[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ihmisen ja koiran yhteistä menneisyyttä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pietiläinen, Petri: Koirien maailmanhistoria. SKS, 2013. 344 sivua.


Ihmisen ja koiran yhteistä menneisyyttä
---------------------------------------------------------

Tietokirjailija Petri Pietiläisen Koirien maailmanhistoria pyrkii katsomaan
ihmisen ja koiran yhteistä menneisyyttä vähän uudesta vinkkelistä,
nimittäin koiran kannalta. Sen keskeisenä aineistona ovat koirista ja niiden
ihmisystävistä vuosituhansien aikana muistiin merkityt tarinat, joita
riittää. Lisäksi Pietiläinen hyödyntää laajasti koiria koskevaa suomen-
ja englanninkielistä tutkimus- ja tietokirjallisuutta.

 

Historiaa koiratarinoiden kautta 

Onnistunut päällys on saanut minut aikaisemminkin tarttumaan kirjaan, joten ei
ole ihme, että Timo Nummisen suunnittelema näyttävä kansi dobermanneineen
– päällyksen kuvat ovat muuten kirjan ainoat – houkutteli minut lukemaan
Petri Pietiläisen Koirien maailmanhistoriaa. Kun ihmisen ja koiran yhteisestä
historiasta ei löytynyt suomen- eikä englanninkielistä kirjaa koiran kannalta
katsottuna, päätti opettajana, toimittajana ja tutkijana toiminut
tietokirjailija, filosofian lisensiaatti Petri Pietiläinen laatia sen itse.
Niinpä vuosien työn ja valtavan kirjallisen aineiston kahlaamisen tuloksena
syntyi teos, joka rakentuu ihmisen ja koiran suhdetta kuvaavien kertomusten
avulla. Tarinoiden väliin ja taustaksi tekijä sijoittaa historiallisten
aikakausien kuvauksia ja analyyseja. Kyseenalaiseksi jää, katsooko kirja
lopultakaan menneisyyttä koirien kannalta – koirathan eivät ole asioistaan
kirjoittaneet.

Kirjassa on valtava määrä koirajuttuja, ja juuri näiden juttujen vuoksi
melkein uuvuin luku-urakassani kesken, kun yhä uusia tarinoita ja
ristiriitaisiakin tietoja vyöryi vastaani. Osa koiratarinoista lienee ainakin
puoliksi tosia, mutta osa on silkkaa mielikuvitusta, mitä kirjoittaja ei
kuitenkaan aina totea. Tästä saattaa lukijalle jäädä kuvitelma, ettei
tekijä ehkä ole itsekään tajunnut muutamien juttujen olevan nimenomaan
kiehtovan folklorea, ei faktaa. Historioitsijana kaipasin tekijältä
kriittisempää suhtautumista myös muiden tutkijoiden väitteisiin. En
esimerkiksi voi uskoa, että Fredrik Suuren narttukoira Bich olisi aiheuttanut
sodan Preussin ja Ranskan välille, en sittenkään, vaikka Fredrik olisikin
Ludvig XV:ttä loukatakseen sanonut koiraansa omaksi Madame Pompadourikseen. 

Pietiläinen aloittaa koiran ja ihmisen yhteisen taipaleen kuvauksen
esihistoriasta ja etenee sitten kymmenessä luvussa antiikin, keskiajan ja uuden
ajan kautta meidän päiviimme hypähdellen kevyesti ajasta ja paikasta toiseen.
Hän käsittelee juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin suhtautumista koiriin,
mutta huomioi paikoin myös Aasian ja Amerikan karvakuonot. Kirjan lopulla hän
sivuaa myös länsimaista lemmikkieläinvillitystä ja epäterveeseen suuntaan
edennyttä rodunjalostusta. Hän päättää koiran ja ihmisen ystävyystarinan
yhteisen tulevaisuuden näkymiin. Itse tekstissä ei valitettavasti ole suoria
viittauksia, mutta kirjan lopussa tekijä esittelee luvuittain lähteinään
käyttämänsä runsaan kirjallisuuden. Tämä on kokonaan suomen- ja
englanninkielistä.

