[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: SS-kypärän alla - me ja muut

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Eero Kuparinen <eeroku at utu.fi> FT, dosentti, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Mauno Jokipii: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n
suomalaispataljoona vertailtavana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. 463
sivua.


SS-kypärän alla - me ja muut
---------------------------------------------------------

Vuonna 2007 edesmennyt Jyväskylän yliopiston pitkäaikainen Suomen historian
professori Mauno Jokipii on jäänyt historian harrastajien tietoisuuteen
lähinnä vuonna 1987 ilmestyneestä pääteoksestaan Jatkosodan synty. Monelle
Suomen jatkosodasta kiinnostuneelle Jokipii on kuitenkin varmasti tuttu myös
hänen varhaistuotantoonsa kuuluvasta teoksesta Panttipataljoona:  suomalaisen
SS-pataljoonan historia. Tästä vuonna 1968 ilmestyneestä tutkimuksesta
ilmestyi uusi painos vuonna 1996. Jokipii palasi aihepiiriin myös uudelleen
vuonna 2002 teoksellaan Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n
suomalaispataljoona vertailtavana.

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ottanut vuonna 2012 uuden painoksen Jokipiin
viimeisiin monografioihin lukeutuvasta teoksesta Hitlerin Saksa ja sen
vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana.Kuten jo
teoksen nimestäkin voi päätellä Jokipiin pyrkimyksenä on suhteuttaa
suomalaispataljoona sen Waffen-SS-aseveljien laajaan kirjoon.

Jokipii katsoo, että Saksan ja sen liittolaisten, satelliittivaltioiden ja
miehittämien alueiden välinen sotilasyhteistyö voidaan jakaa viiteen
erisävyiseen ryhmään: Näistä ensimmäisen muodosti varsinaisten
itsenäisten kanssasotijoiden, Italian, Unkarin, Romanian ja Suomen kanssa tehty
sotilasyhteistyö. Toisen muodosti eräiden Saksan tahdosta syntyneiden, mutta
miehittämättömien satelliittivaltioiden, kuten Slovakian ja Kroatian kanssa
tehty yhteistyö. Kolmas koostui vapaaehtoisesta yhteistyöstä
ystävällismielisten valtioiden, kuten Espanjan, osin miehitetyn Vichyn Ranskan
sekä muodollisesti puolueettoman Bulgarian kanssa. Neljänneksi ryhmäksi
Jokipii määrittelee yhteistyön kokonaan miehitettyjen ”pohjoismaisten”
satelliittivaltioiden kanssa. Viides ja viimeinen ryhmä koostui yhteistyöstä
Suur-Saksan valtapiirin ulkopuolella olevien aatteellisten kannattajien kanssa.

Näiden eri ryhmien kanssa tehdyllä yhteistyöllä oli merkittävä, ja sodan
mittaan myös kasvava vaikutus Saksan sodankäyntiin. Kesästä 1941 kesään
1942 ei-saksalaisten osuus rintamavastuusta kasvoi noin viidenneksestä
vajaaseen kolmannekseen. Tätä Jokipiin mukaan ei ole ilmeisesti yleisesti
mielletty. Toisaalta jälkimmäisen taisteluvaiheen päättymiseen saksalaisten
kokemaan Stalingradin katastrofiin tuli suuresti vaikuttamaan se, että
Neuvostoliitto ymmärsi järjestää suurhyökkäyksensä vuoden 1942 lopulla
nimenomaan Saksan heikommin varustettujen ja huollettujen liittolaisjoukkojen
kaistoille.

 

Suomalaisia vapaaehtoisia Groß Bornissa vuonna 1941 (kuva Wikipediasta)

 

Waffen-SS-joukkojen rekrytointi

Waffen-SS-joukkojen rekrytointipohjan suhteen Jokipii toteaa itärintaman sodan
alkuvaiheessa olleen käytäntö, että Saksan kanssasotijamaista ei kerätty
Waffen-SS:ään vapaaehtoisosastoja ja kollaboraatiomaidenkin vapaaehtoiset
sijoitettiin rotupoliittista syistä johtuen Wehrmachtiin. Vielä tällöin
Waffen-SS:ään liitettiin haave tietystä rotupuhtaitten germaanien
ritarikunnasta. Sodan käännyttyä tappiolliseksi haaveista oli kuitenkin
luovuttava ja sodan loppuvaiheessa Waffen-SS:n kypärää kelpasi kantamaan
venäläisiä sotavankeja myöten sotilas kuin sotilas.

Jokipii on ottanut tutkimuksessaan tarkemman analyysin kohteeksi saksalaisten
arvokkaimpana rekrytointipohjanaan pitämiä ”pohjoismaalaisia”.  Termi
sisältää tässä yhteydessä norjalaisten, ruotsalaisten, suomalaisten ja
tanskalaisten ohella myös alankomaalaiset, belgialaiset ja virolaiset.
Waffen-SS:n riveissä näistä seitsemästä kansakunnasta palveli eniten
belgialaisia, 55 000 ja alankomaalaisia, 43 000. Norjalaisia ja tanskalaisia
oli molempia 6000 ja virolaisia 5300.  Suomalaisten määrä oli 1400 ja
ruotsalaisten 500. Yhteensä ”pohjoismaalaisten” osuus oli noin 110 000.
Määrä oli runsas puolet Waffen-SS:ssä palvelleista ulkomaalaisista.
Kokonaisuudessaan Waffen-SS:n riveissä palvelleiden määrän on laskettu
nousseen toisen maailmansodan aikana noin 900 000 sotilaaseen. Näistä
varsinaisia saksalaisia oli 400 000, Kolmannen valtakunnan rajojen ulkopuolella
asuvia ulkosaksalaisia 300 000 ja ulkomaalaisia 200 000.

