. Folkloristiikan näkökulmasta teoksen
kiinnostavinta antia ovatkin sen lukuisat viittaukset brittiläisiin
perinteentutkijoihin, -tallentajiin ja folkloren eriaikaisiin tulkintoihin ja
kontekstualisointeihin, joiden analyysi kulkee tärkeänä sivujuonena läpi
teoksen. Monipuolisen lähdekirjallisuuden varaan rakennettua esitystä
elävöittävät musiikkitoimittajan itsensä tekemät artistihaastattelut.

Albionin uniaika

Mitä Young on kirjassaan tarkkaan ottaen tekemässä? Miten hän rajaa
tutkimuskohteensa ja mihin teoksen alaotsikon (William Blakea mukaileva)
visionäärinen musiikki viittaa, jos ei yksinkertaisesti kansanmusiikkiin ja
sen modernisointiin? Young paljastaa johdantoluvussa työtään ohjanneeksi
alkuiduksi pyrkimyksen paikantaa ja ymmärtää sitä brittiläisen musiikin
“pohjavirtaa”, jossa kuvitteellisesta paluusta, aikamatkasta menneisyyden
salattuihin puutarhoihin löydetään voimaa kohdata tulevaisuus  (s. 4–5).
Lukijalle tehdään myös selväksi, että nämä kansalliseen uniaikaan
suuntautuneet fantasiat on käsitettävä nimenomaan brittiläisen kokemuksen
ydinnesteeksi.

Young itse kutsuu menneiden, aina-jo-kadonneiden paratiisien romantiikkaa
”eräänlaiseksi väärän muistin syndroomaksi, sitkeäksi kieltäymykseksi
päästää irti kultaisen ajan kuvitelmista” (s. 10). Teoreettisempaa
taustatukea johtomotiivilleen hän olisi saanut esimerkiksi Mihail Bahtinilta,
joka nimesi aikanaan saman retorisen kuvion historialliseksi inversioksi ja
analysoi sitä eräänlaisena tulevaisuuteen suuntautuvana toiveajatteluna,
jolle moderni aika on syöttänyt uutta elinvoimaa. Toisin sanoen menneisyyden
valkokankaalle heijastetut visiot kadonneista kulta-ajoista ovat itse asiassa
tulevaisuudelle asetettuja toiveita ja tavoitteita, joita nykyhetken häilyvyys
ja muutos provosoivat.

Tätä tyylikuvaa Young joka tapauksessa kierrättää luvusta toiseen, sovittaa
sitä erilaisiin konteksteihin ja käyttää sitä omien tulkintojensa avaimena.
Kiehtova motiivi on toki saattanut toimia erinomaisena inspiraationa
kirjoittajalle itselleen. Tietokirjan rajauksena se on kuitenkin sumea, mikä
kuvastuu vapaasti rönsyilevässä sisällössä.

Kansanlaulusta sosialistiseen utopiaan

Varsinainen matkanteko aloitetaan keskeltä: Vashti Bunyanin ja hänen
miesystävänsä pyhiinvaellukselta läpi Britannian vuonna 1969. Bunyan
esitellään paraatiesimerkkinä teollistuneen, urbanisoituvan yhteiskunnan
kyydistä jättäytyneestä, pakkomielteisesti menneisyyteen takertuneesta
yksilöstä: ”nykyajan sulkeistaminen oli nimenomaan sitä, mitä olimme
tekemässä” (s. 34–35). Bunyan on kieltämättä sikäli oivallinen
psykopompos Youngin tähtäimessä olevan kulttuurisen tiedostamattoman
syvyyksiin, että Bunyanin hahmo tarjoaa sekä suoran linkin 60-luvun
folk-aallon harjalle että toisaalta tuoreen kiinnekohdan nuoremmillekin
lukijoille. Bunyanhan on ollut uuden vuosituhannen alun ties kuinka monennen
folk revivalin kirkkaimpia airuita, jonka omana aikanaan unohdettu tuotanto
(siis Just Another Diamond Day -albumi, 1970) nauttii tätä nykyä
ansaitsemaansa arvostusta.

