[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Rajankäyntiä ”ryssävihasta”

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Vesikko, Antti <anttivesikko at gmail.com> Tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vihavainen, Timo: Ryssäviha. Venäjän-pelon historia. Minerva, 2013. 322
sivua.


Rajankäyntiä ”ryssävihasta”
---------------------------------------------------------

Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen kartoittaa
populaarissa tietokirjassaan Ryssäviha. Venäjän-pelon historia (Minerva,
2013) ksenofobiaan liittyviä ilmiöitä. Historiantutkimusta,
kaunokirjallisuutta, gallupkyselyitä ja blogikirjoituksia tulkitsemalla
Vihavainen vertailee idän ja lännen uhkakuvien historiaa. Suomen historiasta
kiinnostuneille teos toimii mielenkiintoisena kuriositeettina ja peilauspintana
kansalliseen historiaamme, sillä Vihavainen pyrkii teoksessaan muun muassa
paljastamaan, mitä venäläiset ovat suomalaisista historian saatossa
ajatelleet. Vihavaisen poleeminen asenne ja aikakausista toisiin poukkoileva
tyyli tuottavat ryssävihasta pamfletinomaisen teoksen, jossa vuorottelevat
totuuden puhumisen ja kätkemisen tendenssit.

 ”Miksi on Venäjän kansa sitten niin ala-arvoista ja vihattavaa? Missä on
perussyy kaikkeen tähän? Syy on kansan luonteessa. Venäläisiltä puuttuu
sivistyskansan perusominaisuus, edesvastuuntunne! Ilman sitä ei ihminen ole
ihminen, vaan eläin. Siksi ei ryssä ole koskaan kyennytkään valtiota
rakentamaan eikä inhimillistä kulttuuria eteenpäin viemään…”
(Ryssästä saa puhua vain hammasta purren-kirjanen,1922)

 ”He ovat pöyristyttävän näköisiä Risupartaisia eläimellisiä kasvoja,
raunioita, likaisia ja ryysyisiä olioita. Sikoja ihmishahmoissa… He haisevat
niin kamalasti, että kysyy luontoa lähestyä heitä… He virnistelevät
hämillisin paholaisennaamoin osoitellen päällikköään, politrukkia,
pahimmannäköistä petoa heistä kaikista, viheliäistä ja luihua, kurjaa,
iljettävää ihmisen irvikuvaa…” (jatkosodan kirjoitus
Hakkapeliitta-lehdessä)

Mistä ryssävihassa on kysymys? Onko Suomessa todella aina vihattu
venäläisiä? Vai onko viha kohdistunut Venäjän valtioon? Entä onko
vastapuolella vihattu suomalaisia? Mihin tällaiset vihantunteet ovat
perustuneet? Onko niitä yhä? Näihin syklisesti ajankohtaistuviin kysymyksiin
pyrkii vastaamaan Suomen Pietari instituutin entinen johtaja ja nykyinen
Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen (s. 1947)
uudessa teoksessaan Ryssäviha. Venäjän-pelon historia (2013). Teos edustaa
popularisoitua vertailevaa ”historiantutkimusta”, jonka mukaisesti
kirjoittaja askeltaa Suomen itärajan molemmin puolin kartoittaen myös Baltian
maiden, Puolan, Ukrainan ja läntisten maiden (uhka)kuvia venäläisyydestä.
Teoksen ajallinen horisontti kurottuu aina vuoden 1054 idän ja lännen
kirkkojen erosta nykyajan keskusteluihin. 

