[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tyttö joka tuli takaisin Auschwitzista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Weiss, Helga; Bermel, Neil (toim.): Helgan päiväkirja (Deník Helgy).
Kääntänyt Balk, Eero. Tammi, 2013. 223 sivua.


Tyttö joka tuli takaisin Auschwitzista
---------------------------------------------------------

Tšekkiläinen Helga Weiss (oik. Helga Hoškova-Weissóva) on yksi
keskitysleireille lähetetyistä ja sieltä palanneista lapsista. Palaajia oli
vain noin sata – vaikka yksin Saksan ja Tšekkoslovakian rajalla sijainneelle
Terezinin leirille vietiin Helgan mukaan 15 000 lasta. Helgan lapsuuden
päiväkirja ilmestyi keväällä samanaikaisesti useissa Euroopan maissa. Se on
puhutteleva kertomus holokaustista yhden perheen kokemana.

 

Helgan päiväkirjan suomenkielinen laitos on käännetty tšekinkielisestä
käsikirjoituksesta. Lyhennetty versio siitä on ilmestynyt 1960-luvun
Tšekkoslovakiassa. Nuoren tytön päiväkirjamerkintöihin on teoksessa
liitetty toimittajan alkusanat ja nyt jo yli 80-vuotiaan Helga
Hoškova-Weissóvan haastattelu sekä jonkin verran loppuviitteitä, jotka
selittävät tapahtumia. Mukana on myös saksankielisten sanojen käännökset
ja kuvaliitteitä sekä kaksi karttaa.

Vaikuttava joskin rosoinen tarina

Helga, perheensä ainoa lapsi, syntyi prahalaiseen keskiluokan perheeseen. Isä
oli pankkivirkailija, ompelijaäiti työskenteli kotona. Koulunkäynti, josta
Helga kovasti piti, oli alkanut, kun tyttö alkoi pitää päiväkirjaa. Kirjan
esipuheen mukaan Helga kirjoitti tapahtumia kouluvihkoihin ja irrallisille
paperiarkeille silloin, kun inspiraatio iski. Niinpä kronologia heittää, ja
lukija alkaa ihmetellä, miten pieni koululainen kykenee erottamaan
merkitykselliset tapahtumat tavallisesta arjesta ja pystyy jopa analysoimaan
niitä ja arvailemaan mahdollisia seurauksia.

Selityksenä on, että toisen maailmansodan jälkeen Helga on korjaillut
päiväkirjojaan useaan otteeseen – etenkin sen jälkeen, kun tieto niistä
levisi ja muistiinpanot alkoivat kiinnostaa toimittajia ja kustantajia. Tekstiin
on päiväkirjojen toimittajan ja teoksen englannintajan Neil Bermelin
käsittelynkin jäljiltä jäänyt rosoisuutta, aukkoja ja
epäjohdonmukaisuuksia. Mutta jos ei jää niitä pohdiskelemaan, kirja on
vaikuttava lukukokemus.

Muistiinpanot alkavat vuodesta 1939, jolloin Saksa on liittänyt itseensä
Itävallan ja miehittänyt Tšekkoslovakian. Juutalaisvastaisia määräyksiä
suorastaan sataa: kahviloissa, elokuvissa, teattereissa, urheilutapahtumissa ja
puistoissa käyminen kielletään. Aikuisilta katoavat työpaikat, lapsilta
loppuu koulunkäynti, hihoihin ilmestyvät keltaiset tähdet. Mutta ihminen on
kekseliäs: perheet perustavat kerhoja, joissa lapsia opettavat yliopistoista
ulos heitetyt juutalaiset nuoret.

Syksyllä 1941 juutalaisia aletaan kuljettaa keskitysleireille. Syys-lokakuussa
viedään naapureita ja sukulaisia; Weissóvien vuoro on joulukuussa. He
joutuvat Tereziniin, jossa elämä on – olosuhteet huomioon ottaen –
hetkittäin lähes leppoisaa. Leiriparakeissa musisoidaan, esitetään
näytelmiä, pidetään jopa tansseja – salassa vartijoilta tietysti. Isä on
erotettu perheestään, mutta äiti ja Helga saavat aluksi asua yhdessä, ja
isä saa vierailla heidän luonaan.

Seuraavana kesänä Helga ja äiti joutuvat muuttamaan erilleen: Helga
määrätään ”lastenkotiin” jossa asukkaat on jaettu syntymävuoden mukaan
huoneisiin. Yhä useampia tuttavia ja sukulaisia tulee leirille. Osa heistä
jatkaa matkaansa: esimerkiksi sairaat ja liikuntarajoitteiset sekä yli
65-vuotiaat ihmiset kuten Helgan isoäiti kuljetetaan pois. Lavantauti ja muut
sairaudet leviävät, nuoriakin ihmisiä kuolee.