Tuhansien vuosien yhteinen taival

Koira on ihmisen ensimmäinen kotieläin ja lemmikki, ja eräät
feministitutkijat uskovat nimenomaan naisen kesyttäneen koiran. Pietiläisen
mukaan koira kesyyntyi 15 000 – 25 000 vuotta sitten joko Kiinassa tai
Lähi-idässä. – Aivan tuoreimmat, tänä syksynä Turun yliopistossa
julkistetut tiedot kertovat kuitenkin, että koirien kesyyntyminen alkoi 18 000
– 32 100 vuotta sitten Euroopassa! – Harmi, ettei tieto ehtinyt Koirien
maailmanhistoriaan.

Arkeologit ovat löytäneet runsaasti koiraeläinlöytöjä ihmisten
esihistoriallisilta asuinpaikoilta ja haudoista. Jo ainakin 12 000 vuotta
sitten, ehkä jo aikaisemminkin, koiria on haudattu ihmisen kanssa, ja noin 9
000 vuotta sitten koirat ovat ilmestyneet taiteeseen. Suomessa jääkauden
jälkeen asustanut väestö lienee käyttänyt koiria veto-, vartiointi- ja
metsästyseläiminä sekä ravintona. Koirilla on monien kansojen
syntytaruissakin vankka sijansa. Myyttien mukaan Aasian kansoista mm. kirgiisit,
kazakit, korealaiset, mongolit, tiibetiläiset, tunguusit, turkkilaiset,
uiguurit ja ainut polveutuvat koirista. Pohjois-Amerikan arktisilla alueilla
inuiitit ovat pitäneet koiria kantaisinään.

Aikojen kuluessa koira on saanut ihmiseltä seuraa, suojaa ja ravintoa, kun se
on tehnyt ihmiselle töitä auttaen, etsien, metsästäen, opastaen, paimentaen,
pelastaen, tapellen, tappaen, vartioiden ja vetäen taakkoja tai kun se on
läsnäolollaan tai ruokana ilahduttanut ja lohduttanut ihmistä. Varhaisimmat
kirjalliset tiedot koiran monista toimista ihmisten parissa ovat peräisin
muinaisesta Lähi-idästä ja Välimeren alueelta, Kaksoisvirtain maasta ja
Egyptistä yli neljän tuhannen vuoden takaa. Myös antiikin Kreikan ja Rooman
historiasta Pietiläinen on poiminut toinen toistaan hurjempia koiratarinoita,
joista välillä löytyy yhteyksiä myös toisiin kulttuureihin ja myöhempiin
aikoihin, jopa meidän Kalevalaamme. Noista tarinoista jäivät erityisesti
mieleeni Egyptin miljoonat koiramuumiot, kreikkalaisten Manalaa vahtiva
kolmipäinen Kerberos ja roomalaisten raivoisat taistelukoirat, jotka
päästettiin nälkäisinä repimään ja raatelemaan ihmisiä tai toisia
eläimiä verenhimoisen kansan katsellessa.

Muinaispersialaiset luonnehtivat koiria ihmisten kaltaisiksi. Ainakin
parsilaisten pyhä kirja Avesta, joka on todennäköisesti peräisin
Zarathustran ajoilta (1000–600 e.a.a.) vertaa koiran luonnetta kahdeksaan
erilaiseen ihmiseen. Koira on kuin pappi, koska se tyytyy vähään, on
kärsivällinen ja syö tähteitä. Se on kuin soturi, sillä se on urhoollinen
taistelija. Toisaalta koira on kuin aviomies, joka valvoo ja vartioi ja nukkuu
kevyesti vaaran takia. Se on myös kuin kiertävä laulaja, sillä se on innokas
laulamaan. Koska koira on häpeämätön syömisessään, pitää hämärästä
ja vaanii saalista, se vertautuu varkaaseen ja villi-ihmiseen. Kurtisaanin
tavoin se pitää laulamisesta, juoksentelee kaduilla ja on huonosti kasvatettu
ja ailahteleva. Kaiken kukkuraksi koira on kuin lapsi, sillä se on hellä,
rakastaa nukkumista, pyrkii puhumaan koko ajan ja kaivaa maata käpälillään.