Bunyan pohjustaa toisen yksinäisen trubaduurin, Donovanin, kanssa tien
varsinaisen tutkimuskentän lähteille 1900-luvun alkuun, jolloin aika
kansanlaulun tunnistamiselle ja modernille haltuunotolle oli kypsä. Britanniaa
muistivihkoineen kiertänyt Cecil Sharp saa oikeutetusti kunnian koko
kansanmusiikkiprojektin alkuunpanijana, mutta suurta painoarvoa annetaan myös
varhaisille korkeakulttuurisille toimijoille. Young käsittelee pitkällisesti
Gustav Holstin ja Ralph Vaughan Williamsin kaltaisia säveltäjiä, jotka
työskentelivät 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä uutterasti
hankkiutuakseen eroon saarivaltioon liitetystä kyseenalaisesta lisänimestä
”maana ilman musiikkia” (das Land ohne Musik). Ensimmäinen folk revival
näyttää kuitenkin jääneen pääasiassa ylempien sosiaaliluokkien
intohimoksi, ja kantoi myöhempiin aaltoihin verrannollisesti hädin tuskin
vuosikymmenen mittaisen ajanjakson. Sen sammutti lopullisesti ensimmäinen
maailmansota.

Erityisen kiinnostavaksi tarina kehittyy mielestäni toisesta maailmansodasta
selvinneen uuden sukupolven ja perinteen politisoitumisen parissa. Kansalliset
näkökulmat ja intressit olivat muuntumassa yhteiskunnallisiksi. Folkloressa,
lauluissa ja tansseissa tunnistettu rahvaan ääni sovitettiin luontevasti
vallankumouksellisen marxismin tarpeisiin – mm. 1800-luvun
sosialisti–visionääri William Morrisin esimerkin mukaan – mikä kylmän
sodan kurimuksessa ei suinkaan käynyt laatuun.

Poliisinkin tarkkailemina työskennelleet A.L. Lloyd, Ewan MacColl, Peter
Kennedy sekä Amerikoista lainatut Peggy Seeger ja Alan Lomax olivat ajan
dynaaminen viisikko, jotka vuonna 1922 perustetun BBC:n avulla toivat
kansanmusiikin kaikkien yhteiskuntaluokkien tietoisuuteen erilaisten
ohjelmasarjojen, tallenteiden ja koosteiden (”radioballadien”) muodossa.
Radion ja uuden äänitysteknologian myötä avautuneihin mahdollisuuksiin
tartuttiin ripeästi, ja perinteen olemassaoloon havahduttiin
käänteentekevästi myös nykypäivässä: sitä oli löydettävissä
kaivoksilta, tehtaista, kutomoista, rautateiltä, meriltä. Tämän
alkuperäisen industrial musicin, jota suosittu 50-luvun skiffle pian
popularisoi kaupallisempaan makuun, ymmärrettiin nyt välittävän
samankaltaisia tunteita ja kokemuksia kuin entisaikojen balladitkin.

1950-luku ja vielä seuraava vuosikymmen olivatkin akateemisten
perinteentutkijoiden ja muusikkojen tiiviin yhteistyön aikaa, molemmat
ominaisuudet kun vielä yhdistyivät monissa ajan vaikuttajissa. Young tulee
epäsuorasti havainnollistaneeksi, kuinka pitkälti samat kysymykset
askarruttivat kumpaakin leiriä: mitä perinne on ja mistä se on
löydettävissä? Kenellä on oikeus esittää sitä? Mikä on sen suhde
menneisyyteen ja nykyhetkeen? Sitkeimmän mallin mukaanhan perinne ja sitä
ylläpitävä kansa tuomitaan väistämättä menneisyyteen, rajataan pois
katsojasta itsestään – hienovaraisen esimerkin samasta käytännöstä voi
havaita vaikkapa parhaillaan tv:ssä esitettävästä YLE:n Suomensukuiset 30
päivässä -sarjasta kellertävine visuaalisine tehosteineen.

