[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Monipuolisesti historian vääryyksistä ja niiden hyvittämisestä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pertti Grönholm <pertti.gronholm[ät]utu.fi> Tutkija, yleisen historian
dosentti, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Löfström, Jan (toim.): Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten
vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen.. Gaudeamus, 2012. 239 sivua.


Monipuolisesti historian vääryyksistä ja niiden hyvittämisestä
---------------------------------------------------------

Historian tulkinnoista ja muistamisen oikeutuksesta kiistellään
kansainvälisen politiikan näyttämöillä, oikeusistuimissa,
totuuskomissioissa ja kulttuurivaikuttajien areenoilla. Sorretuiksi itsensä
kokeneet kansanryhmät hakevat oikeutta ja hyvitystä. Historiaa politisoidaan,
oppikirjoja kirjoitetaan uusiksi, valtioiden väliset suhteet tulehtuvat ja
muistomerkkien ympärillä kahinoidaan. Jan Löfströmin toimittamassa
artikkelikokoelmassa pohditaan mitä historian nousu poliittisen ja
oikeudellisen keskustelun tärkeäksi osaksi kertoo ajastamme?

 

Viimeisen 20 vuoden kuluessa kansainvälisten ja kansallisten tuomioistuinten
ovet ovat käyneet vauhdikkaasti, historian tulkinnoista ja muistamisen
oikeutuksesta on kiistelty kansainvälisen politiikan näyttämöillä,
oikeusistuimissa, totuuskomissioissa ja kulttuurivaikuttajien areenoilla.
Sorretuiksi itsensä kokeneet kansanryhmät, vähemmistöt ja henkilöt hakevat
oikeutta ja hyvitystä. Asiantuntijat pohtivat, mikä on kärsimyksen määrä
ja laatu, kuka on oikeutettu esittämään vaatimuksia sorrettujen nimissä,
kuka on edunsaaja ja mikä on kohtuullinen korvaus tai hyvitys? Lisäksi
historiaa politisoidaan ja epäpolitisoidaan tarpeen mukaan; oppikirjoja
kirjoitetaan uusiksi, valtioiden väliset suhteet tulehtuvat ja muistomerkkien
ympärillä kahinoidaan.

On siis syytä kysyä, mitä historian nousu poliittisen ja oikeudellisen
keskustelun tärkeäksi osaksi kertoo ajastamme ja jälkiteollisesta
kulttuurista? On myös syytä pysähtyä pohtimaan, mitä se kertoo suhteestamme
menneisyyteen. Tähän ongelmakimppuun tarttuu rohkeasti Jan Löfströmin
toimittama artikkelikokoelma Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten
vääryyksien korjaaminen ja anteeksi antaminen.

Syylliset tuomiolle

Vielä Ranskan suuren vallankumouksen aikaan ajateltiin laajalti, että
tilinteko riistäjien ja väärintekijöiden kanssa ei ole niin tärkeätä kuin
irrottautuminen menneisyyden painolastista ja energian suuntaaminen
tulevaisuuteen. Sen sijaan 1900- ja 2000-lukujen länsimaisessa kulttuurissa on
ollut vallalla halu saada syylliset tuomituiksi sekä hyvittää kaltoin
kohdeltujen kärsimyksiä ja menetyksiä. Tämä ei ole kovin yllättävää,
kun otetaan huomioon sadan vuoden aikana koetut maailmansodat, massamurhat ja
sisällissodat. Kehityksessä näkyy vahvasti ihmisoikeuksien sekä
vähemmistöjen oikeuksien merkityksen nousu; elämme anteeksipyyntöjen ja
moraalisten hyvitysvaatimusten aikaa.

Löfström toteaa johdannossaan osuvasti, että postmodernin kulttuurin suhde
menneisiin epäoikeudenmukaisuuksiin on kyllä valistuksen perintöä, kuten
edistysajattelu ja individualismikin, mutta kun aiemmin korostuivat järjellä
ja moraalilla perusteltavissa olevat yksilön oikeudet, on toisen maailmansodan
jälkeen alettu korostaa erilaisten ihmisryhmien ja jopa kulttuurien ja
uskontojen oikeuksia. Edellä mainittuja kysymyksiä lähestytään teoksessa
ilahduttavan monesta näkökulmasta. Kirjan yhdeksän kirjoittajaa edustavat eri
tieteenaloja, kuten filosofiaa, oikeustiedettä, kansainvälisen politiikan
tutkimusta, kasvatustiedettä, folkloristiikkaa ja psykologiaa. Osalla
kirjoittajista on kokemusta myös historian käytön ja historiakulttuurin
tutkimuksesta, mutta historiantutkijoiden panos ei teoksessa ole järin vahva.