Kompetenssia Vihavaisella näin laajaan hankkeeseen näyttäisi olevan: uusin
teos on looginen jatke hänen yli 20 vuotta kestäneelle tutkijauralleen, joka
alkoi vuonna 1988 julkaistulla väitöskirjalla Suomi neuvostolehdistössä
1918–1920 (Helsingin yliopiston historiallisia tutkimuksia 147). Julkisuuden
valokeilaan Vihavainen nousi vuonna 1991 julkaistulla poleemisella teoksellaan
Kansakunta rähmällään: Suomettumisen lyhyt historia (Otava), jossa hän
kartoitti suomalaisten intellektuellien arvostelukyvyn romahdusta stalinismin ja
kommunismin paineessa. Viime vuosina Vihavainen on kirjoittanut Kanava-lehteen
ja blokiinsa sivilisaatio-, Islam- ja feminismi- ja maahanmuuttokriittisiä
artikkeleita, joista osa julkaistiin teoksessa Länsimaiden tuho (2009, Otava).
Ryssäviha-teoksessa nämä epäkonventionaaliset ja provosoivat kannanotot
lomittuvat populaarin historiankirjoituksen joukkoon mitä moninaisimpiin
asiayhteyksiin ja assosiaatioketjuihin. Tuloksena on teos, joka esittäytyy
lähteiden tasolla ”puolueettomana” ja ”kriittisenä” ajatteluna, mutta
jossa menneisyyden tapahtumilla luodaan tietyn suuntaista nykyisyyttä ja
tulevaa. Vihavaiselle modernisaatio ja emansipaatio ovat edenneet liian
pitkälle: länsimaiden rappio näyttäytyy kirjoittajalle ”multikulturalismin
epäonnistumisena”. Tämä ”totuus” on hänen mukaansa ”todettu
sellaisten johtavien valtiomiesten kuin Angela Merkelin, David Cameronin ja
Nicolas Sarkozyn suusta” (s. 36). Vihavaisen mukaan ”totuuden” puhumista
ei tulisi rajoittaa:

”Tietenkin jokaisella on vapaa valta olla [sanoa?] muista mitä mieltä
haluaa. Eiköhän se liene normaalia kansallista erottautumista. Sen
nimittäminen ksenofobiaksi olisi kohtuutonta ja vääristelevää.” (s.67)

Ryssäviha-teoksen rakenteet ja teemat

Teoksen esipuheessa Vihavainen katsoo, että ”ryssävihan” kotimainen
tutkimuskenttä on jo hyvin tutkittu, joten hänen velvollisuudekseen on
jäänyt asian kansainvälisen taustan (russofobian) selvitys ja erityisesti se,
miten asia on ymmärretty Venäjällä. Hän pyrkii ymmärtämään
russofobian/ryssävihan historiallista kehitystä, sen ilmentymiä ja eri
tahojen käsityksien motiiveja. Teos jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä
neljässä kappaleessa hän käsittelee lyhyesti kirjassa esiintyviä keskeisiä
ksenofobiaan ja toiseuteen liittyviä käsitteitä, pohtii slavofiilien
romanttisen Venäjä-kuvan muodostumista, arvioi Venäjän sisällä toimivien
russofobien motiiveja, kertaa länsimaisten matkakirjailijoiden luomia kuvia
Venäjästä ja paikallistaa russofobian synnyn sekä vahvistumisen bolševismin
valtaantulon myötä. Neljässä jälkimmäisessä kappaleessa Vihavaisen katse
kuitenkin suuntautuu takaisin Venäjän ja Suomen välisiin konflikteihin
(1800-luvulta nykypäivään), joiden merkitystä ”perivihollisuuden” ja
ryssävihan laukaisijana hän pohtii hyvin perinteisin vertailevin menetelmin.
Eri teemat, kansakunnat, ajattelijat, aikatasot ja argumentit punoutuvat
kappaleissa ristiriitaiseksi tilkkutäkiksi jättäen lukijaan sekavan
kokonaisvaikutelman. Huolimatta siitä, että Vihavainen alkusanoissaan
luettelee joukon relevantteja kotimaisia historiantutkimuksia, jotka muodostavat
hänen luentansa perustan, itse teoksessa ei ole lähdeviitteitä. Monissa
kohdin tämä tuottaa tulkinnallisen ongelman siitä, kenen teorialla tai
tutkimuksella ratsastetaan, kuka on todella näiden ironisilta vaikuttavien
väitteiden takana?

Russofobiaa maalaisjärjellä 

Russofobian käsite näyttäytyy Vihavaiselle poliittisesti käyttökelpoisena
työkaluna etenkin silloin kun asioita halutaan tarkoituksella sekoittaa.
Yleisellä tasolla käsite viittaa Venäjän tai venäläisten pelkoon tai
vihamielistä suhtautumista ”jompaankumpaan tai molempiin”. Ainoa tae
käsitteen käytön poliittisuuden ymmärtämiseksi on siis kytkeä se
aikalaiskontekstiinsa ja eritellä käsitteen eri merkityksiä niiden
käyttöyhteydestä. Vihavaisen mukaan russofobia on siis maakohtaista
(ainutlaatuista?), eikä liikettä maasta toiseen ole tapahtunut. Russofobia
piilee kirjoittajan mukaan kansojen ”syvärakenteessa”, josta se
kansalaisyhteiskunnan radikalisoitumisen myötä purkautuu avoimeksi vihaksi,
esimerkiksi ryssävihaksi. Valtio tai johtava eliitti ei Vihavaisen mielestä
kykene tällaista vihan masinointia suorittamaan. Mutta eikö pintarakenne
(lausuttu, kirjoitettu, arjen käyttäytyminen) ole jo sinällään yhtä
syvällinen kuin syvärakenne?