Nykyisiä koirarotuja ei ollut vielä antiikin aikana, mutta jo tuolloin oli
monennäköisiä koiria, joiden ominaisuuksia pyrittiin jalostamaan. Muinaisen
Egyptin taiteesta löytyy meidän aikamme vinttikoiraa, dingoa,
saksanpaimenkoiraa ja mäyräkoiraa muistuttavia otuksia. Euroopassa oli ennen
1500-lukua viidenlaisia vinttikoiria sekä luoliin tunkeutuvia terrierejä,
suometsästykseen sopivia slowhoundeja, mastiffityyppisiä dogeja sekä härkien
kanssa taistelevia bulldogeja. 1800-luvulle saakka koiria luokiteltiin kuitenkin
lähinnä niiden käyttötarkoituksen mukaan työkoiriin, metsästäjäkoiriin
ja lemmikkeihin.

Inhoa, välinpitämättömyyttä, julmuutta

Kun Pietiläinen on koonnut kirjaansa kaiken koirista löytämänsä
informaation, tähän mahtuu pakostakin vastakkaisia ajatuksia, jotka
hämmentävät lukijaa ja jättävät sekavan kuvan ihmisen ja koiran
välisistä suhteista eri kulttuureissa, alueilla ja aikoina. Kirjoittaja
toistelee esimerkiksi, että juutalaiset, kristityt ja islamilaiset pitivät
koiria saastaisina ja suhtautuivat niihin nihkeästi, mutta esittää toisaalta
lukuisia tapauksia, jotka todistavat koiria arvostetun. Tekijä olisi voinut
reilusti myöntää, etteivät kaikki samankaan yhteisön jäsenet suhtautuneet
koiriin samalla tavalla ja että käytäntö poikkesi usein ihanteesta.
Menneisyydessä,  kuten nykyisinkin, ihmiset ovat varmasti suhtautuneet koiriin
vaihtelevin tavoin; toiset ovat niitä rakastaneet, palvoneet tai pitäneet
suorastaan pyhinä, toiset taas ovat niitä syöneet, hyljeksineet, vihanneet
tai pitäneet saastaisina. Nimenomaan Kiinassa koiria lienee syöty kautta
aikojen ja syödään vieläkin. Vaikka puhemies Maon aikana (k. 1976) koirat
kiellettiin, nykyisin kiinalaiset saavat pitää lemmikkejä, jotka ovat 
korkeintaan 35 sentin korkuisia. Syötäviä ja lemmikkikoiria on Kiinassa
arvioitu olevan nykyisin noin 23 miljoonaa. Länsimaissa on pelkästään
lemmikkejä moninkertainen määrä.

Koirien maailmanhistoria sisältää kiinnostavia tietoja maailman eri puolilla
asustavista karvaturreista, mutta painottuu länsimaiseen koirakulttuuriin.
Muiden maanosien koiria se huomioi lähinnä silloin, kun eurooppalaiset ovat
tulleet kosketuksiin niiden kanssa. Esimerkiksi Amerikan intiaaniheimoilla
lienee ollut 17 erityyppistä koiraa eurooppalaisten levittäytyessä uuteen
maailmaan 1400-luvun lopulta lähtien ja tuodessa tullessaan suuria sotakoiria,
joita he huvikseen usuttivat alkuperäisväestön kimppuun. Konkistadorit
lienevät kuitenkin joutuneet lopulta nälissään syömään sekä omia että
intiaanien koiria.

Pietiläinen kertoo monista kulttuurin kummajaisista, esimerkiksi
eläinoikeudenkäynneistä, joissa koira tai mikä tahansa eläin tuomittiin
kuolemaan, jos se oli aiheuttanut ihmisen hengenmenon. Ranska kuuluu olleen
noiden prosessien synnyinmaa, ja sieltä on tietoja koiraoikeudenkäynneistä
erityisesti 1200-luvulta 1500-luvulle. Kaiken kaikkiaan tuhannen vuoden ajalta,
800-luvulta 1800-luvulle, Euroopasta tiedetään 144 oikeusjuttua, joissa koira
tuomittiin. Vähitellen omistajia kuitenkin alettiin pitää vastuullisina
eläimensä teoista. Mutta eläimiin sekaantumisesta tuomittiin sekä tekijä
että kohde aina 1700-luvulle saakka.