Kirjan kaksi ensimmäistä artikkelia toimivat hyvänä lämmittelynä teemaan.
Juha Räikän anteeksiantoa, katumusta, häpeää ja kaunaa käsittelevä
kirjoitus muistuttaa alkajaisiksi siitä, että käytännössä historiallinen
ja poliittinen anteeksianto vain harvoin muistuttavat kahden henkilön, uhrin ja
tekijän välistä aitoa anteeksiantoa. Toisaalta yhtymäkohtiakin löytyy,
esimerkiksi yksilön ja yhteisön jakamien tunteiden tasolla sekä siinä, että
päämäärät ovat usein samat; niin aita- kuin rajanaapuritkin haluavat
sovinnon kautta palata normaaliin tilanteeseen. Panu Minkkinen kääntää
anteeksiannon päälaelleen ja kysyy, onko väärinkohdellun pakko antaa
anteeksi vai onko uhrilla oikeus tuntea kaunaa? Onko anteeksiannon pakko
noudattaa samaa kehityskulkua kuin mitä henkilöiden välisessä
anteeksiannossa oletamme tapahtuvan? Voiko kaikkea antaa anteeksi, jos puhutaan
esimerkiksi kansanmurhista.

Sekä Räikän että Minkkisen artikkelit ovat mielenkiintoisia harjoituksia,
mutta jäävät kiertämään filosofiselle kiertoradalle lähihistorian
dramaattisten tapahtumien yläpuolelle. Sen sijaan Tuomas Forsberg tuo
kysymyksen hyvityksestä ja sovittelusta käytännön ja poliittisten
realiteettien maailmaan ja muistuttaa, että totuutta ja anteeksisaamista
tärkeämpää voi joskus olla pienikin myötätunnon, anteeksipyynnön ele ja
että sovinto voi syntyä usein vasta vuosien hitaan prosessin jälkeen. Hän
tuo myös esiin sen, kuinka hyvitys on yksi keskeisimmistä
menneisyydenhallinnan välineistä, esimerkkinä mm. Suomen sisällissota.

Historiallinen vääryys, kärsimyksen pyhittäminen, uhriutuminen sekä
hyvityksen vaatimus ovat olleet keskeisiä poliittisen retoriikan teemoja
kansakuntien eeppisistä alkukertomuksista alkaen, minkä palauttavat mieliin
Sirkka Ahonen ja Jan Löfström omassa luvussaan. Ahonen ja Löfström
muistuttavat siitä, että uhrimyytti on kuulunut kaikkiin suuriin
alkukertomuksiin, kuten Vanhaan ja Uuteen Testamenttiin, mikä kertonee jotain
myös sen tarpeellisuudesta ja vetovoimasta.  

Myyttisiä kärsimyshistorian piirteitä sisälsivät myös 1800-luvun suuret
ideologiat, kuten nationalismi ja sosialismi ja niiden radikaalit ilmentymät
1900-luvulla. Niin oikeistolaiset kuin vasemmistolaiset diktatuurit
hyödynsivät retoriikassaan koettuja, muistettuja ja kerrottuja vääryyksiä,
joissa sortajana oli joko vahvempi kansakunta tai yhteiskuntaluokka. Myös
toisen maailmansodan jälkeen valtiot, puolueet ja kansanryhmät ovat
käyttäneet historiallisen vääryyden teemaa oman yhteisönsä identiteetin
rakentamiseen ja toimiensa oikeuttamiseen. Tosin modernille ajalle ja etenkin
moniarvoisille yhteiskunnille ja demokratioille on ollut tyypillistä, että
vaatimukset eivät perustu ainoastaan kärsimyksen kompensaatioon, vaan myös
ajatukseen yleismaailmallisesta oikeudenmukaisuudesta, kuten Ahonen ja
Löfström toteavat.

