[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Adolf Hitlerin myöhemmät vuodet: Elämä Tulimaassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lauri Keskinen <lokesk at utu.fi> Filosofian tohtori, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Dunstan, Simon; Williams, Gerrard: Hitlerin pako - Kootut aihetodisteet (Grey
wolf. The Escape of Adolf Hitler. The Case Presented). Kääntänyt Juha
Peltonen. Minerva Kustannus Oy, 2012. 404 sivua.


Adolf Hitlerin myöhemmät vuodet: Elämä Tulimaassa
---------------------------------------------------------

Sotahistorioitsija Simon Dunstan ja toimittaja Gerrard Williams ovat
vakuuttuneita, että Adolf Hitler ei tehnytkään itsemurhaa huhtikuussa 1945
Berliinissä vaan onnistui pakenemaan aina Argentiinaan asti. Kaksikon mukaan
hän asusteli siellä Eva Braunin kanssa juutalaisvainoja katuen aina
kuolemaansa asti helmikuussa 1962. 

Useimmiten kirja-arvosteluiden kirjoittaminen on suoraviivaista. Teoksen
metodologiaa, tehtyjä johtopäätöksiä ja päättelyketjua käsittelemällä
pääsee jo pitkälle. Loppu onkin teoksen arvon ja sanoman määrittelyä,
rakenteen esittelyä ja muotoseikkojen läpikäymistä. Toisinaan arvostelun
kirjoittaminen taas on äärimmäisen vaikeaa, kuten tässä käsitellyn kirjan
– Hitlerin pako: Kootut aihetodisteet – tapauksessa. Kirjaa lukiessa joutuu
nimittäin jatkuvasti pohtimaan lähteiden luotettavuutta, esitettyjen
teorioiden uskottavuutta ja ylipäätään tehtyjen päätelmien kestävyyttä.

Toisin sanoen: Jos kirjaa lähestyy samasta näkökulmasta kuin mitä tahansa
muutakin tieteellistä teosta, eli olettaa sen lähtökohtaisesti olevan
tutkimukseen ja faktoihin perustuvaa, on sille ja siinä tehdyille päätelmille
annettava reilu mahdollisuus. Sitähän tiede nimittäin on: Tehtyjen
päätelmien – kuinka hulluja tahansa ne olisivatkin – validiteetin
testaamista omista ennakko-oletuksista huolimatta. Jos teosta lähestyy
premissillä, että siinä tehdyt päätelmät eivät ole kestäviä, ja se on
kirjoitettu yksinomaan sensaatiohakuisesti ja lähteitä vääristellen, voi
arvostelun oikeastaan typistää käsittelemään vain teoksen muotoseikkoja.
Arvostelun kirjoittamisessa ei nimittäin ole mieltä, ellei arvostelija
säilytä avointa mutta kriittistä mieltä. Tieteellisten saavutusten ja uusien
näkökulmien tuomitseminen siksi, etteivät ne sovellu omaan maailmankuvaan tai
uskomusjärjestelmään, on fundamentalististen uskontojen perisynti, ei
tieteellinen toimintatapa.

Ennen varsinaisen arvostelun aloittamista on syytä todeta, että en ole
Hitler-asiantuntija. En ole erikoistunut edes Kolmannen valtakunnan
tutkimukseen. Oma tutkimusalueeni on Suomen 1900-luvun alun historia. Uskoakseni
osaan kyllä seurata päättelyketjuja, ja riittävätpä taitoni myöskin
lähdekritiikkiin, vaikkei kyseessä olisikaan oma tutkimuskohteeni. Toisaalta,
eivät Simon Dunstan ja Gerrard Williamskaan ole Hitler-asiantuntijoita. Dunstan
on sotahistorioitsija, joka on kirjoittanut useita teoksia tankeista ja
brittiläisistä erikoisjoukoista. Takakannen mukaan hän on myös kirjailija ja
elokuvantekijä. Williams puolestaan on toimittaja, joka on yli
kolmikymmenvuotisen uransa aikana työskennellyt mm. BBC:lle, Sky Newsille ja
Reutersille. Miehillä on siis epäilemättä vahva tausta aineistonkeruun ja
viihteellisen kirjoittamisen parissa, mutta (historia)tieteellisestä
tutkimustoiminnasta ei löydy vahvaa näyttöä. Epäilemättä kirjoittajien
taustat esitellään kirjan takakannessa juuri luottamuksen herättämiseksi.
Jokaisen lukijan tulee itse päättää, näyttäytyykö toimittajanura
positiivisena vai negatiivisena seikkana tällaisen teoksen kohdalla.
Sanomattakin selvää, teos olisi otettu aivan eri tavalla vastaan, jos
kirjoittajana olisi ollut vaikka Anthony Beevorin kaltainen toisen maailmansodan
arvostettu tutkija. Siinä tapauksessa tehtyjä tutkimustuloksia olisi lainattu
muissakin julkaisuissa kuin iltapäivälehdissä, kuten nyt on käynyt.

Lisäksi on syytä todeta, että tämän arvostelun tarkoituksena ei ole kumota
jokaista teoksessa esitettyä väärää väitettä. Siihen ei yksinkertaisesti
ole tilaa, eikä se myöskään ole tarkoituksenmukaista. Kumoan kuitenkin
sellaiset olennaiset väitteet, joiden varassa teos mielestäni tasapainoilee.