Koirien ja muiden kuolleiden ja elävien eläinten leikkeleminen on
hyödyttänyt ihmisenkin anatomian tuntemusta, mutta karmealta tuntuu, että
esimerkiksi ranskalainen filosofi René Descartes (k. 1650) paloitteli eläimiä
elävältä sumeilematta. Hänen mielestään eläimillä ei ole sielua, ja
siksi ne eivät muka kärsi, vaikka ne leikeltäessä ulvovatkin. Vielä
1700-luvun Euroopassa koirien kiduttaminen oli suurta kansanhuvia ja
koiratappeluita järjestettiin, kun villieläimiä ei enää löytynyt
metsistä. Vasta 1835 Englannissa kiellettiin eläintaistelut ja 1849
kukkotappelut. Rotantappajaisia järjestettiin vielä senkin jälkeen myös
Yhdysvalloissa.

Koirien suojelua ja jalostamista

Kun kotieläimiä kohdeltiin huonosti ja koiria käytettiin vetämään ja
kantamaan raskaita taakkoja, eläintenystävät alkoivat kamppailla niiden
paremman kohtelun puolesta. Varsinkin englantilaiset kunnostautuivat asiassa
perustaen ensimmäisen eläinsuojeluyhdistyksen vuonna 1821 ja säätäen
ensimmäisen eläinsuojelulain vuonna 1822. Laki koski aluksi vain karjaa, mutta
sitä alettiin soveltaa muihinkin eläimiin. Vaikka eläintappelut kiellettiin
Englannissa 1835, kesti kauan ennen kuin ne todella loppuivat.
Yleiseurooppalainen laki, joka kielsi 1855 koirien käyttämisen taakankantajana
ja vetojuhtana, aiheutti uuden ongelman entisten työkoirien päästessä
vapaiksi kaduille ilmestyi valtavia kulkukoiralaumoja.

Eläinsuojeluyhdistyksiä ruvettiin perustamaan muuallekin: Yhdysvallat sai
omansa vuonna 1866, Ruotsi 1882, Ranska 1883 ja Suomikin 1901. Ne ovat saaneet
paljon parannusta aikaan eläinten elinoloissa, mutta nekään eivät ole
pystyneet täysin lopettamaan lääketieteen ja kosmetiikkateollisuuden
käyttämien koe-eläinten kärsimyksiä. Eivätkä ne ole myöskään mahtaneet
paljon mitään koirien ulkonäön muokkaamiselle, jota on rodunjalostuksen
nimissä harjoitettu 1800-luvulta lähtien. Jalostus on johtanut siihen, että
monet rotukoirat ovat rakenteeltaan niin luonnottomia, että niiden on vaikea
hengittää ja jopa liikkua. Jalostettujen koirien perimä on kaventunut
pahasti, ja rotukoirilla on yli 500 perinnöllistä sairautta. 

Koirien ympärille on 1800-luvun alusta lähtien syntynyt valtava
miljoonabisnes. Eläinten historioitsija Harriet Ritvo kirjoittaa
”viktoriaanisesta lemmikkieläinkultista”, johon koirien rodunjalostus,
siitoskoirajärjestelmä, kennelklubit ja koiranäyttelyt kuuluvat olennaisena
osana. Lemmikit ja varsinkin niiden omistajat tarvitsevat yhä uusia varusteita
ja palveluita. Kopit, korit, pannat ja hihnat eivät riitä. Tarvitaan
vaatteita, hoitoaineita, rohtoja, trimmareita, hierojia, terapeutteja,
lepokoteja, hautausmaita ym. sekä yhä hienompia ruokia. 

Euroopan lisäksi myös Kiinassa harjoitettiin 1800-luvulla tehokasta koirien
rodunjalostusta. Siellä olivat suosittuja nimenomaan pienet koirat, joita oli
kasvatettu perinteisesti naisten kädenlämmittimiksi. Nyt keisarin palatsissa
muokattiin tarkoin varjeltuja leijonannäköisiä palatsikoiria. Kun koirien ei
haluttu joutuvan vieraiden käsiin ns. boksarikapinan yhteydessä vuonna 1900,
ne koetettiin tappaa, mutta vahingossa seitsemän koiraa jäi henkiin ja vietiin
Eurooppaan. Myös Yhdysvaltoihin vietiin myöhemmin muutama kiinalainen koira.
Kaikki länsimaiden kiinanpalatsikoirat ovat peräisin noista tulokkaista. 