Kirkko synnintunnossa

Mikko Ketolan kiinnostava artikkeli katolisen kirkon pitkästä
anteeksipyytämättömyyden historiasta keskittyy 1960-luvulta alkaneeseen
murrokseen, jossa kirkko avautui ja alkoi tunnustaa kirkon menneisyydessä
tekemiä syntejä. Tämä kehitys kulminoitui paavi Johannes Paavali II:n
kaudella (1978-2005) ja jatkui paavi Benedictus XVI:n kaudella (2005-2013).
Tosin jälkimmäisen osalta on todettu, että tuolloin paavi pikemminkin ajautui
anteeksipyyntöjen kierteeseen, kun hänen edeltäjänsä pyrki
oma-aloitteisesti lievittämään katolisen kirkon historiallisia kipukohtia ja
niistä johtuvia moraalisia paineita.

Ulla-Maija Peltonen tarkastelee ansiokkaasti tapoja kertoa ”hauraasta
hyvyydestä” eli vääryyttä edustavan yksilön jalosta toiminnasta. Samalla
hän pohtii niitä merkityksiä, joita pahojen tekojen ehkäisemisestä ja
hyvittämisestä kertoviin muistelmiin ja fiktioihin kiinnittyy. Muun muassa
Suomen kansalaissotaan ja Stalinin ajan työleireihin liittyvien esimerkkien
perusteella Peltonen tulkitsee epäinhimillisiin tapahtumiin liittyvät
inhimilliset kertomukset tavaksi käsitellä syyllisyyttä, katkeruutta ja
kaunaa. Samalla ne pitävät yllä uskoa ihmisyyteen. Pahan puolella, mutta
viime kädessä hyveellisesti toimivat yksilöt osoittavat toiminnallaan, että
ihminen on pohjimmiltaan hyvä, että pahaa on mahdollista vastustaa ja että
yksilöllä on mahdollisuus valita.

Kirjan epätasaisin ja rönsyilevin kirjoitus on Juhani Ihanuksen traumojen ja
historiallisten vääryyksien suhdetta muistiin ja historiaan pohtiva luku.
Sinänsä kirjoittajan muistutus siitä, että historiantutkijat ovat oman
aikansa lapsia ja kulttuurinsa edustajia ja että he ovat usein  suodattaneet
teksteistään pois traumaattisia, intohimoja herättäviä tapahtumia sekä
torjuttuja muistoja, on tarpeellinen, tosin moneen kertaan jo kuultu. Ihanus
korostaa historiallisen tiedon tulkinnallista moniulotteisuutta ja
sidoksellisuutta menneelle nykyhetkessä annettuihin merkityksiin. Myös
yksilöiden traumojen merkitys historian muistamiselle tulee monipuolisesti
pohdituksi.

Sen sijaan Ihanuksen käsitykset ammattimaisesta historiantutkimuksesta ovat
outoja ja perusteettomia. Hän pelkistää historiantutkijan työssään
tekemät valinnat lähinnä henkilökohtaisiksi defenssimekanismeiksi.
Psykoanalyysia ja psykodynaamisia mielen teorioita soveltavan Ihanuksen mukaan
historioitsija on tutkimuskohteeseensa "transferenssisuhteessa" eli siirtää
omasta kokemushistoriastaan peräisin olevia tunteita, mielikuvia, asenteita ja
ajatuksia tutkimiinsa kohteisiin. Historioitsijan lähteet muuttuvat tutkijan
oman persoonan "jatkeiksi" varsinkin siinä vaiheessa, kun hän kirjoittaa
kertomuksensa menneisyydestä. Ihanuksen mukaan menneisyyden outoutta
kohdatessaan historioitsija tukeutuu helposti turvallisuushakuisiin
transferensseihin ja saa hänet tunnistamaan lähinnä ennestään tuttuja
piirteitä. Lisäksi historioitsijan työtä rasittavat yksilölliset  ja
ryhmäfantasiat eli menneisyyteen projisoidut tunteet, asenteet ja arvot, jotka
rajaavat tulkinnallisia mahdollisuuksia. Viimeistään alaluku
"Historiantutkijan vinoutumat" paljastaa, että Ihanuksen ymmärrys
historiantutkijan suhteesta yhteiskuntaan ja tutkimuskohteeseensa sekä
tietämys historiografisista operaatioista ja niiden metodologisista
reunaehdoista on vähintäänkin puutteellinen. Karkeita yleistyksiään Ihanus
ei perustele sen paremmin esimerkeillä kuin kirjallisuusviitteilläkään.
"Historioitsija" on tässä kirjoituksessa pahasti rispaantunut olkinukke.