Yhteiskunnallisen edistyksellisyyden ja tradition kannattamisen välisen
ristiriidan kanssa paini etenkin Ewan MacColl. Kaikesta sosiaalipoliittisesta
aktiivisuudestaan huolimatta hän ja puolisonsa Peggy Seeger nousevat nimittäin
kirjan edetessä esiin myös kiivaimpina perinnepuristeina, joiden
paikallisuudesta johdettuihin autenttisuuden mielikuviin 60-luvun folk rock
-yhtyeet mahtuivat vain vaivoin. Folklorismin (perinteen soveltamisen)
käsitettä Young ei käytä, mutta onnistuu ilman sitäkin analysoimaan tätä
käytäntöä juuri sinä mitä se olikin: raja-aitojen kontrollointina.

Tähän nähden esimerkiksi Cecil Sharpin, kansanlaulujen kenttätallennuksen
varsinaisen pioneerin, käsitys kansanperinteen luonteesta oli huomattavasti
modernimpi ja yhä täysin uskottava. Maltillinen Sharp kieltäytyi
postuloimasta folkloren alkumuotoja, kulkureittejä tai syntyseutuja ja -aikoja,
joita tuolloin jäljitettiin mitä kiivaimmin. Tämän sijaan hän syventyi sen
monituisiin muodonmuutoksiin ja variaatioon, ymmärsi nämä perinteen
varsinaiseksi substanssiksi (s. 68).

Ehkäpä tarkkasilmäisimmin kansanmusiikin ja siitä innoittuneiden artistien
dilemman onnistuu kirjan kuluessa sanallistamaan Mr. Fox -yhtyeen
laulaja–kitaristi Bob Pegg, folkloristi itsekin. Hän kun arveli
”kansanmusiikin” olevan lopultakin vain sitä tavoittelevien itsensä luoma
kangastus, jota lähietäisyydeltä tuskin erottaakaan: ”Ne olosuhteet, jotka
tuottavat tämän kangastuksen, sen sijaan säilyvät.” (s. 430.)

Brittiläisten folk-hippien sesonki

Kirjan varsinainen selkäranka on sen laaja toinen osa, joka on omistettu
1960-luvulta alkaneelle (kansantokannasta riippuen toiselle tai kolmannelle)
voimakkaalle folk revivalille, jolle 50-luvun sosialisti–folkloristit olivat
valaneet perustan. Mikään selkeärajainen liike ei tämäkään muodostuma
ollut. Yhtenäisen agendan tai ideologian sijaan brittiläisissä folk-hipeissä
sekoittuivat Youngin sanoin yhteiskunnallinen aktivismi kyynisyyteen,
seksuaalinen vapautuminen romanttisiin ideaaleihin, traditionaaliset sävelmät
omiin kappaleisiin ja kaupallisuus epäluuloon yhteiskunnallisia valtarakenteita
kohtaan (s. 170). Koherentin liikkeen asemesta lukijalle välittyvä kuva
koostuu pikemminkin tiiviiden ja aktiivisten pienyhteisöjen repaleisesta
verkostosta, jonka eräs havainnollinen solmukohta oli esimerkiksi Peter
Bellamyn yhtyeensä The Young Traditionin kanssa asuttama talo, jonka
alakerrassa majailivat puolestaan Bert Jansch, John Renbourne ja Anne Briggs (s.
196).

Young etenee kiitettävällä vauhdilla, luonnehtii merkkiteokset kuten Davy
Grahamin ja Shirley Collinsin Folk Roots, New RoutesLP:n muutamalla kappaleella
ja siirtyy taas ajan hengen, kontekstien ja henkilöhistorioiden kartoitukseen.
Kattavammat artistianalyysit ovat huolellisesti laadittuja: yhtenä
mieleenpainuvimmista esimerkiksi kuvaus Fairport Conventionin traagisesta
auto-onnettomuudesta, sitä seuranneesta ihmeenomaisesta jälleensyntymästä
Hampshiren syrjäisessä Farley Housessa ja koko episodin lopputuloksena
syntyneestä albumista Liege & Lief, genren kiistattomasta klassikosta.
Vakuuttava on myös kirjoittajan tulkinta Incredible String Bandin kryptisestä
toisesta albumista The Hangman’s Beautiful Daughter.