Sotakoiria ja filmitähtiä

Jo aikaisemminkin sodissa oli käytetty koiria, jotka raatelivat ja söivät
vastapuolen taistelijoita, mutta erityisen tehokkaasti koiria hyödynnettiin
1900-luvun sodissa. Ensimmäisessä maailmansodassa yleisimpiä sotakoiria
olivat saksanpaimenkoirat, rottweilerit, suursnautserit ja dobermanit, mutta
myös airedalenterriereitä, bulldogeja, lammaskoiria, noutajia ja
sekarotuisiakin käytettiin lähetteinä, vartijoina, tarvikkeiden kantajina ja
vetokoirina erilaisissa kuljetuksissa. Toisessa maailmansodassa koirat toimivat
vahteina ja viestinviejinä, jopa itsemurhatehtävissä. Myöhemmin Yhdysvallat
on käyttänyt koiria Korean- ja Vietnaminsodassa sekä Afganistanissa.

Koiria on koulutettu myös moniin rauhanomaisiin tehtäviin, m.m.
näkövammaisten oppaiksi, valjakon vetäjiksi, huumepoliisin apulaisiksi,
syövän diagnosoijiksi, kirjastojen lukukoiriksi, sekä kadonneitten ihmisten
että tryffelien etsijöiksi,  ja elokuvatähdiksi, joiden merkitystä ei
suinkaan sovi väheksyä. Rin Tin Tin ja Lassie valloittivat aikanaan monien
lapsisukupolvien ja varmasti aikuistenkin sydämen rohkeudellaan,
uskollisuudellaan ja viisaudellaan.

Loppuhaukku

Pietiläinen nimeää kirjansa viimeisen luvun loppuhaukuksi, mutta minä omin
otsikon muutamille moitteilleni ja aloitan Koirien maailmanhistorian otsikosta.
Vain englannin- ja suomenkielisen kirjallisuuden käyttäminen rajaa teoksen
pakosta kuvaamaa eri aikoja ja alueita niin, ettei se voikaan kertoa kaiken
maailman koirien ja ihmisten yhteistä historiaa systemaattisesti. Sen vuoksi
ehdotan kirjan nimeksi ”Koirien historiaa”.

Toiseksi marmatan siitä, että teos on alkuun täysi kuin Turusen pyssy ja
lukijan on vaikea tajuta tekstin logiikkaa. Juttuja olisikin voinut karsia aika
reippaasti, mutta ymmärrän hyvin, ettei tekijä ole raskinut jättää hyviä
tarinoita käyttämättä. Onneksi kirja väljenee ja selvenee loppua kohti.

Kolmanneksi on kielellisen nipottajan pakko puuttua itse ilmaisuihin. Yleensä
Pietiläisen teksti on luistavaa asiaproosaa, mutta siellä täällä juutuin
puhekielisiin ja epätarkkoihin sanontoihin sekä selviin virheisiin.
Tietokirjassa ei kerta kaikkiaan sovi sanoa ”tuoda näytille”. Myöskään
”koirien häpeämätön rakkauskäyttäytyminen” ei kuulosta ihan
korrektilta. ”Itä-Pohjanmaa” (Pohjanmaa) on suoranainen käännösvirhe.
Ehkä kiire on aiheuttanut sen, ettei tekijä ole ehtinyt etsiä suomenkielessä
käytettäviä vastineita esim. sanoille ”bestiary” (bestiaari),
”mandrake-juuri” (mandragora tai alruuna) ja ”vivisektio” (elävältä
leikkeleminen). Minua ihmetytti myös, mihin kiinalaisia ja japanilaisia oikein
muutti, kun kirjoittaja sanoo heitä muuttaneen Itä- ja Etelä-Aasiaan –
varsinkin Japani on jo melko idässä.

Kaikesta huolimatta Koirien maailmanhistoria tarjoaa Suomen 600 000 koiran
omistajalle, muille koiranystäville sekä koirien ja ihmisen yhteisestä
menneisyydestä kiinnostuneille monen monta kiintoisaa lukuhetkeä, joita voi
viettää Koirantähden (Siriuksen) loistaessa kirkkaana taivaalla.

 



“At last the day of the grand dinner-party arrived, and the guests all
assembled, in good spirits, with keen appetites for the feast. Never had so many
sleek, well-dressed dogs met together before, and the variety of their coats and
countenances was very striking.” From ‘Cock Robin’s Picture Book’,
printed in colours by Kronheim & Co. 1874. (Cambridge University Library)

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/