Führerbunkkerissa ja metrotunneleissa

Vallitsevan näkemyksen mukaan Hitler teki itsemurhan Führerbunkkerissa
Berliinissä noin kello kolmelta iltapäivällä 30. huhtikuuta 1945. Hitler
otti samanaikaisesti syanidia ja ampui itseään pistoolilla päähän. Hetkeä
aiemmin Hitlerin vaimo, Eva Braun, oli myöskin ottanut syanidia. Itsemurhat
tapahtuivat suljettujen ovien takana pariskunnan henkilökohtaisissa tiloissa.
Muutama minuutti laukauksen jälkeen huoneeseen astuivat Hitlerin
henkilökohtainen palvelija Heinz Linge ja Martin Bormann, Hitlerin
yksityissihteeri ja Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen
puoluekanslian johtaja. Ruumiit kannettiin huopiin käärittyinä ulos,
valtakunnankanslian sisäpihalle, jossa ne valeltiin bensiinillä ja poltettiin.
Toukokuun 2. päivänä neuvostojoukot saivat Führerbunkkerin haltuunsa, ja
myöhemmin iltapäivällä joukot löysivät poltetut ruumiit. Joukkojen mukana
seurannut johtava patologi tohtori Faust Šerovski suoritti ruumiinavauksen.
Ruumiinavauksessa havaittiin syanidijäämiä molemmissa ruumiissa ja
viralliseksi kuolinsyyksi vahvistettiin syanidimyrkytys – ampumahaavoja ei
mainittu. Neuvostoliitto julkisti havainnot 16. toukokuuta 1945, mutta
lännessä ne kyseenalaistettiin nopeasti bunkkerista vangittujen väitettyä
Hitlerin ampuneen itsensä. Marsalkka Georgi Žukov ilmoitti 9. kesäkuuta 1945,
ettei Hitlerin jäännöksiä ole löydetty, ja hän saattaa olla vielä elossa.
 Arkistotietojen mukaan Adolfin ja Evan ruumiit haudattiin aluksi Magdeburgiin
merkitsemättömään hautaan. Vuonna 1970 tontti oli siirtymässä Itä-Saksan
hallitukselle, ja KGB:n johtaja Juri Andropov määräsi ruumiit kaivettavaksi
ylös ja tuhottavaksi. KGB:n ryhmä poltti ruumiit 4. huhtikuuta 1970 ja tuhkat
siroteltiin Elbe-jokeen. Pala Hitlerin kallosta ja hänen leukaluunsa löysivät
tiensä Moskovaan, jossa niitä on säilytetty tähän päivään asti. Niistä
lisää myöhemmin.

Dunstanin ja Williamsin mukaan tapahtumat etenivät olennaisesti toisin. Heidän
mukaansa, aamuyöllä 28. huhtikuuta, Hitler, hänen saksanpaimenkoiransa
Blondi, Eva Braun, Martin Bormann, Hermann Fegelein (Hitlerin lanko) sekä kuusi
Hitlerin henkivartiokaartin sotilasta ”hiipivät äänettömästi
Führerbunkkerista Etubunkkerin kautta vanhaan valtakunnankansliaan Hitlerin
yksityistiloihin. Siellä kirjahyllyn taakse kätketty kevytbetoninen
seinäpaneeli aukeni, ja sen takaa paljastui salainen pakotunneli. Seurue eteni
pitkin valaistua tunnelia, joka laskeutui aavistuksen syvemmälle maan alle.
Tunnelin päässä saavuttiin bunkkerin kolmannelle tasolle, leveämpään
kammioon, jossa he kohtasivat kaksi heitä odottanutta henkilöä, jotka
[Heinrich] Müller [Gestapon johtaja] oli järjestänyt paikalle Berliinin
metroverkoston tunneleita pitkin. Kyseessä olivat Adolf Hitlerin ja Eva Braunin
identtiset kaksoisolennot, joista Hitlerin kaksoisolento oli todennäköisesti
henkilö nimeltä Gustav Weber.” Kirjoittajat eivät tarjoa minkäänlaista
lähdettä sen tueksi, että Weberiä (toisinaan myös Weler) olisi koskaan
käytetty Hitlerin kaksoisolentona saatikka lavastettu itsemurhan tehneeksi.
Tässä vaiheessa Bormann palasi kaksoisolentojen kanssa takaisin
Führerbunkkeriin ja loput ryhmästä jatkoivat matkaansa kohti Berliinin
metrotunneleita. Kahden päivän päästä 30. huhtikuuta Bormann ja Müller
myrkyttivät Eva Braunin kaksoisolennon, jonka jälkeen Müller ampui Weberiä
päähän. Tämän jälkeen ruumiit ”löydettiin” ja poltettiin, kuten on
edellä mainittu. Todettakoon vielä, etteivät kirjoittajat tarjoa lähteitä
tukeakseen Eva Braunin kaksoisolentoa koskevia väitteitä. He tyytyvät
toteamaan näin: ”Eva Braunin kaksoisolennosta oli onnistuttu luomaan
täydellinen. Hänen nimensä ei ole tiedossa, mutta hänet oli löydetty
propagandaministeri Joseph Göbbelsin nuorten näyttelijättärien
”tallista”. […] Kaksoisolennon fyysinen olemus oli hätkähdyttävän
samankaltainen, eikä elokuvateollisuuden ammattimaskeeraajien jäljiltä eroa
oikeaan Eva Brauniin ollut helppo havaita.” Lukijan tehtäväksi jää siis
olettaa, että ”elokuvateollisuuden ammattimaskeeraajia” oli saatavilla
sodan runtelemassa Berliinissä, ja he onnistuivat ilman ajankohtaista mallia
muuntamaan kaksoisolennon alkuperäisen, bunkkerissa yli kuukauden asuneen Eva
Braunin näköiseksi.