Jan Löfströmin luku suomalaisten lukiolaisten historiatietoisuudesta
sisältää ajantasaista tietoa nuorten suhteesta menneisyyden vääryyksien
hyvittämiseen. Vaikka ryhmähaastatteluaineisto on suppea, Löfström havaitsee
nuorilla keskenään hyvin erilaisia suhtautumistapoja vääryyksiin. Osa
nuorista selvästi kiistää pitkään toisen maailmansodan jälkeen viljellyn
ajattelumallin, jonka mukaan poliittisen yhteisön jäsen perii moraalisen
osavastuun niistäkin teoista, joita on tehty yhteisön (esim. valtio tai kansa)
nimissä ennen jäsenen syntymää. Suuri osa tutkimukseen osallistuneista
nuorista ei allekirjoita ylisukupolvisen moraalisen vastuun ideaa, vaan pitää
syyllisinä ja uhreina vain asianosaisia yksilöitä. Näin ollen niin yksilön
vastuu kuin hyvityskin menettävät merkityksensä silloin, kun asianosaiset
ovat kuolleet. Myös kulttuuristen traumojen symboliset hyvitykset jälkikäteen
tuntuivat nuorista teennäisiltä.

Löfströmin mukaan historiatietoisuus on opittua ja sitä voidaan kehittää
kuten mitä tahansa taitoa. Löfström on huolissaan siitä, että haastatellut
nuoret eivät useinkaan tiedosta olevansa osa sukupolvien mittaista moraalisten
valintojen ja tekojen ketjua. Hän edustaa näkemystä, jonka mukaan
koululaisten tulisi pystyä paremmin ymmärtämään historiallisten
vääryyksien ja velvollisuuksien problematiikkaa, unohtamatta kykyä arvioida
kriittisesti erilaisia historian käyttötapoja, mm. moraalisten hyvitysten ja
vaatimusten poliittisia ulottuvuuksia. Löfström toivottaa tervetulleeksi
kouluihin "kipeän historian" opetusmenetelmät ja aineistot, joita maailmalla
jo laajalti käytetään. Hän tekee kuitenkin tärkeän linjauksen
muistuttaessaan, että myös valtiot ja ideologiat voivat käyttää historian
traumoja hyväkseen ja että myös "kipeän historian" käsittely tulisi olla
mahdollisimman avointa, kriittistä ja keskustelevaa.

Anteeksianto ja hyvittäminen ovat historiallisesti muuttuvia

Heino Nyyssösen jälkisanat summaavat hyvin kirjan teemoja. Hän muistuttaa
siitä, että mitään yhtä oikeaa historiallisen hyvittämisen, anteeksiannon
ja sovinnon menetelmää ei ole olemassa, vaan nämä ovat historiallisesti
muuttuvia ja kulttuurisesti vaihtelevia. Nyyssönen myös muistuttaa
historiantutkimuksen merkittävästä roolista kamppailussa unohtamista vastaan
ja tiellä kohti laajempaa hyvitystä ja sovintoa. Nyyssösen mukaan todellinen
sovinto edellyttää tiettyjen perusfaktojen hyväksymistä kaikilta osapuolilta
ja juuri näiden, tieteellisesti perusteltavissa olevien tosiasioiden
osoittamisessa akateemisella historiantutkimuksella on keskeinen rooli.
Nyyssösen tekstiä lukiessa nouseekin väkisin mieleen kysymys, miksi kirjassa
ei käsitellä historiantutkimusta tyydyttävällä tavalla tässä tärkeässä
roolissaan; tiedon ja ymmärryksen lisääjänä. Lisäksi Itä- ja
Keski-Euroopan tuoreet kokemukset historiakiistoista, moraalisesta vastuusta,
hyvityksestä ja historian poliittisesta käytöstä olisivat voineet olla
huomattavasti näkyvämmin esillä konkreettisina ja suomalaista lukijaa
lähellä olevina tapauksina.  

Puutteistaan ja kauneusvirheistään huolimatta Voiko historiaa hyvittää on
hyvä perusteos, joka panee lukijansa miettimään omaa suhtautumista
muistettuihin traumoihin ja vääryyksiin sekä niiden tärkeään rooliin
omassa ajassamme.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/