Slavofiilit ja russofobia

Russofobian sekä panslavismin käsitteiden isänä Vihavainen esittelee
runoilija Fjodor Tjuttševin (1803–1873), joka kunnostautui myöhemmällä
iällään nuhteettomana monarkistina ja venäläisenä imperialistina.
Tjuttševin sananparren mukaisesti ”Venäjää ei voi ymmärtää eikä
arsinoilla mitata – siihen on vain uskottava”. Tämä laajasti
uudiskäyttöä osakseen saanut ilmaisu sulkee ulkopuolelleen kaiken Venäjään
kohdistuvan arvostelun ja kritiikin. Myös slavofiilien perustajajäseniin
kuulunut A. S. Homjakov (1804–1860) katsoi, että kiitokseksi jaloudesta ja
sympatiastaan länsimaita kohtaan venäläiset saivat vastaanottaa vain
”parjausta, kopeutta ja halveksuntaa.”

Nikolai I:n (1825–1855) aikakautena keisarikunta pyrki eristäytymään
rappiota edustavasta lännestä. Tänä aikakautena opetusministeri, kreivi
Uvarov kehitti vuonna 1833 ns. ”virallisen kansallisuusopin” (”ortodoksia,
itsevaltius, kansanomaisuus”) vastakohdaksi Ranskan vallankumouksen
tunnuksille (”vapaus, tasa-arvo, veljeys”). Kansallisuusopin mukaisesti
Venäjä oli moraalisesti lännen yläpuolella: lännen ja Venäjän yläluokan
turmeltuneisuus asettui vastakohdaksi Venäjän kyläyhteisölle (mir).
1800-luvun alun slavofiilit pyrkivät kirjoituksillaan määrittämään
venäläisen kansan luonteen ja roolin maailmanhistoriassa romanttiseen
saksalaiseen filosofiaan pohjautuen (Herder, Schelling, Hegel). Slavofiilien
keskeisimmät kirjailija-kriitikot (literator) ovat Vihavainen mukaan veljekset
Ivan ja Konstantin Aksakov sekä Ivan ja Pjotr Kirejevski sekä Aleksei Homjakov
ja Juri Samarin.

Slavofiilit näkivät länsimaiden sivilisaatioissa rappeutuneisuuden merkit:
vastoin läntisen yksilön halujen tyydytykseen perustuvaa individualismia,
slavofiilit korostivat kollektiivista ja sosiaalista olemisen tapaa sukupolvien
ketjussa. Homjakovin ”nöyryysretoriikan” mukaisesti länsimainen russofobia
perustui siis moraaliseen alemmuuteen ja ylpeyteen. Slavofiilien klassiseksi
vertauskohdaksi kirjallisuudessa asettui kuva protestanttisen etiikan
läpäisemästä saksalaisesta, jolla ei ollut silmää todellisille arvoille
eikä kykyä hallita laajoja kokonaisuuksia. Näitä slavofiilien idealisoituja
kansallisia kuvia parodioi Ivan Gontšarov romaanissaan Oblomov (1859)
venäläisen Oblomovin ja saksalaisen Stolzin hahmoilla.

Syvää kuilua idän ja lännen välillä kuvasi voimakkaimmin Oswald Spenglerin
edeltäjänä pidetty Nikolai Danilevski teoksessaan Venäjä ja Eurooppa
(1869). Teoksessaan Danilevski legitimoi ajatusta Länsi-Euroopan
sovittamattomasta vihamielisyydestä Venäjää kohtaan, joka juontuu
”kulttuuristen geenien” erilaisuudesta. Myös ortodoksisuutta käytettiin
argumenttina puolustettaessa Venäjän ainutlaatuisuutta ja
ei-eurooppalaisuutta: kysymyksessä nähtiin olevan Antikristuksen ja Kristuksen
välinen taistelu. Vihavaisen mukaan 1850-luvun jälkeinen venäläinen
intelligentsijan piirissä – Aleksandr Herzen, Maksim Gorki, Fjodor
Dostojevski – vahva antiporvarillisuus muunnettiin ongelmattomasti
lännenvastaisuudeksi. Venäläiset kaupunkilaispieneläjät, joista käytettiin
halventavaa nimitystä meštšanstvo, vakiintui viittaamaan myös läntisten
maiden yhteiskunnalliseen olotilaan, individualismin ja oman edun tavoittelun
ajamia kansalaisia.