Eräässä suhteessa Hitlerin pako on heikoimmillaan kuvatessaan juuri 28.-30.
päivän tapahtumia. Tuona aikana lukuisat bunkkerissa asuneet ja Hitlerille ja
Braunille läheiset henkilöt olivat näihin kontaktissa, mutta kukaan ei
kuitenkaan epäillyt näiden henkilöllisyyttä. Vaikea on sulattaa sitäkin,
että kymmenen henkilöä – mukaan lukien koko valtakunnan johtaja – ja
saksanpaimenkoira olisivat voineet livahtaa kahden bunkkerin läpi kenenkään
sitä huomioimatta. Nämä huomiot on mielekästä esittää siksi, koska
kirjoittajien mukaan kaksoisolentojuonessa olivat mukana vain harvat ja valitut
– muille Hitlerin ja kumppaneiden hiippailu yöllä olisi näyttäytynyt
outona ja jäänyt varmasti muistiin. Liittoutuneet kuulustelivat kattavasti
bunkkereista hengissä selvinneitä, eikä kukaan maininnut Hitlerin
yöllisistä hiippailuista.

Dunstanin ja Williamsin mukaan kolmaskin kaksoisolento joutui antamaan henkensä
suuren huijauksen onnistumiseksi: Blondi-koiran kaksoisolento. Esimerkiksi
Anthony Beevorin mukaan oikealle Blondille annettiin syanidia sen isännän
itsemurhapäivän aamuna – Hitler halusi näin varmistua myrkyn tehosta.
Blondi kuolikin myrkkyyn ja neljä sen pentua tapettiin valtakunnankanslian
pihalla. Dunstan ja Williams ovat samaa mieltä Blondin – siis heidän
mukaansa sen kaksoisolennon – myrkytyshetkestä, ja lisäksi he tarjoavat
sille myös selityksen: koiran kaksoisolento oli tapettava mahdollisimman pian
Weberin korvattua oikean Hitlerin, sillä se olisi pian alkanut ihmettelemään,
missä sen oikea isäntä on. Tätä kohtaa lukiessani huomasin kysyväni: Miksi
kaksoisolentokoiran myrkyttämisen kanssa ylipäätään piti odotella? Miksei
sitä voitu tehdä heti, kun Hitler oli oletetusti vaihdettu Weberiin? Ja jos
juonen onnistumisesta haluttiin olla täysin varmoja, niin miksei bunkkeriin
kuljetettu valmiiksi kuollutta Blondi 2:sta? Jos bunkkerista voidaan kuljettaa
pois kymmenen henkeä sitä kenenkään huomaamatta, niin kai sinne voidaan
tuoda yksi eloton koira samaa reittiä.

Entä sitten se salainen käytävä, joka johti suoraan Hitlerin työhuoneesta
metrotunneliin? Oliko sitä olemassa? Dunstan ja Williams eivät tarjoa siihen
suoraan liittyvää lähdettä. Kappaleessa, jonka alussa he kirjoittavat
Führerbunkkerista ja lopussa salaisesta käytävästä, vain aiempaan tarjotaan
viite. Sitten loppuviitteitä selatessa käykin ilmi, että viitteessä
mainitaan myös salainen käytävä! Viitteessä tarjotaan kolme lähdettä:
Hitlerin bunkkereita käsittelevä historiateos (Hitler’s secret headquarters:
Politicization of the Construction Industry 1933–1945), bunkkereita
rakennuttaneen Hochtief-rakennusyhtiön historiasivusto netistä sekä samaten
nettisivusto koskien Berliner Unterwelten -yhdistystä, joka kartoittaa
Berliinin maanalaisia rakennelmia. Ensimmäistä kirjaa ei löydy mistään
kansainvälisestä kirjastotietokannasta koko otsikolla etsittynä, mutta vain
pääotsikon perusteella se löytyy. Oikea alaotsikko on The Führer's wartime
bases, from the invasion of France to the Berlin bunker. Todennäköisesti
kyseessä oli kirjoittajien kömmähdys. Seuraava lähde toki löytyy netistä,
mutta vain 2-sivuisena; viitteessä kuitenkin neuvottiin katsomaan sivuja 3–4.
Kolmas lähde esittelee pikemminkin kyseessä olevan yrityksen toimintaa, ja
Hitlerin bunkkerit esitellään varsin lyhyesti. Kuten arvata saattaa, salaista
käytävää ei mainita.

Halutessaan kirjoittajat olisivat voineet salaista käytävää
käsitellessään viitata TIME-lehdessä 28. toukokuuta 1945 julkaistuun
artikkeliin, johon muualla kirjassa muutamaan otteeseen viitataankin. Lyhyessä
artikkelissa on paljon paljastavaa sisältöä, mutta sen luotettavuutta on
äärimmäisen vaikea arvioida. Raportti perustuu neuvostoliittolaisen majuri
Ivan Nikitinin haastatteluun. Nikitin johti tiedustelujoukkoa, joka kuulusteli
Führerbunkkerin asukkeja selvittääkseen Hitlerin viimeisten päivien kulkua.
Artikkeli alkaa ytimekkäästi: “A team of Soviet detectives conducted last
week that if Adolf Hitler was dead, he had not died in the ruins of his Reich
Chancellery.” Tiedustelujoukot olivat löytäneet Hitlerin työhuoneesta,
kirjahyllyn vierestä noin 500 metrin mittaisen salakäytävän, jonka suuaukkoa
peitti ohut betonipaneeli. Käytävä johti ”super-salaiseen” pommisuojaan,
jossa oli ruuantähteiden perusteella oleillut kuudesta kahteentoista henkilöä
vielä 9. toukokuuta. Tiedustelijat olivat kuulustelleet muun muassa Hitlerin
henkivartiokaartiin kuulunutta SS-sotilasta, joka oli nähnyt Hitlerin viimeksi
27. huhtikuuta. Führer, Eva Brauninsa seurassa, oli SS-sotilaan mukaan
tällöin aloittanut yhden tunnusomaisista monologeistaan, jossa hän totesi
Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Neuvostoliiton jatkavan yhteistyötään niin
pitkään kuin hän oli hengissä. ”Mutta jos olisin kuollut”, Hitler
jatkoi, ”syntyisi näiden välille konflikti”. Siinä tapauksessa hänen
pitäisi olla hengissä johtaakseen Saksan kansa lopulliseen voittoon. Ennen
kuin henkivartiokaartilaista pyydettiin poistumaan, Hitler ehti vielä todeta:
”Saksan ainoa toivo piilee siinä, että koko maailma ajattelee minun
kuolleen.”