Young huomauttaa useaan otteeseen, kuinka perinteen käsitettä on folk-musiikin
brittiläisessä traditiossa sovellettu lopultakin hyvin ennakkoluulottomasti,
ikään kuin sharpilaista eetosta kunnioittaen. Traditio on sisällyttänyt
itseensä maailmanmusiikin (toisin sanoen vieraiden kulttuurien kansanmusiikin)
vaikutteita ja tuoreeltaan niin sähkökitaran kuin tarkkaan ottaen tätä ennen
akustisen kitarankin. Osa teoksen viehätystä on juuri tällaisten
yllättävien yhteyksien ja nk. keksityn perinteen paljastaminen: kuinka
akustinen kitara omaksuttiin folk-muusikon tavaramerkiksi vasta 1960-luvun
taitteessa (s. 160–161), tai kuinka Harold McNair lähestulkoon yksin loi
erään folk-musiikin pysyvimmistä artikulaatioista, huilun ja lentämisen
motiivin yhteyden. Sosiaalista voyeurismia tyydyttävät anekdootit ja
muotokuvat genren eksentrisistä persoonallisuuksista, vaikkapa Early Music
-liikkeen perustajasta, päivätyönään 1600-luvun kaksimielisiä
kansanlauluja tutkineesta David Munrowsta, tai Kentin kylää ystävineen
terrorisoineesta pastoraalisäveltäjä Peter Warlockista.

Toisaalla Young osoittaa vuoden 1966 kuuluisan Bob Dylan -välikohtauksen
yhteyden kauaskantoisempaan historialliseen katkokseen. Tapaus ajoittuu
murrosvaiheeseen, jossa perinteen luonnolliseksi ymmärretty jatkumo alkoi
kyseenalaistua ja sen objektivointi oli saavuttanut ikään kuin (yhden)
päätepisteensä. ”Kansa” ja ”folklore” olivat muuttumassa tietoisiksi
kulttuurisiksi valinnoiksi, kelluviksi merkitsijöiksi, jotka kaupallisuuden
paineessa tulivat myös olemaan yhä kuumempaa symbolista valuuttaa. (s.
239–242.) Toisekseen Bob Dylan ei aiheuttanut pahennusta (ainoastaan)
sähköistämällä instrumenttinsa, vaan ennen kaikkea rikkomalla
(äänivallilla, lyriikoillaan, habituksellaan) kollektiivin sisäisen sidoksen,
yhteyden esiintyjän ja yleisön väliltä.

Teoksen erinäiset painotukset kaipaisivat toisinaan tarkempaa reflektiota ja
perusteluja tekijältä. Young on esimerkiksi selvästi viehtynyt aikanaan
vähälle huomiolle jääneiden marginaalisten ryhmien ja hahmojen esittelyyn
(John Ireland, Vashti Bunyan, Forest, Comus, Spirogyra). Nick Draken kaltainen,
folk-alakulttuurin liepeillä lennellyt outolintu saa hänkin sivukaupalla
käsittelyä, kun samalla Jethro Tull, tyylilajin mammutti sivuutetaan
muutamilla maininnoilla. 60-luvun brittien suhteista amerikkalaiseen
folk-kulttuuriin olisin myös kaivannut tarkempaa selvitystä.

Runsaasta nimien ja yhtyeiden vyörytyksestä huolimatta Youngin taitoa
hahmottaa yhteyksiä, toistuvuuksia ja jatkumoita eri ilmiöiden ja henkilöiden
välillä ei käy kiistäminen: Glastonbury-festivaalien esiasteet
1910–20-luvuilta ovat vain yksi esimerkki. Ainoastaan kirjan viimeisen osion
katsaukset muutamaan 80–90-lukujen merkittävään nimeen, Kate Bushiin, David
Sylvainiin, Talk Talkiin ja Julian Copeen, tuntuvat hieman väkinäisiltä
liitoksilta keskeistematiikkaan, ja jättävät ihmettelemään, miksi juuri
heidät on valittu edustuksellisimmiksi perinteenkannattajiksi ja utopian
jatkajiksi. Yksikään kun ei suoranaisesti istu folk rock -jatkumoon.