Slavofiilien ohella Vihavainen mainitsee narodnikit (ven.
talonpoikaissosialismi) yhtenä 1800-luvun ”antiporvarillisena” voimana.
Antiporvarillisuus ja lännen vastaisuus siis toimivat Vihavaiselle
eräänlaisina sateenvarjokäsitteinä, jotka mahdollistavat erilaisten ja jopa
vastakohtaisten liikkeiden (slavofiilit – zapadnikit) sekä toimijoiden
esittämisen samanmielisenä jatkumona. Tarkemman kokonaiskuvan näiden
toimijoiden eroista saa esimerkiksi Vesa Oittisen esipuheesta Venäjän ideaa
etsimässä (Venäjä ja Eurooppa. Venäjän idea 1800-luvulla, 2007, 9–51).
Vihavaisen teoksesta vaikuttaisi puuttuvan oivallus siitä, että venäläisten
määrittäessä länsimaalaisuutta negatiivisesti russofobian määreiden
kautta he samalla ennen kaikkea määrittävät ja tarkentavat kuvaa
”Venäjän ideasta” (russkaja ideja), jonka muotoili ensimmäiseksi Vladimir
Solovjov (1853–1900).

Idean sitkeähenkisyys on Oittisen (ibid. 51) kiertelevän argumentin mukaan
”jostain syystä tarpeellinen venäläisille itselleen”. Vaikka
Neuvostoliiton kaudella tämä idea häivytettiin, niin Jeltsin tultua
presidentiksi hän ensi töikseen kehotti maansa sivistyneistöä keksimään
”Venäjän aatteelle” uuden muotoilun huolimatta siitä että ehdotus oli
ristiriidassa suhteessa perustuslakiin, jossa torjutaan ajatus yhdestä
yhtenäisestä valtiollisesta ideologiasta. Putinin kaudella Venäjä on
eristäytymässä yhä voimakkaammin omaan erityiseen ”venäläisyyteensä”
(ibid.). Oittinen nostaa kirjoituksessaan esiin myös russofobian poliittisen
käytön kannalta tärkeän seikan: loputtomassa väittelyssä Venäjän
sivilisaation luonteesta ja ”venäläisestä ideasta” on yllättävän
pohdittu imperiumiajatuksen roolia Venäjän modernisaatioprosessissa.
”Venäjän idea” ja ”imperiumin idea” kytkeytyivät Pietari I:n ajoista
saakka kohtalokkaalla tavalla toisiinsa (Oittinen 2007, 15).

Russofobia poliittisena retoriikkana

Russofobian tärkein kannattajaryhmä löytyy antikommunisti Igor Šafarevitšin
teoksen Russofobia (1982) mukaan juutalaisista. Šafarevitšin mukaan
juutalaiset (bolševikit) ovat pieni kansa (malyi narod), ts. kansakunnan aines
joka ei jaa enemmistön arvoja, vaan taistelee niitä vastaan. Venäjän
vallankumous ei siis ollut proletaarin ja kansan vapautukseen pyrkivä, vaan
kansalliset traditiot tuhoava tapahtuma. Myös Šafarevitšin ystävälle,
Aleksandr Solženitsyn’lle bolševismi näyttäytyi läntistä perua olevana
sairautena. Šafarevitšin teoksessa Venäjän parjaajat ovat lähes kaikki
juutalaisia: Isaak Babel, Eduard Bagritski, Vasili Grossman, Brosis Šragin,
Anderi Amalrik, Grigori Pomerants, Alexander Yanov jne. Vihavaisen mukaan
Šafarevitšin merkitys on keskeinen, sillä hän toi russofobian käsitteen
yleiseen käyttöön neuvostovastaisuuden sijalle ennen neuvostoajan loppua.