Suomalainen SS-pataljoona oli Jokipiin mielestä monessakin mielessä
kummajainen Waffen-SS:n monisatatuhatpäisessä sotilasjoukossa. Se oli ainoa
vapaan maan omia tarkoituksiaan, diplomaattisen tuen hankintaa varten Saksaan
lähettämä vapaaehtoisjoukko.  Tätä varten sen jäseniä ei ole
myöhemminkään voitu matkastaan syyllistää. Useimmat Waffen-SS-osastot
olivat Saksan satelliittivaltioista miehitysvallan luvalla matkaan lähteneitä,
mikä puolestaan toi niissä taistelleille sodan jälkeen vastarintaliikkeiden
poliittisessa painostuksessa helposti syytteen yhteistoiminnasta vihollisen
kanssa.  Saksalaisen kypärän alla vietetty aika tuli merkitsemään tähän
ryhmään kuuluneille keskimäärin kahden vuoden vankilatuomiota. Ero Suomeen
oli siten jyrkkä. Itsenäisen maan kansalaisina Waffen-SS:n riveihin
liittyivät myös ruotsalaiset vapaaehtoiset. Mutta koska he olivat lähteneet
retkelleen ilman hallituksen lupaa, hekin joutuivat sodan jälkeen leimatuiksi
ja rangaistuiksi. Rangaistusasteikko oli kuitenkin Saksan satelliittimaihin
verrattuna lempeä. Ikävään asemaan joutuivat myös Waffen-SS:ssä palvelleet
ulkosaksalaiset, esim. Romanian ja Unkarin saksalaiset, yhteensä noin 120 000
miestä. Vedoten siihen, että heille oli luvattu palveluksesta
Waffen-SS-joukoissa Saksan kansalaisuus, heitä ei huolittu enää sodan
jälkeen kansandemokratioiksi muuttuneisiin isänmaihinsa.

Epäpoliittinen suomalaispataljoona

Toisin kuin muissa maissa, joissa Waffen-SS-värväys oli julkista ja
saksalaisten johdolla toteutettua, Suomessa värväys toteutettiin kotimaisessa
johdossa ja idästä tulevien kyselyjen välttämiseksi salaisena. Suomesta
rekrytoitu sotilasaines poikkesi myös koostumuksensa puolesta saksalaisten
toiveista. Kun saksalaisten toive oli kaikkialla ollut, että noin 70 %
värvätyistä olisi kansallissosialisteja, nousi äärioikeiston osuus Suomesta
värvätyistä vain noin 20 %:iin. Näistäkin suurimman ryhmän muodostivat
IKL:n jäsenet. Suomalaiset rekrytoijat siivilöivät tietoisesti joukosta pois
liiat oikeistoradikaalit. Suomalaispataljoonan luonteesta tuli siten muiden
maiden joukko-osastoista poiketen selvästi eroava  ja epäpoliittisempi.
Suomalaispataljoonan epäpoliittisuutta korosti myös se, että suomalaisten
värväreiden ansiosta suomalaiset SS-miehet välttivät joutumasta
palveluksensa alussa muiden ”pohjoismaalaisten” tavoin kahden kuukauden
poliittiseen koulutukseen. Suomalaisille riitti pelkkä sotilaskoulutus eikä
heille juuri muuta tarjottukaan.



SS-aseveljien merkki ja sen suunnittelija Kurt Tillman

Itsenäisen maan etuihin kuului myös se, että suomalaispataljoonan asioita oli
mahdollista hoitaa Suomen Berliinin sotilasasiamiehen kautta. Millään toisella
vapaaehtoisjoukolla ei vastaavaa mahdollisuutta ollut. Samoihin etuihin kuului
myös suomalaispataljoonan koulutusta ja rintamapalvelusta seurannut suomalainen
yhdysupseeri. Suomalaiset käyttivät tätä mahdollisuutta hyväkseen
nimittämällä virkaan upseerinarvon omaavia pappismiehiä. Tällä tavalla
suomalaisilla oli varsin pakanallisessa Waffen-SS-järjestössä ainoana
joukko-osastona rintamalla pitkiä aikoja oma kenttäpappi.

Keskeisin vaikutelma Jokipiin teoksesta on sen epätasaisuus ja huomattava
rakenteellinen päällekkäisyys. Osin tämä kertoo varmasti tutkimuksen
pitkästä valmistumisajasta, johon tekijä viittaa myös esipuheessaan. Teoksen
vankinta antia on sen Panttipataljoona-teokseen perustuva luku
suomalaispataljoonasta Saksan idän sodassa sekä Jokipiin Panttipataljoonalle
täydennykseksi laatimat artikkelit Saksan sotilaslääkintähuollosta,
vapaaehtoisjoukkojen edustautumisesta Berliinissä sekä
henkilötäydennyskeskusjärjestelmästä.  