Aika ajoi populaarikulttuurin nopeissa suhdannevaihteluissa 60-luvun aallostakin
ohi alle kymmenessä vuodessa, ja 1974 puhalsivat jo tyystin toiset tuulet.
Alkoi folkie-stereotyypin alamäki, jota Young havainnollistaa omaperäisesti
rinnastamalla satiirisen 80-luvun sarjakuvan 60-luvun vastaavaan hahmoon (s.
556–558). Myös liikehdintää aiemmin terästänyt poliittinen särmä oli
pahasti tylsynyt: potentiaalisia yhteyksiä esimerkiksi 70-luvun lopun
punk-liikkeeseen ei milloinkaan lunastettu.

Sivupolulta toiselle

Young kirjoittaa ylipäätään mukaansatempaavasti, paikoin miltei lumoavasti.
Odotuksenmukaisesti osan tästä lumosta muodostavat kovin orgaaniset,
biologiset metaforat, joilla Young tulee usein kohdettaan kuvanneeksi ja samalla
uusintaneeksi tutkimaansa diskursiivista muodostumaa, perinnettä. Maalailevan
värikästä kielenkäyttöä ja omalaatuisia muotoratkaisuja (mm. neljän
elementin mukaan nimetyt luvut) varioidaan toisaalta yksityiskohtaisilla
perinnetieteellisillä jaksoilla (esim. hieno folkloristinen analyysi
Reynardine-kappaleen motiivihistoriallisesta kehityksestä s. 418–421).
Kokonaisuutta täydentävät hyvin valitut mustavalkokuvat yhtyeistä, levyjen
kansista, julisteista yms.; lukijaystävällinen on myös tärkeimpien teosten
ja julkaisujen diskografinen aikajana kirjan päätteeksi.

Kirjan kaikenkattavuus on varmasti lukijakohtaisesti joko avartavaa tai
yksinkertaisesti uuvuttavaa. Kaikesta kiinnostunut Young tekee huomioita
maiseman ja ympäristön merkityksestä kulttuurille ja estetiikalle,
jäljittää Britteinsaarten ley-linjoja ja yleistä psykogeografiaa, valaisee
Marshall McLuhanin globaalin kylän käsitteellä modernin yhteiskunnan ja
esimodernin agraarikulttuurin jännitteitä, sivuaa aihepiiriin sopivia elokuvia
(The Wicker Man, Penda’s Fen), kirjallisuutta (William Morris, Arthur Machen)
ja tutkii jopa varhaisia ulkoilmafestivaaleja kokonaisen luvun mitalta. Itse
nautin monista herkullisista sivupoluista; tiiviimpää ja tarkemmin rajattua
kokonaisuutta nimenomaan 60–70-lukujen ilmiöstä kaipaavien arvelisin
kuitenkin saavan rahoilleen enemmän vastinetta esimerkiksi Britta Sweersin
Electric Folk -tutkielmasta (Oxford University Press, 2005). Kyseinen
tekijänsä väitöskirjaan perustuva teos sivumennen sanoen loistaa
poissaolollaan Youngin lähdeluettelossa.

Historiallinen inversio ja paremman menneisyyden sureminen ovat merkillisiä
tyylikuvia ja käytäntöjä, jotka taipuvat luontevasti niin sosialistisen
utopian kuin konservatiivisen populismin tarpeisiin. Electric Eden osoittaa,
kuinka ne ovat parhaimmillaan johtaneet virtaa kokonaiseen kansalliseen
traditioon, synnyttäneet täysin uutta luovia kulttuurisia impulsseja.

Musiikkitietokirjan arvon voi usein päätellä sen innoittamien levyhankintojen
lukumäärästä: onnistuuko kirjoittaja inspiroimaan lukijansa etsimään
käsiinsä mainittuja albumeita, tutustumaan uusiin tuttavuuksiin? Tätäkin
menetelmää käyttäen voin todeta Electric Edenin onnistuvan oikein hyvin.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/