Puolan ja Venäjän välisen vihanpidon historia ulottuu Vihavaisen mukaan aina
1600-luvun alkuun, ns. ”Venäjän sekasorron aikaan”. Mutta etenkin vuoden
1863 kansannousun väkivaltainen kukistaminen lisäsi russofobisia asenteita,
jotka tiivistyvät Suomessakin laaja käyttöä osakseen saaneeseen vuoden 1864
deterministiseen ilmaisuun: ”Ryssä on aina ryssä.” Vihavaisen mukaan Puola
on aina halunnut kuulua katoliseen länteen. Tästä syystä sen pakottaminen
osaksi Venäjän valtakuntaa on merkinnyt syvää kansallista loukkausta.
”Puolan jaot” – kolmesti 1700-luvun lopulla ja vuonna 1939 – eivät
tuottaneet toivottua assimiloitumista venäläisen väestön kanssa, vaan ne
karaisivat kansallisen perinnön vaalimista, jonka tunnetuin edustaja oli
kansallisrunoilija Adam Mickiewiczin puolalaisen messianismin ohjelma (Puola on
”kansojen Kristus”). Slavofiileille katolilaisesta vaikutuksesta saastunut
Puola näyttäytyi taas ”slaavilaisten kansojen Juudaksena”.

Ukraina ja Venäjä puolestaan muistuttavat ”siamilaisia kaksosia”, joten
kahtiajakautuneen Ukrainan (venäläinen väestö ja ”puhtaat”
ukrainalaiset) erottautuminen Venäjästä on ollut ”tuskallista ja vaikeaa,
ellei jopa mahdotonta”. Russofobian tunnetuin ukrainalainen edustaja on
Vihavaisen mukaan Pavlo Štepa, jonka Kanadassa julkaistu kirja Moskovstvo
(moskovalaisuus) asettaa Ukrainan ja Venäjän kansojen luonteet, niiden hengen
ja sielun vastakohtaisiksi. Venäläisten pahuus piilee kansanluonteessa:
”moskovalaisuus” näyttäytyy ennen kaikkea kaikenlaisena moraalittomuutena
ja kulkurimaisuutena.

Russofobiasta ryssävihaan – tapaus Suomi

”Ryssäviha” (ruots. ”rysshat”) on Vihavaisen mukaan aito suomalainen
termi, joka on kansainvälisen ”russofobian alalaji”. Kari Tarkiaista (1986)
seuraten Vihavainen katsoo ryssävihan aktivoituvan historian eri vaiheissa
palvelemaan ajankohtaista [poliittista] tarvetta. Varhaisimmat esimerkit
ryssävihan ”alkumuodosta” (russofobiasta) löytyvät jo 1500-luvun alun
ristiretkien propagoinnista taisteluna idän barbaareja vastaan. Suomalaisten ja
venäläisten 1500–1600-luvuilla käymät rajasodat puolestaan vahvistivat
kummankin puolen fobioita ja vihan tunteita. Varhaisimpia esimerkkejä
ryssäviha-termin käytöstä Vihavainen löytää Suomen sodan (1808–1809)
jälkimainingeista, rykmentinpastorin Carl Johan Holmin muistelmista, joiden
mukaan Savon prikaatin miehet olivat ”imeneet ryssävihan (rysshat) jo
äidinmaidossa”. Pohjan tällaisille näkemykselle muodostivat 1700-luvun
sodat: suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikaisen isovihan (1713–1721),
myöhemmin pikkuvihan (1742–1743) venäläismiehitykset. Ohjelmalliseksi
ryssäviha nousee Vihavaisen mukaan vuodesta 1899 lähtien: ”Sortokauden
”laittomuudet”, vuoden 1917 mellakat, vuoden 1918 verilöylyt ja vuosien
1918–1922 sotilaalliset selkkaukset olivat se pohja, josta 1920-luvun
”ryssävihaohjelma” syntyi (s. 71).

Seuraten Matti Klingen 1970-luvulla esittämiä ajatuksia ryssävihan
järjestelmällisestä lietsomisesta 1920-luvulla Vihavainen korostaa
Akateemisen Karjala-seuran (AKS) ja etenkin sen salaseuran Vihan Veljien
merkitystä aggressiivisen ryssävihan levittämisessä. Venäjän helmi- ja
lokakuun vallankumousten laukaisema russofobia kanavoitui viimeistään Suomen
sisällissodan myötä nopeasti ryssävihaksi, joka 1920-luvun alussa nähtiin
leireihin jakaantuneen Suomen kansan yhdistäjänä ja itsenäisyyden
säilyttämisen työkaluna. E. E. Kaila (1888–1935), AKS:n ja Vihan Veljien
perustaja, esitti ”kansallisen vihan ohjelmansa” kirjeessään luotetuille
ystävilleen vuonna 1921. Kailan mukaan juuri kyky ryssävihaan yhdistää
”vapaussodan” erottoman kansan ja turvaa näin myös Suomen itsenäisyyden.
Kailan näkemyksen mukaisesti 1920-luvun tilanne oli kehno, sillä vain 10
prosenttia suomalaisesta sivistyneistöstä osasi vihata ”ryssiä”.