Dunstan ja Williams lainaavat TIME-lehden artikkelia myös kohdassa, jossa he
käsittelevät Hitlerin ja hänen lähipiirinsä pakoa salaista käytävää
pitkin. Artikkelissa nimittäin todettiin, että käytävästä oli löytynyt
osittain palanut, naisen käsialalla kirjoitettu lappu. Siinä toivottiin, että
kirjoittajan vanhemmat eivät huolestuisi, vaikka hänestä ei kuuluisi
pitkään aikaan. Neuvostotiedustelijat uskoivat lapun olleen Eva Braunin
kirjoittama. Dunstanin ja Williamsin mukaan Braun antoi lapun Bormannille, joka
”laittoi sen sanaakaan sanomatta taskuunsa”.  

Ennen kuin jatkan pakomatkan käsittelyä, on syytä mainita lyhyesti ne
ristiriitaisuudet, jotka liittyvät Hitlerin itsemurhaan ja hänen ruumiistaan
jäljellejääneeseen kallonpalaan. Edellä mainittu neuvostojoukkojen patologin
tekemä ensimmäinen ruumiinavaus osoitti, että kyseessä tosiaan oli Adolf
Hitlerin ruumis. Havainnon vahvisti oikeaksi amerikannorjalainen suupatologian
tutkija Reidar Sognnaes vuonna 1973. Vaikka ruumis saatiin siis identifioitua,
on jälkipolvia kuitenkin kummastuttanut se, ettei ensimmäisessä
ruumiinavauksessa mainittu lainkaan ampumahaavaa tai luodinreikää. Anthony
Beevorinkin vuonna 2002 julkaistussa Berliini 1945 -kirjassa mainitaan, ettei
”kukaan ilmeisesti kuullut laukausta, jonka Hitler ampui omaan
päähänsä”. Toisaalta: jo samassa virkkeessä Beevor on vahvistanut, että
ampuminen todella tapahtui ja näin ollen myös kallosta olisi pitänyt löytyä
luodinreikä. Venäläisten teettämä ruumiinavaus päätyi toteamaan, että
kuoleman oli aiheuttanut syanidikapseli, josta löytyi jälkiä ruumiin
suuaukosta.

Kuten edellä mainitsin, vuonna 1946 valtakunnankanslian pihalta löytynyt osa
Hitlerin kallosta ja hänen leukaluunsa päätyivät Moskovaan KGB:n
arkistoihin. Kalloa sekä leukaluusta otettua valokuvaa esiteltiin esimerkiksi
vuonna 2000 toista maailmansotaa käsitelleessä näyttelyssä. Vuonna 2009
sanomalehdissä alkoi kiertää uutinen, jonka mukaan amerikkalainen arkeologi
Nick Bellantoni tutkimusryhmineen olisi saanut teetettyä DNA-testin kallolle
yllättävin tuloksin: kallo olikin 20–40 -vuotiaan naisen!
Salaliittoteoreetikot saivat runsaasti vettä myllyynsä, ja osaltaan
tämänkaltaiset lausunnot ovat mahdollistaneet kirjojen kuten Hitlerin pako
kirjoittamisen. Bellantonilla itselläänkin olisi ollut mahdollisuus
käynnistää huhumyllyt, mutta hän tyytyi järkeilemään, että kallohan
saattoi kuulua kenelle tahansa berliiniläisuhrille, niin sekavia olivat
sota-ajan olot. Nimittäin paine sopivan kallon löytymiselle vuonna 1946 oli
vahva, sillä silloin Stalin itse vaati fyysisiä todisteita Hitlerin
kuolemasta.

Disinformaatiota, huhuja, havaintoja

Stalin kuuli Hitlerin kuolemasta varhain aamulla 1. toukokuuta. Hän sai tiedon
Berliinin valtaajalta, marsalkka Žukovilta, joka puolestaan oli saanut tiedon
saksalaiselta jalkaväenkenraali Hans Krebsiltä. Stalinin ohjeistusta
noudattaen Žukov alkoi kuitenkin pian levittää disinformaatiota, jonka mukaan
Hitler olisikin päässyt pakenemaan. Tälle on jälkikäteen tarjottu
muutamiakin eri syitä. Erään teorian mukaan Žukovin tähti oli nousemassa
niin voimakkaasti, että Stalin koki valtansa uhatuksi ja päätti syöttää
tälle väärää tietoa Hitlerin kohtalosta. Žukov puolestaan syötti sitä
länsimaiselle medialle 9. kesäkuuta Berliinissä pidetyssä
lehdistötilaisuudessa. New York Timesissa seuraavana päivänä julkaistussa
artikkelissa todettiin, että marsalkan mukaan Hitler oli onnistunut pakenemaan
vaimoineen lentokoneella, eivätkä neuvostojoukot olleet löytäneet yhtään
ruumista, joka olisi vastannut Hitlerin tuntomerkkejä. Vain kolme päivää
aiemmin neuvostoliittolaisten ”korkean tahon sotilasviranomainen” oli
kuitenkin todennut lehdille, että Berliinistä oli löytynyt ruumis, joka oli
”suurella todennäköisyydellä Hitlerin”. Žukovin kanssa samassa
tilaisuudessa kenraali Nikolai Berzarin kertoi, että hänen henkilökohtaisen
mielipiteensä mukaan Hitler on kadonnut jonnekin Eurooppaan, mahdollisesti
Francon Espanjaan. Toisen teorian mukaan, joka on linjassa ensimmäisen kanssa,
Stalin syötti disinformaatiota länsivalloille ja niiden tiedustelupalveluille
näitä hämätäkseen. Potsdamin konferenssissa 17. heinäkuuta – 2. elokuuta
1945 Yhdysvaltain ulkoministeri James F. Byrnes kysyi Stalinilta, mikä hänen
teoriansa Hitlerin kuolemasta oli. Stalin totesi, ettei Hitler ole kuollut, vaan
hän elää Espanjassa tai Argentiinassa.