Kohti tuntemattomia kohtaloita

Sitten viedään isä, ja samalla kuljetuksella lähtee myös Ota, nuorukainen
joka on ollut Helgan ensirakkaus. Kummankaan kohtalosta ei tiedetä mitään.
Mahdollista on, että isä on viety Auschwitzissa junalta suoraan kaasukammioon.
Mies käytti silmälaseja; tämä älymystön merkki riitti hengenriiston
syyksi. Otan nimen Helga on löytänyt prahalaisen synagogan seinältä, 90 000
muun menehtyneen nimien joukosta.

Helga ja hänen äitinsä hankkiutuvat myös Auschwitziin kuvitellen, että
perhe saisi olla siellä yhdessä. Näin ei tietenkään käy, mutta kuin ihmeen
kautta naiset säästyvät kaasukammiolta, ja sodan lähetessä loppuaan,
puna-armeijan ja liittoutuneiden joukkojen moukaroidessa Saksan aluetta, alkaa
kiertoajelu, jonka reitti on vieläkin vähän epäselvä. Joitakin asemien
nimiä Helga näkee, toiset hän on ilmeisesti täydentänyt muistiinpanoihinsa
sodan jälkeen. Ruoka ja vesi ovat jatkuvasti lopussa, moni menehtyykin
matkalla. Lopulta junalastillinen naisia ja lapsia päätyy Mauthauseniin, jonne
on kuljetettu myös romaneja, unkarilaisia ja puolalaisia.

Mauthausenin tornissa Helga 2.5.1945 näkee yllätyksekseen valkean lipun. Rauha
on tullut, ja pari viikkoa myöhemmin hän on kotona Prahassa. Tai ainakin
Prahassa – kotona, josta reilut kolme vuotta aikaisemmin lähdettiin, asuvat
jo uudet asukkaat. Myöhemmin Helga saa luvan muuttaa syntymäkotiinsa, jossa
hän asuu edelleen.

Kirjan loppuun liitetyssä haastattelussa kovia kokenut nainen kertoo
myöhemmistä vaiheistaan: taideopintoja Prahassa, avioliitto tšekkiläisen
muusikon kanssa, kaksi lasta ja kolme lastenlasta.

Nykyään Helga on kotimaassaan suhteellisen tunnettu kuvataiteilija, mutta
juutalaisten elämä ei sodanjälkeisessä Tšekkoslovakiassa ollut helppoa.
Kommunistit kaappasivat vallan 1948, ja juuri kun henkinen häkki oli alkanut
hiukan avautua, se sulkeutui uudelleen 1968. Prahan synagogakin saatiin auki
vasta 1989.

Päiväkirja säilyi seinässä

Helga kuvaa leirien arkea ja ihmisten kohtaloita tarkkanäköisesti ja
kiihkottomasti. Juuri siksi kirja tekeekin lukijaansa vaikutuksen, olkoonkin
että tekstiä on paranneltu ja täydennelty jälkeenpäin. Suurin osa kirjan
kuvituksesta – 1930-luvun perhekuvia lukuun ottamatta – koostuu Helgan
leirillä tekemistä piirroksista.



Jäin miettimään, olisiko myös piirroksia peukaloitu: teini-ikäisen
tekemiltä ne tosin näyttävät eikä ihmisen tarvitse olla mikään ihmelapsi
osatakseen jo varsin varhain kuvata ympäristöään.

Piirrosten vaikuttavuutta lisäävät jälkeenpäin kirjoitetut kuvatekstit.
Esimerkkinä olkoon piirros, jossa 14-vuotias Helga ja hänen saman ikäinen
ystävättärensä Francka haaveilevat tulevaisuudestaan 28-vuotiaina: ollaan
Prahassa, molemmilla on perhe ja he työntävät yhdessä lastenvaunuja kadulla.
Kuvateksti toteaa Franckan kuolleen Auschwitzissa ennen 15.
syntymäpäiväänsä.

 

Helgan päiväkirjan ja piirrosten säilyminen on sinänsä pienoinen ihme; hän
kertoo onnistuneensa ennen Terezinistä lähtöään antamaan paperit enolleen,
joka muurasi ne kätköön seinän sisään. Sodan jälkeen Helga kirjoitti
Auschwitzin, Freibergin ja Mauthausenin kokemuksistaan, sillä noilla leireillä
ei ollut mitään mahdollisuutta kirjoittaa tai piirtää.

Kenelle tätä koskettavaa ja paikoin kuristavaakin kirjaa suosittelisi? Ihan
kenelle tahansa, joka haluaa löytää yksilöiden tarinat ja kohtalot
holokaustin suurten uhrilukujen takaa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/