Vihavainen pitäytyy esityksessään pitkälti ääriesimerkkeihin (AKS, IKL) ja
sivuuttaa täysin aikakauden vasemmistolaisten kirjailijoiden kuvaukset
ryssävihasta. Tällä tavalla muun muassa suomalais-ruotsalaisen
kulttuurieliitin aktiivinen rooli sekä valtiollisten toimijoiden yhtäältä
salliva ja legitimoima ryssäviha valkopestään poliittisesta vastuusta.
Vihavainen ei siis näe ryssävihan kytkeytyvän Suomen kansallisen
identiteettiprojektiin, jossa kaksijakoisen ajattelun mukaisesti Ruotsi edustaa
positiivista, Venäjä negatiivista suuntautumisen napaa (ks. Vilho Harle ja
Sami Moisio, 2000). On kuitenkin muistettava, että myös kansankirjailijoiden
ja ns. ”neutraalien” kirjailijoiden parissa ryssävihaan viittaavat asenteet
olivat sangen yleisiä. Juhani Aho esimerkiksi kirjoitti sisällissodan
aikaiseen päiväkirjaansa Hajamietteitä kapinaviikoilta I-II(1918) erään
tärkeän kansallis-teleologista ajattelua kuvaavan lauseeseen, jonka mukaisesti
sisällissodassa jakautunut Suomen kansa kykenee ”sulautumaan yhteen”
ainoastaan liittoutumalla yhteistä vaaraa vastaan. Vihavaisen teoksessa ei
myöskään ole mainintaa valkoisen Suomen hovikirjailijana kunnostuneen Ilmari
Kiannon – saatikka eettisen täyskäännöksen kokeneesta Juhani Siljosta –
vuosien 1917–1918 aikaisista lehtikirjoituksista, joissa kirjailija ehdottaa
muun muassa punaisten ”naarassusien” eliminoimista (Keskisuomalainen
12.4.1918). Jos mukaan lasketaan vielä 1920–30-lukujen lukuisat fiktiiviset
kauhukuvaukset itäisestä naapuristamme, on viimeistään pääteltävä, että
ryssäviha läpäisi tuolloin lähes kaikki kansankerrokset lukuun ottamatta
kriittisiä vasemmistolaisia kirjailijoita, joista Vihavainen vaikenee.

Tämä 1920-luvun ryssävihan vähättelyn logiikka näkyy Vihavaisen
liittoutuessa E. E. Kaila biografin Martti Ahdin kanssa Outi Karemaan tulkintaa
vastaan. Vastoin Karemaan teoksessa Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä.
Venäläisviha Suomessa 1917–1923 (SKS, 1998) esittämää väitettä
ryssävihan perimmäisestä olemuksesta rotuajatteluun pohjautuvana
kansallisuusvihana, Vihavainen asettuu nopeasti myötäilemään Ahdin
argumenttia, jonka mukaisesti asiasta [ryssävihasta kansallisuusvihana] ei ole
esitetty ”läheskään riittävää näyttöä” – eli se mitä ei ole
asiakirjoissa, ei ole olemassa. 1920–40-lukujen ryssävihan kulttuurisen
tuotannon volyymin väheksyminen on perin outoa, jos ottaa huomioon niin
lehdistössä, kaunokirjallisuudessa kuin elokuvassakin esiintyviä
kannanottoja.