Etenkin Žukovin lehdistötilaisuus synnytti Hitler-havaintojen sarjan eri
puolilta maailmaa, ja samalla Führerin erilaisia pakosuunnitelmia alkoi nousta
esille. Hänen ehdotettiin paenneen sukellusveneellä joko Japaniin,
Argentiinaan tai jopa Etelämantereelle. Sitkeimmät huhut sijoittivat hänet
kuitenkin Argentiinaan, jonne oli paennut joukko muitakin natseja, tunnetuimpana
”lopullisen ratkaisun” organisoija Adolf Eichmann. Salaliittoteoreetikot
saivat näille huhuille tukea 10. heinäkuuta, kun saksalainen sukellusvene
U-530 antautui argentiinalaisille Mar del Platan edustalla; TIME-lehti välitti
23. heinäkuuta 1945 julkaistussa artikkelissa lukijoilleen huhut, joiden mukaan
sukellusvene oli kuljettanut Hitlerin ja Eva Braunin Argentiinaan. Viikkoa
myöhemmin Argentiinan laivasto jahtasi kahta muuta sukellusvenettä, joiden
uskottiin olevan saksalaisia, ja tämä entisestään lisäsi vettä
huhumyllyyn. Näiden tapauksien innoittamat havainnot, huhut ja juorut, joita
lehdistö mielellään julkaisi lukijakunnan iloksi ja tiedustelupalvelut
velvollisuudentunnossaan raportoivat, muodostavat Dunstanin ja Williamsin kirjan
loppuosan tärkeimmän lähteistön. Tiedustelupalveluiden tuottamista
raporteista tekee ongelmallisen lähdejoukon se, että niiden tarkoituksena on
välittää eteenpäin kaikki tutkittavaa asiaa käsittelevä aineisto, oli se
sitten silminnäkijähavaintoja tai huhupuheita. Huhut eivät muutu sen
todemmaksi vaikka ne olisikin kirjoitettu FBI:n kirjepaperille.

Pako Argentiinaan

Salaisesta käytävästä Hitlerin ja hänen seurueensa pako jatkui, Dunstanin
ja Williamsin mukaan, kuuden ja puolen kilometrin matkan metrotunneleissa.
Kirjoittajat eivät ota kantaa tutkijoiden piirissä yleistyneeseen kantaan,
jonka mukaan Hitler oli huhtikuussa 1945 niin heikossa kunnossa, ettei olisi
millään selvinnyt moisesta matkasta tunneleissa, joissa ”oli vettä, ja he
[Hitler seurueineen] ajoittain joutuivat kahlaamaan polven syvyisessä vedessä
matkallaan Wittenbergplatzin risteysasemalle ja siitä edelleen Fehrbelliner
Platzin metroasemalle”. Noustuaan siellä maanpinnalle seurue astui Ju-52
-kuljetuslentokoneeseen, joka lennätti heidät Saksan ja Tanskan rajalla
sijaitsevaan Tønderin lentotukikohtaan. Sieltä seurue – Hitler, Braunin
siskokset Eva, Gretl ja Ilse, Hermann Fegelein (Gretlin aviomies) ja Joachim
Rumohr (Fegeleinin läheinen ystävä ja SS-kenraali) vaimoineen – jatkoi
lentäen kaakkoon, rannikkokaupunki Travemündeen Itämeren rannalla. Siellä
konetta vaihdettiin pitkän matkan lentoihin kykenevään Ju-252:een, jonka
kyytiin nousivat vain Hitler ja Eva Braun. Dunstanin ja Williamsin mukaan muille
seurueen jäsenille oli ollut tärkeää vain Berliinistä ulospääsy, ei
niinkään pakeneminen ulkomaille. Lisäksi Fegeleinin vaimo Gretl oli raskaana,
eikä pariskunta halunnut ottaa riskejä pitkän pakomatkan kanssa. Ja
pitkähän siitä oli tulossa, sillä Ju-252 käänsi nokkansa kohti Espanjan
Reusia, Barcelonan lähellä sijaitsevaa kaupunkia.