Teoksen kansainvälinen fokus, Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet ei
sitä vastoin lukeudu teoksen parhaimpaan antiin. Waffen-SS:n
suomalaispataljoonan vertailu on sinänsä mielenkiintoista luettavaa, mutta
jää varsin sporadisena kuitenkin pinnalliseksi. Kokonaisuutena Hitlerin
Saksaan ja sen vapaaehtoisliikkeisiin liittyvä osuus on hyvin ongelmallinen.
Päällekkäisen esityksen ja jatkuvan tahallisen tai tahattoman toiston
johdosta osio antaa varsin hajanaisen vaikutelman; teos olisi kaivannut tiukkaa
toimitustyötä.

Paljon virheitä ja epätarkkuuksia

Toimittajalle olisi ollut työtä myös teoksen asiasisällön tarkistamisessa,
sillä tekstiin on jäänyt huomattava määrä erilaisia virheitä ja
epätarkkuuksia. Esim. Horst Wessel –marssilaulun sanoittaja Horst Wessel ei
kuollut vuonna 1930 Berliinin katutaisteluissa, vaan Wessel ammuttiin
kerrostaloasuntonsa ovelle. Hitler ei tarvinnut maaliskuun 1933
valtiopäivävaalien jälkeen Zentrum-puolueen tukea saavuttaakseen
valtiopäivillä ehdottoman enemmistön. Kansallissosialisteilla oli jo yhdessä
hallituskoalitiokumppaninsa, saksalaiskansallisten kanssa ehdoton enemmistö.
Hitler ja Franco tapasivat Hendayessa jo 23.10.1940, ei 23.10.1941. Rommelin
Afrikakorps lähetettiin Libyaan helmikuussa 1940, ei helmikuussa 1941.
Saksalaiset miehittivät Italian jo syksyllä 1943, ei syksyllä 1944. Myös
Mussolinin hallitus aloitti toimintansa Pohjois-Italiassa jo syksyllä 1943, ei
vasta syksyllä 1944 tai jo aikaisemmin vuonna 1943, kuten Jokipiin tekstistä
voi myös päätellä. Saksa aloitti tuhoamisleireillään ensimmäiset
kaasukammioiden koekäytöt jo syyskuussa 1941, ei vasta joulukuussa. Saksan
tuhoamisleirit eivät myöskään sijainneet kenraalikuvernementin ja Ukrainan
valtakunnankomissariaatin alueella, vaan Saksaan liitetyillä puolalaisalueilla
ja kenraalikuvernementissa.

Myös saksalaisissa virkanimikkeistä ja sotilasarvoista on löydettävissä
epätarkkuuksia. Werner Best ei ollut Tanskan valtakunnanprotektori vaan
käskynhaltija (Reichsbevollmächtigter). Fedor von Bock ja Maximilian von
Weichs eivät olleet sotamarsalkoita vielä keväällä 1940, eikä Karl Dönitz
ollut vuonna 1940 suuramiraali. Von Weichs ja Dönitz joutuivat odottamaan
tätä korkeimman sotilasarvoon ylentämistään vuoteen 1943 asti. Suomen
historian vaikutuksen tiliin on varmasti laskettava se, että Jokipii käyttää
myös Nürnbergissä vuosina järjestetystä kansainvälisestä
sotarikosoikeudenkäynnistä kotoisesti nimitystä
sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Tässä yhteydessä voi myös mainita, että
Jokipiin mukaan Ukrainan valtakunnankomissaari Erich Koch tuomittiin
Nürnbergissä kuolemaan ja hirtettiin. Koch ei ollut tuomiolla kuitenkaan
Nürnbergissä vaan Puolassa. Hän sai kyllä kuolemantuomion, mutta tuomio
muutettiin elinkautiseksi. Koch kuoli 90-vuotiaana puolalaisessa vankilassa
vuonna 1986.

Jokipiin teoksen kuvituksesta on vielä syytä mainita, että teoksessa on noin
80 valokuvaa tai karttaa. Kartat puolustavat hyvin paikkaansa, mutta
valitettavasti valokuvat ovat jääneet painoteknisistä syistä johtuen
valtaosin harmaiksi ja suttuisiksi. Niiden anti tekstin elävöittämisessä
jää siten varsin vähäiseksi.

Suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan tarina päättyy kesään 1943 pataljoonan
kahden vuoden palvelusajan umpeuduttua. Suomen hallitus ei halunnut jatkaa
suomalaisten vapaaehtoisten palveluaikaa, ei vaikka saksalaiset lupasivat
muodostaa suomalaisista panssarivoimilla ja muutenkin entistä paremmalla
aseistuksella varustetun eliittiosaston. Edes uudelle yksikölle suunniteltu
nimi, panssarikrenatöörirykmentti Kalevala, ei saanut Suomen hallitusta
taipumaan.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/