Vihavaiselle toisen maailmansodan jälkeiset suomalaiset kirjailijat ja
ajattelijat ovat ”rähmällään” Neuvostoliittoon. Tästä johtuen hän
ohittaa täysin vasemmistolaisten kirjailijoiden alkuun paneman kansallisen
itsetutkiskelun vuodet 1945–1947. Ryssävihaa käsittelevässä teoksessa ei
ole myöskään mainintaa vuonna 1949 ilmestyneestä Raoul Palmgrenin laajasta
tutkielmasta Missä ovat venäisvihan juuret? (SNS-lehti 25–26, 27 ja
28–29). Kansallisen historiankirjoituksen tavoin Vihavainen katsoo, että
vasta 1960-luvun jälkipuoliskolla ”alettiin avoimesti tunnustaa, että
omankin maamme historiassa oli ollut vakavia käsittelemättömiä asioita”.
Tästä johtuen Vihavaisen käsitellessä talvi- ja jatkosodan ryssävihaa hän
sivuuttaa myös tyystin kysymyksen suomalaisen eliitin poliittisesta vastuusta.
Ryssävihan tuotanto on helppo sysätä ääriryhmittymien vastuulle, mutta
yhtä tärkeää olisi osoittaa eliitin vastuu vihan implisiittisenä
oikeuttajana tai aktiivisena tuottajana. Vihavaisen nationalistista paatosta
lähentelevä ”totuuksien” lateleminen saattaa hyvinkin selittyä hänen
jossain määrin orgaanisesta kansakunta käsityksestään. Hän vastustaa
teoksessaan muutamaan otteeseen (s. 56, 82–83) Benedict Andersonin(Kuvitellut
yhteisöt, 1983) keskeistä väitettä, jonka mukaan kansakunnat ovat myöhään
konstruoituja, ”kuvitteellisia yhteisöjä”. Vihavaisen mukaan ei kuitenkaan
kannata takertua sanoihin, sillä ”tiedämme varmasti, että meidänkin
esi-isiemme ketju on katkeamaton ja että se jatkuu hamaan esihistorian
hämärään.” (s. 82–83) Mitä päämääriä ja ryhmittymiä varten
tällainen jatkumo olisi pystytettävä uudelleen?

Oksidentalismia orientalismi unohtaen

Viitaten Ian Burumanin ja Avishai Margalitin Occidentalism (2004) -teokseen
Vihavainen katsoo slavofiilisen liikkeen kuuluvan oksidentalismin jatkumoon
yhdessä ”fasististen liikkeiden, Japanin muinoisen militantin nationalismin
ja islamilaisen fundamentalismin” kanssa. Oksidentalistiset liikkeet ovat
traditionaalisen, yhteisöllisen elämäntavan reaktiona modernisaatioon, joka
pakottaa perinteiset yhteisöt laajenemaan kohti ”pluralistista
yhteiskuntaa”. Vihavaisen kulttuuripessimistisessä ja monikulttuurisuutta
vastustavassa argumentoinnissa Burumanin ja Margalitin teos, joka perustuu
pitkälti oletukseen länsimaiden (liberaalidemokratioiden) ”ylivertaisesta”
asemasta ja kehityksestä suhteessa ”takapajuisiin” ja reaktiivisiin
itämaihin, toimii eräänlaisena tiedeleimasimena. Oksidentalistien
vihamielisyys länsimaita kohtaan on helppo tiivistää kaunasta nousevaksi
asenteeksi, kun orientalismin ja imperialismin perintö sivuutetaan.

Kappaleessa ”III. Venäjän-pelko nousee Euroopassa” (s. 73–136) Edward
Saidin Orientalismi (1978) -teoksen – oikeastaan kaikkien toiseuden teorioiden
ja kriittisten luentojen – sivuuttaminen on vahinko, sillä kyseessä on
ehdottomasti Vihavaisen teoksen mielenkiintoisin osio. Kappaleessa Vihavainen
kuvaa Venäjän syntyä ja muuttumista eksoottiseksi valtakunnaksi.
Ratkaisevassa osassa tässä ”eksoottiseksi tekemisen prosessissa” ovat
1500-luvun eurooppalaisten matkakirjailijoiden kuvaukset Venäjästä.
Vihavaisen oletus siitä, että nämä eksoottiset matkakuvaukset useimmiten
tapahtuvat ”ilmeisen asialliselta pohjalta”, vaikka ne tehtiin usein
”impressionistisesti ja kuulopuheiden” pohjaltakin, on tyypillistä hänen
tavalleen olla problematisoimatta toiseuteen liittyviä kysymyksiä.

”Ryssävihaa kuuluu menneisyyteen, russofobian voimistuminen nykyisyyteen”