Reusissa konetta vaihdettiin jälleen, tällä kertaa takaisin Ju-52:een, joka
oli varustettu Espanjan ilmavoimien tunnuksin. Edellinen kone, Ju-252, purettiin
osiin, jolloin lennosta ei jäänyt jälkeäkään, ja tarvittaessa kenraali
Franco, joka oli pakomatkasta tietoinen, saattoi kiistää kaiken. Kone nousi
välittömästi, tällä kertaa kohteenaan Espanjalle kuuluvat Kanariansaaret ja
Fuerteventuran saarella sijainnut ”huippusalainen” Villa Winter. Villa oli
saanut nimensä saksalaiselta ”korkea-arvoiselta Abwehr-agentti” Gustav
Winteriltä, joka oli ostanut 18 000 hehtaarin maa-alueen vuonna 1941
yksinomaan Hitlerin pakomatkan välietapiksi. Hitlerin kone laskeutui Villa
Winterin kentälle ”joko myöhään 29. huhtikuuta tai aamuyöstä 30.
huhtikuuta”, jonka jälkeen hänet ja Eva Braun kuljetettiin villaan yön
ajaksi. Dunstanin ja Williamsin mukaan heidät kuljetettiin seuraavana aamuna
kalastusveneellä sukellusveneeseen U-518, joka viipymättä aloitti 59
vuorokauden ja 8 500 kilometrin matkansa kohti Argentiinaa. Kirjoittajien
mielikuvituksen lentoa ei lainkaan tunnu haittaavan se, että U-518 upotettiin
noin viikko aiemmin, 22. huhtikuuta, hävittäjäalusten USS Carter ja USS Neal
A. Scott toimesta. Kirjoittajien mukaan sukellusveneen tuhoutuessa ”pintaan ei
noussut lainkaan hylkytavaraa”. Toisin todetaan kirjan United States Destroyer
Operations in World War II (1953) sivulla 510: “Searching the surface, they
[hävittäjäalusten miehistöt] found a significant oil slick and floating
trash.  Among the residue were scraps of paper, shattered wood and two tattered
wooden boxes.  The victim under this rubbish was eventually identified as the
U-518.”

Hitlerin paon kirjoittajat uskovat vahvasti tutkimukseensa, tai vaihtoehtoisesti
he ovat taitavia peittämään epäilyksensä koskien niin lähteitä kuin
tehtyjä oletuksiakin. Näin he kirjoittavat edellä esitellystä Hitlerin
pakomatkasta:

Hitlerin pako Berliinistä on dokumentoitavissa huomattavan seikkaperäisesti.
Kuten aiemmista luvuista ilmenee, silminnäkijäkuvauksia Führerin reitiltä
riittää Berliinistä aina Barcelonan lähelle, Reusin lentokentälle, missä
hänen käyttämänsä Junkers Ju-52 [Huom! Pitäisi olla Ju-252.] purettiin
osiin ja missä Hitler seurueineen siirtyi espanjalaiseen lentokoneeseen.
Seuraava, dokumentoitu havainto Hitleristä on syvältä Argentiinasta, missä
hänet nähtiin kesäkuussa 1945 San Ramónin maatilalla lähellä Barilochea,
Rio Negron provinssissa.

”Huomattavan seikkaperäinen dokumentointi” tarkoittaa Dunstanille ja
Williamsille yhtä kuin sanomalehdissä julkaistut silminnäkijähavainnot ja
yksi Nürnbergin oikeudenkäynnin yhteydessä tehty kuulustelu. Kaivoin esiin
Hitlerin henkivartiokaartiin kuuluneen SS-luutnantti Friedrich Arthur Rene Lotta
von Angelotty-Mackensenin kuulustelun, johon kirjoittajat tukeutuvat koskien
Hitlerin välilaskua Tønderiin. Se ja muiden Hitlerin virkaveljien kuulustelut
löytyvät digitoituina ja kaikille avoimesti jaettuna Duquesnen yliopiston
Gumbergin kirjaston digitaalisista kokoelmista. Se on osa Musmanno-kokoelmaa,
joka on saanut nimensä kuulustelijalta, tuomari Michael Musmannolta. Kuulustelu
tehtiin 15. maaliskuuta 1948. Dunstanin ja Williamsin mukaan Mackensen, joka oli
haavoittunut Berliinin katutaisteluissa ja siksi kuljetettu lentokoneella
Tønderiin, näki siellä 29. huhtikuuta 1945 Hitlerin seurueineen. Kirjoittajat
ovat jopa avuliaasti liittäneet pätkiä kuulustelusta kirjan liitteisiin,
mutta erään olennaisen kohdan he ovat leikanneet pois ja samalla täysin
sivuuttaneet Hitlerin pakoaikataulua hahmotellessaan. Mackenseniltä kysytään
suoraan, digitoidun aineiston sivulla 41, koska hän näki Hitlerin
Tønderissä. Mackensenin mukaan kyseessä oli 6. toukokuuta, eli Dunstanin ja
Williamsin ajanlaskun mukaan Hitler oli tässä vaiheessa sukellusvene U-518:n
keulaosastossa jossain Fuerteventuran ja Argentiinan välillä. Mackensenin
kertomuksesta tekee äärimmäisen epäluotettavan se, että hän oli koko
Tanskassa olonsa ajan korkeassa kuumeessa – jopa 41-astetta – ja houraili.
 

U-518 saapui Argentiinaan, Necochean rannalle kahdelta yöllä 28. heinäkuuta
1945 mukanaan arvokas lasti: Hitler, Eva Braun, Blondi-koira ja useita
laatikoita täynnä natsien varastamia arvoesineitä, taidetta ja valuuttaa.
Matkustajat ja osa miehistöstä nousivat rannalle, jonka jälkeen kapteeni
kahdeksan miehistön jäsenen kanssa ajoi sukellusveneen etäälle rannasta,
nousi moottoriveneeseen ja upotti aluksen. Dunstan ja Williams intoutuvat
kuvaamaan rannalle nousseita päähenkilöitään yksityiskohtaisesti:
”Tuhatvuotisen valtakunnan johtajaa saattoi tuskin tunnistaa entisekseen.
Kasvot olivat uuvuttavan matkan jäljiltä kalpeat, tunnusomaiset viikset oli
ajeltu pois, eikä suorana riippuvaa tukkaa ollut leikattu pitkään aikaan. Eva
Braun oli yrittänyt pitää itsensä siedettävän näköisenä matkan ajan,
mutta ennen sukellusveneestä poistumista laitettu huulipuna ja poskipuna olivat
vain omiaan korostamaan hänen ihonsa vankilamaista kalvakkuutta. Kolmesta
saapuvasta vieraasta Blondi näytti ainoana olevan elämänsä kunnossa;
schäfer oli innoissaan päästessään pitkästä aikaa ulkoilmaan”