Teoksen aloittavassa Prologissa ja viimeisessä alakappaleessa Entä nyt?
Vihavainen katsoo, että nykypäivän Suomessa – huolimatta menneisyyden
ääriesimerkeistä – ryssävihalla ei ole elintilaa nykypäivän Suomessa.
Hänen mukaansa ”patologisia poikkeuksia” ja ”friikkijoukkoja” ei
kannata noteerata, vaikka joidenkin mielestä venäläisten pelko on yhä
voimakkaasti vaikuttava ”ajatustapa, traditio tai syvärakenne”. Ryssävihaa
siis löytyy Vihavaisen mukaan vain menneisyydestä tai avoimesti
”ryssävihaisia” asenteita täytyy etsiä aktiivisesti, jotta niitä voi
löytää. Suomalaisten pidättyväisyys venäläisiä kohtaan on Vihavaisen
mukaan merkillistä, sillä venäläiset suhtautuvat suomalaisiin varsin
myönteisesti. Tämä on Vihavaisen mielestä jaloa, jos otetaan huomioon
jatkosodan aikainen Leningradin piiritys. Jyrkkiä asenteita on Vihavaisen
mukaan lieventänyt kaupankäynti: venäläisten turistien lisääntynyt
määrä (vuonna 2012 kaksi miljoonaa) ja Venäjän tärkeys Suomen
kauppakumppanina. Luonteva, mutkaton ja sympaattinen kanssakäyminen
suomalaisten ja venäläisten välillä juontaa juurensa ”Pohjoisten kansojen
olemuksesta”, joille ”luonto ja talonpoikainen menneisyys ovat
läheisiä”. Tällaisia essentialistisia kansamäärityksiä ja
esi-isä-jatkumoita löytyy teoksesta useita, jotka on ymmärrettävä ennen
kaikkea joksikin muuksi kuin luotettavaksi tutkimustiedoksi.

Neuvostoajan jälkeistä aikaa näyttää leimaavan kuitenkin kasvava Venäjän
valtion pelko, jota Vihavaisen mukaan ruokkii myös Venäjällä 2000-luvulla
alkanut informaatiosota läntistä sivilisaatiota vastaan. Vihavainen korostaa,
että erittäin tulkinnanvarainen russofobian käsite on vastakohta-asetelmat
sisäistäneille nykyvenäläisille käytännöllinen poliittinen ase, jota
käytetään aktiivisesti esimerkiksi ”informaatiosotaa” käyvällä
venäläissivustolla (ks. russophobia.net). Teoksensa Prologissa Vihavainen
julistaa käsittääkseni hienovaraisesti eroa Dmitri Beljajevin ja Johan
Bäckmanin ”russophobia.net” -sivun kirjoituksiin, jotka ”edustavat
suomalaisille tutkijoille vierasta todellisuuskäsitystä” tai ”tietoista
valhetta”. Venäjän valtion keskusjohtoisen informaatiosodan käsittelyssä
Vihavaiselle olisi tehnyt hyvää tutustua Jukka Rislakin teokseen Tapaus
Latvia. Pieni kansakunta disinformaatiokampanjan kohteena (2007,
Vastapaino).Rislakin keskeisen väitteen mukaisesti maastamuutosta kärsinyt
Venäjä levittää naapurimaissaan disinformaatiota (siis russofobiaa)
saadakseen poismuuttajat palaamaan. Vihavainen ei myös lainkaan mainitse
venäläisen eliitin tai valtiotason toimijoiden harjoittamasta politiikasta –
esimerkiksi Vladimir Putinista tai nationalistisen nuorisojärjestö Naši’n
avio- ja synnytyspropagandasta ei teoksessa ole jälkeäkään. Tarkemman ja
kriittisemmän kuvan Venäjän historiasta ja nykyisyydestä tarjoavat
esimerkiksi Vesa Oittisen ja Antti Karppisen kirjat.

Vihavaisen mukaan Suomessa ei ole enää ryssävihaa ”muutamia
ääritapauksia” lukuun ottamatta: ”Me pidämme venäläisistä ja
venäläiset pitävät meistä”. Kaikki tämä kuulostaa sangen idealistiselta
ja ristiriitaiselta, vaikka yhdyn vilpittömästi Vihavaisen ”sympatian ja
ystävyyden” julistukseen. Johtuen ”kulttuurisen perimän
samankaltaisuudesta” venäläiset ovat Vihavaisen mukaan sopivin
maahanmuuttoryhmä, joka kykenisi assimiloitumaan Suomeen jo yhden sukupolven
kuluttua. Mistä tässä kaikessa on siis kysymys? En todellakaan tiedä, mutta
kutsuttakoon tätä Vihavaisen aikakaudesta toiseen hyppivää retoriikkaa
”vihavismiksi”.

Kirjallisuutta:

Outi Karemaa (1998) Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä. Venäläisviha
Suomessa 1917–1923. Helsinki, SKS.

Vilho Harle ja Sami Moisio (2000) Missä on Suomi? : kansallisen
identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Vastapaino, Tampere.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/