Eva ja Adolf viettivät yön paikallisella maatilalla, jonka jälkeen he
seuraavana aamuna nousivat Curtiss-kaksitason kyytiin lentääkseen San Ramónin
nurmikentälle. Siellä pariskunta tuli asumaan seuraavat yhdeksän kuukautta.
Jo syyskuussa he saivat odotetun vieraan: Evan ja Adolfin 6-vuotiaan
Ursula-tyttären. Hän oli tullut laivalla Espanjasta Argentiinaan, ja Buenos
Aireissa häntä oli ollut vastassa hänen setänsä, Hermann Fegelein, joka oli
saapunut maahan sukellusveneellä jo ennen Hitleriä ja Eva Braunia.
Brittiläiseen Sunday Chronicle -sanomalehteen (17.6.1945) viitaten Dunstan ja
Williams toteavat Braunin olleen uudestaan raskaana maaliskuusta 1945 lähtien.
Siksi pariskunnan oli jo korkea aika mennä naimisiin. Sitä he eivät
nimittäin olleet tehneet, sillä naimisiin olivat menneet kaksoisolennot, vain
kuollakseen vuorokauden sisällä. ”Oikeiden” Adolfin ja Evan avioliitto
solmittiin San Ramónin roomalaiskatolisessa yksityiskappelissa syksyllä 1945.
Tässä vaiheessa teosta ei ole enää mieltä kysyä, miksi kaksoisolentojen
piti mennä naimisiin. Sitä eivät kirjoittajatkaan itseltään kysy.

Kesäkuusta 1947 lokakuuhun 1955 Hitler asui Argentiinan ja Chilen rajan
tuntumassa sijaitsevalla Inalcon maatilalla yhdessä Evan ja kahden tyttärensä
kanssa. Hitler sairasteli, käytti aikaansa ”mitättömiin kokouksiinsa”,
suunnitteli neljännen valtakunnan pystyttämistä ja lopulta menetti kaiken
toivonsa paluusta maailman tapahtumia muokkaavaksi julkisuuden henkilöksi.
Lopulta Eva jätti Adolfin ja muutti tyttärineen ”hiljaiseen, mutta kasvavaan
Neuquenin kaupunkiin”, joka sijaitsi noin 370 kilometriä Inalcon maatilasta
koilliseen. Adolfin jäätyä yksin tämän terveydentila heikkeni entisestään
ja entinen diktaattori alkoi ajatuksissaan palata yhä useammin sekä
lapsuutensa tapahtumiin että alullepanemaansa juutalaisten joukkosurmaan.
Hitlerin kuolemaa Dunstan ja Williams kuvailevat seuraavasti:
”Keskipäivällä, helmikuun 12. päivänä 1962, Lehmannin [Hitlerin
lääkäri] ja Bethen [Hitlerin palvelija] auttaessa 70-vuotiasta Hitleriä
kylpyhuoneeseen, tämä kaatui. Kolme tuntia myöhemmin veritulppa aiheutti
toispuoleisen kasvohalvauksen. Levottoman yön jälkeen diktaattori vaipui
koomaan, kunnes helmikuun 13. päivänä 1962 klo 15.00 Lehmann totesi kaikkien
elonmerkkien kaikonneen.”

Hitlerin viimeisiä vuosia kuvaillessaan Dunstan ja Williams käyttävät monen
käden kautta kulkeutuneita, oletettuja silminnäkijähavaintoja edellä
mainituilta Otto Lehmannilta ja Heinrich Betheltä. Lehmann, tai kuten Dunstan
ja Williams hänet esittelevät: ”Hänen oikea sukunimensä on saattanut olla
Lehmann – tai sitten ei”, oli lääkäri, joka saapui Inalcon maatilalle
Vatikaanin järjestämää pakoreittiä käyttäen vuonna 1947. Siitä lähtien
hän vastasi ”Adolf Hitlerin laakson” ja erityisesti sen tunnetuimman
asukkaan terveydenhoidosta. Bethe puolestaan oli merisotilas saksalaiselta
taskutaistelulaiva Admiral Graf Speeltä, jonka upotti sen oma miehistö
joulukuussa 1939 Montevideon sataman edustalla. Alus oli joutunut brittiläisten
taistelulaivojen niin pahasti runnomaksi, että kapteeni katsoi aluksen
upottamisen olevan ainoa mahdollisuus. Aluksen miehistö internoitiin
Argentiinaan, jossa he myöhemmin toimivat Hitlerin henkivartiokaartina.
Dunstanin ja Williamsin käyttämä lähde oli siis Lehmannin kirjoittamat
muistelmat ajastaan Hitlerin lääkärinä. Ne päätyivät Bethen haltuun, joka
luovutti ne 1970-luvulla ystävälleen Manuel Monasteriolle, argentiinalaiselle
kapteenille. Kapteeni puolestaan julkaisi Lehmannin papereita ja Bethen
suullisia kertomuksia hyödyntäneen teoksen Hitler murió en la Argentina
vuonna 1987. Kapteenin mukaan Lehmannin paperit valitettavasti ”katosivat
lopullisesti lukuisten muuttojen yhteydessä.” 

Kirjan rakenne

Hitlerin paossa on 23 lukua ja kaikkiaan 404 sivua. Liitteet, viitteet ja
lähdeluettelo alkavat sivulta 311. Dunstanilla ja Williamsilla on ollut sen
verran vähän aineistoa, että Hitleriä ja tämän pakoa he alkavat
käsitellä vasta sivulla 181. Kirjan alkuosa on viihdyttävä ja menevästi
kirjoitettu katsaus sekä toisen maailmansodan sotatapahtumiin että natsien
valuutta- ja taideryöstötoimintaan. Alkuosa on perusteltavissa siten, että
sen puitteissa kirjoittajat pyrkivät osoittamaan natsien keränneen varoja
Hitlerin pakomatkan ja mahdollisen neljännen valtakunnan varalle.
Ryöstötoiminnan sekä ylipäätään Hitlerin paon ja Argentiinan vuosien
suunnittelun takana oli kirjoittajien mukaan Martin Bormann, joka myöhemmin
liittyi Hitlerin seuraan Etelä-Amerikkaan. Toisin sanoen, kirjoittajat eivät
jaa todeksi osoitettua näkemystä, jonka mukaan Bormann kuoli vuonna 1945
Berliinissä. Hänen luurankonsa löydettiin Berliinistä rakennustyömaalta
vuonna 1972, ja seuraavana vuonna Bormann julistettiin virallisesti kuolleeksi.
Dunstan ja Williams kuvailevat Bormannin pakosuunnitelmaa ja taideaarteiden
roolia siinä näin: ”Bormannille taideteokset olivat samalla kuitenkin
neuvotteluase. Ilmeisesti Bormann tarjosi OSS:lle [Yhdysvaltain
sotilastiedustelupalvelu toisen maailmansodan ajalta] seuraavanlaista sopimusta:
mikäli Adolf Hitler saisi paeta Saksasta, liittoutuneet saisivat natseilta
länsitaidetta tuhannen vuoden ajalta sekä maan pitkälle kehittyneen
sotilastekniikan salaisuudet. Siinä oli koko Operaatio Feuerlandin
[”Tulimaa” eli Etelä-Amerikan eteläisin kärki] ydinajatus.”

  Teoksen loppuosassa kirjoittajat vyöryttävät lukijan päälle yhä
uskomattomammiksi käyviä juonenkäänteitä, kuten Hitlerin tyttären
yllättävän ilmestymisen. Samalla juoneen punotaan mukaan niin Argentiinan
diktaattoripari Juan ja Eva Perón kuin Vatikaanikin, joka oli kirjoittajien
mukaan auttamassa Bormannia pakoon Euroopasta. Kirjoittajat ovat tehneet
erikoisen tyylillisen ratkaisun, jolla he pyrkivät korostamaan
”tutkimuksensa” todenperäisyyttä; he ilmoittavat kirjoittavansa
kursiivissa kaikki kohdat, jotka eivät saa suoraa tukea lähdeaineistosta.
Kuten arvata saattaa, kursivoituja kohtia ei ole kovin montaa, sillä
kirjoittajat hyödyntävät pienimmänkin lehtiartikkelin ”todistaakseen”
tapahtumien kulun. Kursiivilla kirjoittaessaan Dunstan ja Williams eivät
pidättele yhtään, kuten olen edellä jo osoittanut. Omat suosikkini
kirjoittajien päästä keksimistään yksityiskohdista liittyvät
Blondi-koiraan. Reusin ja Fuerteventuran välisellä lennolla ”Hitlerin
lemmikkisusikoira, Blondi, nukkui rauhallisesti koneen takaosassa; tri Haase oli
antanut sille lennon ajaksi rauhoittavia lääkkeitä.” Sukellusveneessäkin
Blondin elämä sujui mukavasti: ”Blondi sai juosta vapaasti ja siitä tuli
nopeasti miehistön lemmikki. Blondi tottui myös pian tarjottimeen, jolla se
kävi tarpeillaan.”

Suomennoksen on tehnyt Juha Peltonen. Sotahistorioitsija saattaisi löytää
suomennoksesta huomautettavaa, sillä saksalaisten sodankäyntiin liittyvä
sanasto, erityisesti sotilasarvot, on ymmärrykseni mukaan mutkikasta
käännettävää. En erityisesti etsinyt suomennoksesta virheitä, mutta
erään – ja varsin räikeän sellaisen – löysin. Peltonen kääntää
käsitteen ”Battle of the Bulge” Bulgen taisteluksi. Oikeasti käsite
viittaa liittoutuneiden ja saksalaisten välillä käytyyn Ardennien taisteluun
joulu-tammikuussa 1944–45. Bulge eli pullistuma puolestaan viittaa
sotarintaman pullistumiseen liittoutuneiden alueelle.     

Lopuksi

Kenelle muulle kuin salaliittoteoreetikoille kirjaa suosittelisin? Itse asiassa
en koe ongelmalliseksi suositella kirjaa edes niille, jotka pitävät faktan ja
fiktion sekoittamisesta ja historiallisesta jossittelusta. Kirja nimittäin on
sujuvasti kirjoitettu, ja ainakin itse huomasin sivuja kääntäessäni
miettiväni innoissani, että mitäköhän kirjoittajat seuraavaksi keksivät.
Samalla teos sai minut pohtimaan lähteiden käyttöä, teorioiden rakentamista
ja olettamusten esittämistä osana historian tutkimusta.

Aidosti historiasta kiinnostuneelle tai historiantutkijalle en kuitenkaan teosta
suosittele. Vaikka kirjassa onkin epäilemättä paljon faktoja –
todennäköisesti jopa enemmän kuin keksittyä, sillä kirjan alkuosa on niin
paksu – , on siinä myös paljon täyttä roskaa. Näiden kahden sekoittaminen
tekee kirjasta äärimmäisen vaarallisen lukijoille, jotka eivät aihetta tunne
tai ovat luonteeltaan hyväuskoisia.  

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/